KOTIASIA

Rakas ystävä, aivan kuin kohtalo olisi hihittänyt, rouva Jokisen luonnostellessa vastausta kysymykseesi. Nousin tuoliltani, suljin ulko-oven. Lokakuinen puuska oli lennättänyt eteiseen rapisevia vaahteranlehtiä ja sisäilman lämpötila laski hetkessä. Koirankarvakasa heilahti lattialla kuin horroksesta heräävä muumihahmo. Erehdyin ajattelemaan olevani osaaja. Taitava tässä hommassa ja tietäväni. Tietäväni, totta tosiaan. Rouva Jokinen ymmärtää, ettei tiedä mitään, kun käsittää, miten paljon on asioita , joita ei ymmärrä. Pysähdyn peilin edessä. Näen hymykuopan. Se näyttää venyneeltä aivan kuin uurre rantakalliossa. Eräs ystäväni oli huolissaan, että laihtuisin liikaa. Silloin ihmettelin hänen huoltaan, mutta nyt katselen venyvää ihoa ja mittailen pikkuruista tahtotilaa. Näillä eväilläkö pääsisin maaliin? Miksi osa minusta vyöryy ja pakkautuu? Löysää tursuaa rintsikoiden yli, heiluu purjeina nostaessani kädet, litistyy painaessani leukaa lähelle kaulaa. Höllyvä vilahtaa ...

Ihan pakko oli vielä keskellä yötä pistää sulle viestiä, että elämässä on toivoa! Myös sellaisissa asioissa, jotka joskus odotuttaa. Kuten esimerkiksi nyt tämä mun painoasia, että koko kesän olen kitkuttanut tiukasti ilman sokeria. Ei jäätelöä, suklaakastikkeita tai nompparelleja, ei pirtelöä tai softista. En ole sekoitellut makeaa jääkahvia ja vaniljasiirapin olen jättänyt tilaamatta, jos siinä on ollut valkoisia kiteitä ainesosana. Mutta mitä sitten, kun mitään ei tapahdu, vaikka yritän! Minua jo meinasi hermostuttaa mokoma, että en syö mitään hyvää ja silti tuloksia ei tapahdu. Aivan kuin paino olisi päätetty ylemmältä taholta pitää siinä, missä se oli kesän alussa. Ja vaikka kuinka mittasin itseni puntarilla ja ensin vähensin villatakin, sitten riisuin paidan, otin housut pois ja lopulta alusasun niin nakupellenäkin lukema jumitti samassa tutussa numerossa. Kunnes tänään… Kaksi kiloa painosta oli hävinnyt! Jokainen painoansa pudottava tietää, miltä se tuntuu, kun s...