Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

FB-KAVERINI KANNUSTIVAT LIIKKUMAAN 

- Kotiasioista ei saa puhua, äitini opasti minua lapsena.
Pitkään pidin suuni kiinni ihmetellen, että mistä sitä sitten voi puhua tai kuinka erottaa, mikä on kotiasia tai koska koti ja asia paiskaavat kättä yhteen niin, että läpsystä voi kiljahtaa riemusta. Sillä minusta oli hurmaavaa istua Eila-tädin herkkupöydässä raparperikiisseliä litkimässä, heilutella jalkojani vahakankaalla somistetun pöydän alla kertoillessani perheemme elämästä, kehuskella isäni saavutuksilla ja ennen kaikkea pohtia kauniin äitini vaatekaapin sisältöä.
- En halua, että kaikki kuulevat rintsikoistani!
Pidän lupaukseni, enkä kerro äidin uusista liiveistä. Kerron omistani, ne kirraavan. Pikkareista, jotka ovat haalistuneet, koiran syömistä puuterinvärisistä ja niistä pitsisistä, jotka ostan sitten kun.

Tänään, juhlallisemmin sanottuna, tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2014, aloitin. Vielä eilen, joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 2013, kirjoitin fb-ystäviäni hauskuuttaakseni, että keskityn tulevan vuoden terveellisempään elämään istumalla sohvalla joulusuklaita, irtareita ja rakettijuhlan herkkuja hotkien "vielä viimeisen kerran". Yli neljäkymmentä tykkäystä ja jokaisella klommoposket, eikä ketään naurattanut.

Punastuin katsellessani itseäni peilistä tai oikeastaan ajatuksesta, että niin monet vuodet olen laiminlyönnyt itseäni. Mietin, mitä nuorelle naiselle tapahtui?

XXXXXL- NAINEN KAIPAA KAUNEUTTA

Olen nyt 46-vuotias uussuurperheen äiti kokoa x. En tiedä tarkalleen. En ole halunnut tietää. Muutaman kerran olen käynyt kääntymässä Seppälän, Lindeksin sekä H&M:n läskiosastoilla huomaamassa, että mekot muistuttavat pussilakanoita, paitsi ettei niissä ole röyhelöitä tai nättejä värejä. Miksi maksaisin viisikymppiä trikootekeleestä, jossa ei ole yhtään yksityiskohtaa?

En ole ostanut, olen odottanut muodin muuttuvan.

Tänään, huokaan miettiessäni, kuinka pitkältä päivä ilman salmiakkia, Fazerin sinistä ja Pandan pehmoisia konvehteja on tuntunut, vuoden ensimmäisenä päivänä, lähdin liikkeelle. Kaivoin vanhat lenkkarit esille, ahtauduin haalistuneisiin verkkareihin, lainasin mieheni pusakkaa, poikani lippistä, katselin vuosi sitten seinälle nastalla kiinnittämääni Sohvaperunan kuntokoulu -ohjetta, miettien mistä alkaisin. Jostain pitää ja tänään olisi hyvä hetki. Nyt olisin hän, joka toteuttaisi unelmat. Olisin kadonneen vyötärön metsästäjä. Uskollinen ystävä, joka tsemppaisi räntäsateessa ja loppuviikon väsymyksessä. - Eespäin!

LÄSKI MUISTAA, MITÄ ITSE HALUAN UNOHTAA

Oliko se pieni julkkis minussa, joka halusi ilmoittautua maailmalle, tulla esille ja esittäytyä? Ehkä niinkin, mutta vahva veikkaukseni on, että enempi ystävien läsnäoloon tukeutuva räkänokka, jota jännittää yksin kohdata itseään isompaa. Sillä eihän läski minussa ole vain kertyneitä kaloreita, kipittämättä jääneitä portaita. Vyötärömakkarat säilövät elettyä elämää. Hopeapaperin rapinassa on juhlistettu arkea, rohkaistu kotiäitiä, lohdutettu surullista sydäntä ja tunnistamattomia tunteita on hiljennetty vihreitä kuulia, lakumattoja ja suklaarusinoita popsimalla. Jotta voin muuttua, minun tulisi tiedostaa mistä ja sitten pitäisi miettiä ainakin teoreettisella tasolla, että miksi. Ja silloinhan pitäisi kohdata tunteita, joita muuten ei halua ajatella. Sellaisia ikävästi masua nipistäviä kuten pelko ja paniikki tai estoitta kaveriksi asettuvia kuten pahamieli ja pettymys tai hallitsemattomasti kuplivaa hilpeyttä ja estoitta ilmoille purskahtavaa iloa.

Olen omassa elämässäni oppinut, että suuret asiat alkavat pienestä. Ajattelen pihallamme seisovaa tammivanhusta, myrskyssä taipuvaa pajukkoa, honkapuuta ylväänä metsässä. Tänään on hyvä päivä, otan ensimmäisen askeleen.