Translate

tiistai 27. toukokuuta 2014

Nolo moka ensivisiitillä

Muistot ovat ihania, paitsi ne, jotka haluaisimme unohtaa. 

Sinä kesänä, kun pikkusiskoni piilotti koulukuvani maton alle, vietin kesälomaani ulkomailla. Elokuussa äidin kieputtaessa mattoja rullaksi, löytyi hiekanjyvien rei’ittämä ja kyyneleiden laikuttama potretti maailmanmatkaajasta.

Olin kolmetoistavuotias lentäessäni Atlantin yli. Tein matkaa yksin ja nautin saamastani huomiosta. Lentoemännät kiikuttivat herkkuja ja kietoivat torkkuhuopaan. Treenasin itsekseni tervehdystä, jonka koulussa olin oppinut.
- Huu duu jyy duu, mumisin napostellen nameja ja ihmetellen aurinkoa, joka paistoi pilvien yläpuolella. – haa dyy jyy doo? Haaduu juduu?

- Hau duu juu duu? Takeltelin raahatessani vihreää matkalaukkua. Olin saapunut Kanadaan, jossa minut vastaanotettiin mutkattomasti moikaten: 
- Hi!

Tuskan parahdus kantautui käytävälle 


Opin minä muutakin. Jos nauttii kilon lakua yksikseen, vatsaa nipistelee parin tunnin kuluttua. Myräkkä sisuksissa vavisutti suomineitoa auton kiitäessä moottoritiellä. Saapuessamme lopulta Toronton esikaupungissa sijaitsevaan omakotitaloon, tiedustelen heti eteisessä, missä vessa sijaitsee ja maltan tuskin odottaa ohjeiden loppumista kun jo harpon helpottamaan oloani.

Huuhtaisen käteni, näplään housunnapin auki ja tuskasta ulvahtaen vaivun pöntölle. Kuran roiskuessa posliiniin kuulen hätääntyneen äänen oven takaa: - Ethän vain käytä pönttöä, se on epäkunnossa.

Katselen ikkunaa arvioiden mahtuvani siitä, mutta minne minä menisin. Mihin olisin voinut paeta elämäni nolointa tilannetta. Kuulen käytävältä supinaa, joku koputtaa ovea.

Höyry nousee lämpimästä kasasta avatessani vessan oven. Sitten en oikeastaan muista mitään. Olen unohtanut tai sepittänyt tarinan niin monesti, ettei sillä enää ole väliä, kuinka asiat oikeasti etenivät. Tunnemuistiini on painautunut syvä haavauma, missä kaksi aikuista on polvillaan vaaleanpunaiseksi kaakeloidun, tuoksusaippuoilla ja ruusunlehdillä koristellun kylpyhuoneen posliiniastian luona koukkimassa lusikoilla lietettä siniseen ämpäriin.

Jälkiviisaus ei paranna haavoja


Aivan, rouva Jokinen huokaa, noloa ja tyhmää. Olisihan sitä pitänyt tajuta tarkistaa, onko vessa toiminnassa tai testata vesivarannot ennen kuin täyttää tankin tavaralla. Ja ymmärtää lakua syödessä aiheuttavansa vakavan suolistosekamelskan. Entäpä asian jälkipuinti, sujuiko se mallikkaasti?  

Tapahtuneesta on kolmekymmentäneljä vuotta, ja vieläkin olen haluton kohtaamaan kommelluksen herättämiä tuntemuksia. Rouva Jokinen on huomannut, että pieruvitseistä pitävät nauravat, surkuttelijat säälivät, lämminsydämiset puhuvat hellästi muistuttaen, kuinka nuori olin. Rouva Jokinen ärähtää. Hän haluaa muidenkin tietävän, että vaikka oli lapsi, ei hän ole unohtanut, miltä tuntuu häpeän tuhrima itsetunto. Paniikki, kun on tehnyt jotain peruuttamatonta. Avuttomuutta, kun ei tiedä, miten tilanteessa tulisi toimia. Surkeutta, kun ei voi huutaa äitiä avuksi.

