Translate

perjantai 17. marraskuuta 2017

Miksi pluskokoisena pidin enemmän itsestäni?

Miksi sisäinen omakuvani ei ole muuttunut samassa tahdissa fyysisten muutosten kanssa? Mistä kumpuaa tyytymättömyys itseä kohtaan? Olenko tiedostamattani aktivoinut ydinohjuksen, saanut vieraakseni pullonhengen vai onko tämä julmaa pilaa? 

Tämähän on kiva kuva! Heijastinliiveissä hän näyttää niin hehkeältä, rouva Jokinen arvioi itseään. 

Olen hämmentynyt. Olin jo tykästynyt ylipainoiseen minään ja minulla oli hauskaa. Koin itseni rakastetuksi. Nautin rehevistä muodoistani ja tykkäsin olla alaston. Tykkäsin tisseistäni. Seksistä, kyllä. Nautin läheisyydestä. Nyt minua häiritsee allit, jenkkakahvat ja appelsiininkuori reisissä. Mietin, mitä hän ajattelee kietoessaan käsivartensa vyötärölleni. Olenko hänen mielestään haluttava ja miksi ajattelen, etten ole. Rouva Jokinen, nyt kirjoitan sinulle: Ajatteletko oikeasti näin?

Haastan itseäni miettiään. Haluan löytää valoa vankityrmääni. Oikeasti? Jos tämä ei ole se, kuka olen tai mitä loppuelämäni haluan pohtia, lopeta!

Eilen, kun lähdin lenkille meidän koira haluasi mukaan. Se heilutti häntäänsä ja katsoi anovasti. Vinkui kuin pentuna ja sitten se haukkui kimeästi, pyytävästi, nyyhkyttäen. Kylmässä karvaturrin hengitys höyryää. Minäkin höyryän. Toivon, että olet. Minä ainakin olen, useinkin. Kulkiessani toisinaan ja sitten soi Russian Roulette. Jai ho!

Oletko huomannut? Huomannut, että minä en ole, en ollenkaan. Oletko huomannut? Että minä en lainkaan, en ollenkaan, en sanaakaan. Rouva Jokinen miettii, miten muotoilisi hiljaisuuden. Antaisi muodon hetkien ketjulle. Sanoittamattomille lauluille, sydämen tykytykselle, auringonnousun ensisäteille, alikulkutunnelia kaartavan kallioleikkauksen viileydelle, lumihiutaleille asfaltilla. 

Oletko huomannut?


Kun olen tehnyt kiepin, kipittänyt kylliksi, riisun vaatteeni. Hiki valuu silmiini. Kirvelee. Kohisee veri suonissani ja sydän tykyttäen kuoriudun. Nahka liimaantuu. Tarttuu kiinni urheiluliiveihin, treenipaitaan. Hikiset trikoot lojuvat mytyssä lattialla ja minä haluan peseytyä. Annan veden huuhtoa ja lämmittää. Ei niin saa tehdä, se on tuhlausta. Tuhlaan myös saippuaa. Vaahdotan sitä hiuksiini, itseeni, hinkkaan ihoani lämpimäksi. Läski ei lämpene. Kädelläkin se tuntuu viileämmältä kuin lihaksikkaat kohdat. Niitä on vähemmän. Paljon vähemmän.
Vaikka vähemmän on kokoajan enemmän.
Vähemmän vaikeaa lähteä liikkelle.
Vähemmän vastatuulta, vastaantulijoita, vastauksia.
Vähemmän kiristäviä kuminauhoja.
Vähemmän namipapereita, kakkusia ja kiusauksia.
Vähemmän läskiä. Sitä on. On sitä. Mihin se hetkessä häviäisi?
Vähemmän kuitenkin selässä. Niin ja takatissit ovat huomattavasti pienentyneet, Rouva Jokinen iloitsee. Vaikka vieläkin, kun juoksen, tuntuu kuin kantaisin imeväistä selkärepussa. Aivan kuin pikkuruiset töppöset tömpsähtelisivät, hakkaisivat vauhtia pakaroihin. Rouva Jokinen huokaisee. En kanna vauvaa – en edessä, enkä takana. Tämä tunne johtuu ylimääräisestä nahasta ja rasvasta. Velttona ne heiluvat kroppani tahdissa, paiskautuvat kuin aallot rantakivikkoon. Muhkuroita ja makkaroita on vähmmän. Vähemmän ja vähemmän.
On kuitenkin.

Kun juoksen, rouva Jokinen miettii, mitä ajattelee. 


Ajattelen sinua. Höpsistä, en minä sinua ajattele, en itseänikään. En meitä. En muksuja. En maksamattomia laskuja, parsimattomia villavaatteita, kuivatettuja kukkia tai simpukoita työpöydälläni. Kuljen ja kuuntelen mitä Pitbull sanoo tulipallosta, Alicia Keys tulessa olevista tytöistä. Ja sitten soi Havana ja pysähdyn. Tanssittaa.

