Translate

perjantai 29. tammikuuta 2016

Upeaa, jos olet luuseri!

Onnittele itseäsi, sinä epäonnistunut. Taputa kuule ihan reilusti olkapäätä. Nosta peukku ja anna aplodit. Hihku hip hip hurraa. Rouva Jokinen sen tietää: Onnea on olla luuseri (*).

Kops Poks Naps


Matelin autoletkassa kohti Mannerheimintietä, kun kulkuvälineen oikea etupyörä tömähti Tullinpuomin Shellin kohdalla asfvaltissa ammottavaan reikään. Tadam. Sitten posahti oikea takapyörä. Poks! Niskassa naksahti, auto ulvahti ja kuski säikähti.

Kuoppa
1) maahan kaivettu syvennys tai reikä
2) tien kantavaan kerrokseen syntynyt reikä
3) maakellari
Lähde: wiktionary.org
Kuinka en nähnyt kuoppaa tulevaksi?

Ei elämässä ehdi kaikkea huomata. Tilanteen vakavuuden hahmottaa yleensä jälkeenpäin, kaverin arvioidessa viimassa renkaan kuntoa, kun puolison kulmakarvat kättelevät otsalohkolla miehen luetteloidessa tarvittavia varaosia.

Yleinen harha on, että pimeän kohdannut on epäonnistuja, luuseri, mogaaja, häviäjä, meillä rämpijöillä on monta nimeä ja vielä enemmän on keinoja saada kompuroija nopeasti pois kuoppaiselta tieltä.

Unohda koko juttu! 

Mitä väliä! Lopeta toi itsesääli!


Älä jauha eilisestä! Yritä! Tsemppiä! Topristaudu! Kun vähän viitsit panostaa! Pikku ponnistus! Se ei pelaa, joka pelkää! Ajattele lapsia! Ajattele itseäsi! Ajattele nyt, mitä muut sanovat! Kyllä, kyllä rouva Jokinen tietää entuudestaan kuinka näitä keskusteluja käydään. Tietenkin ajan ensikerralla varovaisemmin!

Voi olla, että karkkilakko katkeaa, lenkkikaverisi tekee oharit, et ehdi kuntosalille, lääkäri kieltää jalkakyykyt, kadotat hikipannan, hukkaat laihdutusvinkit, jätät liikuntasetelit lunastamatta, et pysty et kykene. Halusit tosi, tosi paljon. Mutta, nyt et onnistunut.

Rouva Jokinen miettii vaihtoehtoja. Kuoppa ilmestyy kuin tyhjästä. Se on peitetty ovelasti ja kulkija astuu ansaan. Optinen harha, luulet kuoppaa mäeksi. Joku valehtelee, että ei se oikeasti ole syvä tai että eihän sellaisia edes ole. Polkaiset lapiota muutaman kerran ja putoat.

Entä jos on aina asunut näköalattomassa maaperässä, eikä kukaan ole ojentanut kättään ja pyytänyt: - Hei, sinä kaunis ihminen, tule ylös sieltä!

Kuka saa määritellä sen, 

millä nimellä sinua kutsutaan?


Kirjoitan tätä sinulle, rakas ystävä, joka nyt pyyhit haisevaa lietettä poskipäiltäsi. Kirjoitan sinulle, joka et ole havainnut valoa tänä talvena. Sinulle, joka nuolet suolavettä suupielestä ja sinulle, joka olet kadottanut kartan ja fikkarin. Sinulle, joka yritit parhaasi.

Jos
1) et ymmärrä, mistä puhun, asia ei koske sinua.
2) nyökytät, jatketaan juttua.

Lihavan trikoot 

naurattavat tosielämässä


Rouva Jokinen huomasi salsaryhmäläisten katselevan muualle saapuessaan ihon myötäisessä topissa ja pehmeissä capritrikoissa tanssitunnille. Merenguen ja bachatan soidessa hän näki peiliseinistä sisarten katseet. Puhuessan rouva Jokiselle rytmimaisteri valitsi lapselle tai vajakille tarkoitetun katseen. Mikä on tuo alentuvan takakireä suuviiva ja vaivaantuneisuus?

On uskomattoman monta tapaa eristää ylipainoiset ihmiset ja saada huono fiilis isokokoisille. Enkä puhu nyt edes Aleksanterinkadun Henkan ja Maukan vaatekokotarjonnasta, jossa rievut päätyvät s-kokoon.