Non, je ne regrette rien


Rouva Jokinen on kasvanut yhteisössä, jossa puhuja lähestyessään puheensa huippukohtaan värisyttää ääntänsä. Niinpä raapustaessani tätä tekstinpätkää, hymisen hiljaisella äänellä. Lausun sanat merkitykselliseti toivoen, että sinäkin – Ystäväni - teet samoin, sillä - Rakas Ystäväni - rouva Jokinen nostaa kohtalokkaasti kulmakarvojaan nyökätessään: – Tiedän, miltä tuntuu olla vatsa kuralla ja kaukana kotoa.

Siksi uskallan väittää, että ihmiset, jotka sanovat, etteivät kadu elämässään mitään, puhuvat paskaa.




torstai 8. toukokuuta 2014

Kiihkeät hetket autokyydissä

Liituraidassa hikoileva puoliso kiihdyttää vauhtia. Hän ei ole eksynyt, eikä tarvitse apua. Miehen mielestä ylitän valtuuteni osallistuessani matkantekoon ihmettelemällä ääneen, missä mahdamme olla.

Mitä tehdä, kun eksyy matkalla juhliin?


Eksyminen on hauskaa tai sitten ei. Oletko yksin metsätiellä, ystävättären kanssa Fontana di Trevin lähettyvillä tai kärttyisän ukon kyydissä kehätien ruuhkassa. Miksi miehet eivät voi kysyä ohjeita?

Rouva Jokista ärsyttää pikkiriikkinen asia parisuhteessa. Miksi rattia vääntävä, isojalkainen mies ei voi sammuttaa moottoria ja kysyä tietä? Eikö pääkatua lompsiva teinipoika tai kyläkaupan portailla turisevat tätöset ole olemassa nimenomaisesti sitä hetkeä varten, kun hätääntynyt, peppu puuduksissa tuntitolkulla matkaa tehnyt, yleensä omissa ympyröissä jurnuttava satunnainen matkaaja saapuu jonnekin tavoitteena päästä sinnekin ja hätääntyneenä huikkaa sivuikkunasta kysyäkseen: - Missä mä olen?

Ja eikö jokaisessa meissä uinu pieni ukkeli, joka tilaisuuden tullen ilahtuneena heiluttaa käsiään suuntaan jos toiseenkiin ilmaisten monin eri tavoin tietämyksensä pikkukylän tieliittymistä tai kotikaupunkinsa yksisuuntaisista kaduista?

Rouva Jokisen mielestä on kunnianosoitus paikallistuntemusta kohtaan, että kysyy tietä torin laidalla notkuvalta suharilta.

No, nyt on kuski ärsyyntynyt! 


- Mitä siihen lappuun on kirjoitettu?
Yliluonnollisen rauhallisesti kertaan, miten kahvitunnilla olin kysäissyt ajo-ohjetta ja kuinka Ritva oli saanut ensimmäisen lapsenlapsen, joka oli muuten tyttö, niin ja itseasiassa tuossa tilanteessa Erja kertoi, kuinka puserosta saadaan pois sipulintuoksu, mitä Reetta kyllä ihmetteli, kun vaatteita voi hankkia nykyään niin halvalla, ettei hankalia tahroja kannattanut edes pestä.

- Ei kiinnosta! Mieheni ärähti: – Mitä siinä lapussa lukee?
Loukkaantuneena keskeytyksestä tuijotin paperia ja tavasin selkeästi artikuloiden: - Hämeenlinnan jälkeen kaksi kilometriä. Aja liittymästä ja käänny oikealle.

Sitten aivan yllättäen, mieheni ilmoitti, ettei kyseiset pippalot tuntemattomien duunikavereiden kanssa poronsarvilla koristetussa kyläkoulussa alunperinkään napannu ja että hän oli kyllästynyt ajamaan moottoriteitä edestakaisin etsien mystistä liittymää.
– Ettäkö illanvietto mun työkavereiden kanssa ei kiinnosta?
- Ei! Ei kiinnosta!

Näin meillä riidellään moottoritiellä


Hiljaisuuden vallitessa ohitimme Hämeenlinnan liittymän, hiljensimme vauhtia kuten edellisillä kerroilla ja katselimme ympärillemme. Ei liittymää, ei viittaa, ei vinkkiä. Lopulta Parolassa teimme uukkarin. Mies tiedotti lähtevänsä kotiin. Minä hätäännyin. Kuinka selittäisin yllättävän poisjäännin työyhteisössä? Miksi minä en tullutkaan avecin kanssa?

Kuski lämmitti renkaita. Rouva Jokinen muistaa, kuinka raivo ja pettymys, vaikuttamismahdollisuuksien vähyys ja julkinen nöyryytys kuumottivat poskipäitä. Hämeenlinnan maamerkit vilahtivat sivuikkunasta, moottoritie kutsui kohti Helsinkiä. Apukuski katseli pellonpiennarta puristaen helmikoristeista iltalaukkua sylissään.

Muutama kilometri Hämeenlinnan jälkeen mieheni käänsi rattia, ohjasi Mitsubishi Galantin ramppiin, räppäsi oikeanpuoleisen vinkkarivalon räpsimään ja kysyi melko lempeästi.
- Asuuko se sun kaveri Helsingistä katsottuna Hämeenlinnan takana?
Nyökkäsin.
- Ohjetta olisi pitänyt lukea siitä suunnasta, mies virnisti tyytyväisenä ratkaistuaan ongelman (itse!!!).

Myöhässä, mutta kuitenkin, huoh, saavuimme juhliin yhdessä. Työkaverit vislailivat ja eräs suupaltti vinkkasi silmäänsä:
- Taisi nuoripari kurvata tarkoituksella sivutielle.

Ja sitten kaikki nauroivat. Minä myös.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Ekakerta ei unohdu!

Ekakerta on viatonta sekoilua. Oi, kuinka touhukasta ja sottaista se on, rouva Jokinen funtsailee. Odotukset ovat korkealla, mutta lopulta sitä tyytyy siihen, mitä sattuu saamaan.

Tunsin itseni valmiiksi tositoimiin


Hoh hoijaa, rouva Jokinen polkaiseee vauhtia keinustuolissaan. Tuona kyseisenä päivänä olin yksin kotona. Päätökseni oli kypsynyt kotimatkalla. Tänään se olisi tapahtuva. Olin vakuuttunut olevani valmis.

Riisuin kouluvaatteet yltäni. Valitsin hommaan sopivan hamosen. Letitin hiukseni huolellisesti ja kiinnitin pampuloilla. Lakka puupallojen pinnassa hilseili. Kietaisin vaaleanpunaisen esiliinan suojakseni.

Pian löysin tarvitsemani välineet. Nuuhkin vaniljatankoa. Mittailin silmämääräisesti perunajauhoja, kaakaopulveria. Ups, punanokkaisesta sirottimesta ryöpsähti reilu ripaus suolaa. Muistan, kuinka poskiani kuumotti, käsi vapisi ja hella kuumeni nopeammin kuin osasin odottaa.

Huh, huh, onneksi ei käynyt hullusti!


Jatkoin puuhaastelua vain huomatakseni, että jokin oli mennyt pahasti pieleen. Äidin tekemänä suklaakiisselistä tuli samettisen pehmeää, omani  tutisi harmahtavana klönttinä, tuhnuisten kuplien poksahdellessa arvaamattomasti.

Kiihkeän odottavana lipaisin lusikasta ja poltin kieleni. Kippasin kökkäreen lautaselle ja viilsin kiisselistä palasia. Maidon kanssa näykin muutaman.

Mittaamisen taitoa pidetään aikuisten keskuudessä selviönä. Tietenkin tiedät tasatunnit, osaat ilmoittaa painosi tai laskea kotisi neliöt.

Kadutko sitä, että yritit parhaasi?