Pohtiessani tänään liikunnan lisäämistä, muistan vieläkin lähes kymmenen vuoden takaisen kokemukseni tanssistudion liukkaalla lattialla. Miksi minulle tuli silloin olo, kuin olisin esiintynyt komediassa? Hassussa sketsissä tai teinielokuvassa. Aina on ne nätit tytöt ja sitten kömpelö päähenkilö, joka yrittää.

Kun sitä haluaisi olla niin kuin muut.
Kun sitä haluaisi olla niin kuin onnellinen.
Ja onnistunut.
Ja itseänsä peilistä katsellessaan sitä toivoisi voivansa nähdä hänet, jonka sinä hyväksyt.

Miten epäonnistuminen 

voisi edes olla hyvästä?


Rouva Jokinen ajattelee omaa elämäänsä ja vastaa rehellisesti, että pääsääntöisesti kuoppakokemustensa kautta itsestään epävarma on hahmottanut voiman. Sellaisen alkujytinän, joka saa syyskylvetyn kukkasipulin pysymään elossa routaisessa maassa. Antaa siviille suunnan ja innon nokkia kohmeista talipalloa räntäsateessa.

Kesken jääneet dietit, uudenvuoden lupaukset, koskematon hulavanne ja käyttämätön tanssitunti antavat ymmärrystä minusta. Ja ymmärtäessäni minua pystyn määrittelemään paremmin, mihin pystyn ja mihin en. Mitä minä haluan.

Uskallan veikata, että tähän asti onnistunut sokerilakkoni ei olisi edennyt näin pitkälle ilman vuosien epäonnistumisia ja takapakkeja.

Keskeneräisyyden sietäminen, omien rajojen tunteminen ja unelman konkretisoituminen pettymysten kautta on voimaannuttanut heikkoa. Tänään olen päässyt jo tähän asti.

Asioita voi katsoa niin monelta kantilta. Ehkä joku lukija on kateellinen rouva Jokisen tuuletuksesta. Pois sellainen. Kyllähän allekirjoittaneen sokerittoman iloa voisi höylätä muistuttamalla menneistä vuosista ja miten ne vuosirenkaat oikein siihen keskivartalolle ilmestyivät.

Vähän hellyyttä kehiin ja ystävällisyyttä, anna itsellesi armoa ja rakkautta!

Asioilla on tapana järjestyä.


(*) luuseri
substantiivi
(arkikieltä) häviäjä, henkilö joka epäonnistuu yrityksissään





perjantai 8. tammikuuta 2016

Haluanko haukata omenaa?

Lettupino lautasella. Vaniljajäätelön jämät läärynä lasisessa maljassa. Missä on mansikkapurkki? Perhe on koolla perjantai-illan lettukesteillä. Sokerikiteet sulavat rapsakkareunaisen pintaan ja rasvainen paistos mansikkahillolla tahmaa maitolasin reunan.

Miten kävi sokerilakon?


Kiitos kysymästä, olen edelleen, mutta en oikeastaan halua puhua siitä. Enkä kertoa, miten kiusattu olen ajatuksissani tai kuinka yöllä lehdenjakajan kaahatessa Kialla kylätietä bassot rytmiä sytkyttäen minä valvon miettien sulaa suklaata tai vattukarkin ja salmiakkikalan synnyttämää täydellistä makukomboa.

Olet niin päättäväinen. Pudistan päätäni. Olet niin luja. Tietäisittepä. Päämäärätietoinen? Haaveissani. Tämä todellisuus on jumitusta tai luisumista aivan kuin punaisessa pikkuautossa, kun mutkassa Ford Ka vei minua. Nastat rapisivat ja meno muistutti Disneyn klassikkotarinan Bambin huteria kinttuja metsälammen jääpinnalla.

Suunnittelin kirjoittavani sinulle joulunajan fiiliksistä, mutta en halunnut vaivata. Tai oikeastaan en halunnut tietää, mitä sinä tekisit tilanteessani. Tai ehkä minua hiukan kiinnosti, mutta palautteen sisältö pelotti.

Tästä syystä minua itketti ihan hirveästi


Olin sopinut heti lakon alussa, että joluna kieltäytymisiä ei olisi, kieltolaki ja lakkovahdit olisivat tauolla, mutta juhlapyhien lähestyessä tiesin, etten pystyisi palaamaan kaidalle polulle, jos sen kulkemisen lopettaisin. Siihen astinen vaellukseni oli sujunut kuin maastolenkki liian pienissä kengissä. Jos useamman viikon, päivittäin, päällimäisenä tunteenani on viha, miksi haluaisin olla hyvis.

Tunnistin kielletyn hedelmän houkutuksen, hahmotin omenan haukkaamisen seuraukset. Kun tajusin välttämättömäksi pysytellä sokerittomissa tuotteissa, koin niin suurta surua, että minulle tuli ihan itku. Kun juhlapöytä vieraiden saapuessa notkui herkkuja seisoin keittiössä ja pyysin puolisoani kietomaan kätensä ympärilleni:
- Älä kysy tai sano mitään, pyysin: - Halaa mua.
Syleily helpotti tuskaani (ja esti minua ojentamasta kättäni kohti hannatädinleivonnaisia, marsipaanipossukakkua ja piparitaloa).

Tajusin olevani vapaa


Jouluna luin Timo Airaksisen kirjoittamaa Halun vallassa – onnellisuutta etsimässä –kirjaa (Arktinen Banaani, 2015). Havahduin omasta neuroottisuudestani toistella samaa käyttäytymiskaavaa hänen kuvaillessaan juopon toimintaa suhteessa vapaaseen tahtoon.

Mieleni tekisi, mutta en referoi kirjaa tämän enempää, opimpahan tekstistä, että "kaikki ihmiset tekevät toistoja", mutta "liika on kuitenkin liikaa". Ja valokeila rouva Jokisen pimeydessä häikäisi hänen miettiessään, missä tilanteissa se suklaa sinne suuhun sujahtaa. "Terve ihminen sietää epävarmuutta, muutosta, keskeneräisyyttä ja yllätyksiä. Niistä saa mielihyvääkin. Hän on vapaa." (s. 43)

Lämmitellessäni lihaa lauteilla katselin käsiäni. Kuinka sormeni ovat kauniit. Hurjasti ohentuneet ja tulleet aivan kuin pidemmiksi. Myös kaulani näyttää hiukan kapeammalle. Ihmettelin olkaluita, jotka näkyvät.

Kivoja juttuja joululomalta


Tunnustelen sormellani olkapään läskirajaa. Aivan kuin minulla olisi kahdeksankymmentäluvun surffareiden käyttämä paksu, huokoinen kumipuku vedetty ylleni niin, että olkapäät jäävät näkyviin. Saatteko kiinni näkymästä? Näyttää siltä, kuin minulla olisi vanhojentanssipuvun yläosasta tutut puhvihihat olkapäät paljastavassa mekossa. Kuvitelkaa, läski sulaa paljastaen, minut. Luu erottuu selluliitin seasta. Näky on groteski ja samalla karmean kaunista. Ilmiö on havaittavissa myös nilkoissa. Jalka ei jatku yhtenä pötkönä, käperry kuin HK:n sininen lenkki tai napsahtava nakki. Katselen luita ja kaarevia kohtia kuin huikeaa auringonlaskua.

Luottamuksellisesti paljastan, että parasta on ollut syyllisyyden ja häpeänkierteen loppuminen tai ainakin kriittinen mäkättäjä on pitänyt paussia tosiasioiden puhuessa sen puolesta, että rouva Jokinen on lopetannut itsensä turmelemisen ja valinnut olla vahingoittamatta elämäntavallaan hyvinvointiaan. Selatessani kännykästä muistoja joululomalta, en tuomitse, tuhahda kuin entinen emäntä naapurin rouvasta, että siinä istuu joulukinkku naama turvonneena ja hikisenä liian pienessä koltussa. Katselen itseäni ihaillen. Nainen, sinä yrität!

Joululomalla huomasin myös sen, että pienikin liikunta lisää hyvän olon tunnettani. Nalle Puhin lailla kökötän jakkaralla pohtien aivot höyryten, kuinka saisin itseni liikkeelle. Sillä kieltäytyminen ilman iloa on säälittävää. 

Entä mitä tapahtui piparkakkutalolle?


Kymmenkunta reilun metrin pituista nassikkaa seisoi aattona naama pölysokerissa ja posket piparimössöä pullollaan. Rouva Jokisen saapuessa huoneeseen pisimmän lapsen käsi pysähtyi puoliksi syödyn piparkakkutalon raunioille. Rouva Jokinen katsoi muksuja ja totesi, että kiva, kun herkku maistui. Silloin pikkunassikoille taideteosta murtanut tokaluokkalainen kiljahti ilosta: - Hei, piparkakkutaloa saa syödä!