Rouva Jokinen osaa vitosen kertotaulun ulkoa ja prosenttilaskuista hän selviää vaatekaupassa tarkistamalla lopullisen hinnan valmiiksi lasketuista kylteistä, mutta ymmärtääkseen asian arvon, keitoksen herkullisuuden, erottaakseen aidon väärennöksestä, meidän täytyy töppäillä, eksyä ja erehtyä.

Äiti kertoi, että perunajauhoja olisi pitänyt lisätä ruokalusikalla vähitellen. Minä kippailin keitokseen täydennystä peltisellä desimukilla. Nopeasti ja enemmän, suurempia annoksia ja kelluvia kokkareita.

Vastoinkäymiset sisältävän paljon iloa. Ei tietenkään sillä hetkellä. Kerronpa kuitenkin kliseisen ajatuksen tähdistä, jotka näkyvät parhaiten pimeällä. Älä lannistu, jos hella savuaa, soppa kuplii tai poltat näppisi. Aloita alusta tai tee jotain ihan muuta, mutta älä anna periksi!

JK. Pysyn nöyränä ja myönnän, etten oppinut tekemään suklaakiisseliä. Valitsen vanukkaat kaupan hyllystä, enkä kadu päätöstäni.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Irtisanominen kirpaisi

Niiasin kunnioittamatta. Hymyilin ilotta. Piirtelin palaverissa, enkä jaksanut avata päivän postia. Kumarruin ennen karmia. Pyytelin anteeksi varmuudeksi. Käytävällä puikahdin naistenhuoneeseen kuullessani pomon askeleet kulman takaa.

Muistatko vielä 1990-luvun laman?


Rouva Jokinen miettii nuoruudenkokemustaan. Yhdeksänkymmentäluvulla lama iski tsunamina Suomeen. Vastavalmistuneena ihmettelin kotimaani vajoamista ennennäkemättömään irtisanomisten, konkurssien ja talousvaikeuksien ahdinkoon.

Kaksikymppisenä seurasin hämmentyneenä lähipiirin sätkimistä. Muistaako kukaan tuon ajan tarinoita? En ole unohtanut tuttavan konkurssia, perheellisen itsemurhaa tai ystävien ahdinkoa, kun takaajista tuli jättivelan maksajia.

Erehdyin luottamaan työnantajaan


Työskentelin lastenlehdessä. Meillä oli hurjan hauskaa kehitellessämme uusia tapoja kertoa vanhoja juttuja. Nautin nähdessäni idean muuttuvan tuotteeksi ja riemuitsin jokaisesta numerosta. Illan tullen kikatimme toimituksessa, eikä kenelläkään ollut kiire kotiin.

Lennokkaan luova työ päättyi irtisanomisiin. Katselimme huolestuneena toisiamme ja kuuntelimme kuiskutuksia. Kahvitauolla pohdimme kuinka selvityisimme ja minä lohdutin itseäni unelmallani tulla äidiksi. YT-neuvottelujen aikana ymmärsin, ettei kyse ollut minusta, eikä meistä. Aikana ennen tositeeveetä toteutimme viidakkopeliä. 
  

Eläköön lempeät ihmiset! 


Miksi kerron tämän? Rouva Jokinen miettii vastaustaan. Hän muistaa itsensä kyykyssä, piilossa ja alistettuna. Hän muistaa halunsa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Kaiken kokemansa jälkeen hän epäröi. On niin monia mahdollisuuksia tulla haavoitetuksi. On niin monia mahdollisuuksia tulla väärinymmärretyksi. Mitä, jos ne nauraa mulle?

Rouva Jokinen pohtii, millä hetkellä hänestä tuli rohkea. Sillä rohkea minusta tuli. Nainen, joka arvostaa omaa ainutlaatuisuuttaan, omia lahjojaan ja luovuuttaan. Nainen, jonka ilo ei löydy lähimmäisen murheesta, menestys muiden epäonnesta.

Olen tarrannut ajatukseen, että asioilla on tapana järjestyä.

Lohduttakaamme toinen tosiamme.