Kyllä, kyllä rouva Jokinen tunnustaa. On ihan pakko. Musiikki vie mennessään. Ihan sama, mitä muut ajattelevat. Tämä täti tanssi eilen ylipitkäksi kasvaneen kuusiaidanteen varjossa, viheliäisen moottoritien vieressä. Pysähdyin ja heilutin käsiäni musiikin tahdissa. Nostin kantapäät. Keinutin lantiota, värisytin pakaroita, nostelin olkapäitä. Kuka niistä autoilijoista ehtisi minua katsoa, ajattelin. Niillä on kuitenkin kiire, on päästävä perille, on ohitettava edessä ajava, on varottava vesiliirtoa, peltipoliisia, kaistanvaihtajia. 

Minä tanssin nyt ja tässä. Sumuisella kävelytiellä, hevosten hirnuessa aitauksessaan, rakennustyömaata ohittaessani. Kaivurin kohdalla, suojatiellä ja vähän ennen kuin taivas on muuttunut mustaksi, kun tihku tiiviistyy tipoiksi.

Ja sitten satoi, satoi ja satoi.


Satoi monta päivää. Yölläkin satoi. Minä mietin eteisessä, miten pystyn kulkemaan, kun varpaat kastuisivat heti ensimmäisessä lätäkössä. Ajattelin märkiä sukkia, jotka eivät irtoa kohmeisista varpaista. Kylmää ihoa ja sisäistä koleutta. Sitten rouva Jokinen teki, mitä olisi tehnyt rakkaudella. Äitinä kikkaillut ja kannustanut. Olin äiti itselleni. Pakkasin kännykän muovipussiin ja pyöritin elmukelmua jalkojeni ympärille. Nilkkoihin, varpaiden päälle, kantapään taakse, ympäri, ympäri ja lopulta olin lämpinäkyvällä muovilla päällystetty. Itsekin ihastuneena, elävä ja vedenpitävä muumio.

Miten ylittää lätäkkö kuivin jaloin? Rouva Jokinen keksi oivan kikan.


Siis kumpaa kuunnella?

Pitäisi kuunnella, rouva Jokinen on todennut tämän ennenkin. Pitäisi ja pitäisi, mutta kumpaa kuunnella. Sitä loputonta leukojen lonksutusta, aivoissa käytävää kikkailua, jonninjoutavaa jäpätystä, miten ei jaksaisi ja on niin hankalaa ja haasteita. Vai tulisiko kuunnella kahta kantavaa? Niitä innosta vipeltäviä. Noita keski-ikäistä keskivartalolihavaa täti-ihmistä kannattelevaa, jotka saadessaan luvan ovat vieneet minua, kuljettaneet, pinkoneet palvellakseen. Pitäneet lystiä ja tuoneet minut tähän päivään.

Rouva Jokinen miettii, mikä olisi ajanjakson arvosana.


Olen samaan aikaan tyytyväinen ja tyytymätön. Olen turhautunut, että huolimatta omasta mielestäni suurista, kirjaan tärkeän kohdan uudestaan, että sinäkin huomaisit painotuksen, lue siis seuraava kohta kantavalla äänellä: - Huolimatta SUURISTA ponnisteluista, olen omasta mielestäni vieläkin alkutekijöissä. Samaan aikaan, kun kantamani kilomäärä on pienentynyt, vaatekoko kutistunut, on tyytymättömyyden ääni suurentunut. 

Miten saisin itseni hyväksymään itseni myös nyt?

Miksi olen kova ja kohtuuton kroppaani kohtaan? Nyrpeä ja hapan. Olen vaativa vaatimuksissani ja piiskaan itseäni entistä hullumpiin suorituksiin. Tunnistan sanat rypistetyllä paperilla, pimeän pelkoni ja vääristävästä kuvastimesta tuijottavat silmäni. Onko menneisyyden haamut aktivoituneet, olenko ajatunut tuntemattomille rannoille vain aivanko uhrina taistelen tsunamin armoilla? 

Huokaan kuin kaiken nähnyt saarnaaja, valittaminen ei lopu valituksella. Sen olen nyt huomannut ja ajatukseni vain vahvistuu, että ainoa muutos minussa tapahtuu ilon kautta. Ilon! Kuinka helppoa! Nyt täytyisi vain löytää se ilo!

Niin, rouva Jokinen kirjoittaa ja huokaa. Hän todellakin huokailee tätä kirjoittaessaan, kuinka kummallista! Hän ei ole löytänyt nuoruutta tai sorjaa vartaloa. Pyöritän tätä kirjoittaessni päätäni. Voitko kuvitella ystävä, kuinka hidasta tämä on!! Jos kilot kertyivät salakavalan huomaamattomasti, sulaa ikirouta vielä hitaammin!!!!

Ne syksyn ensimmäiset sateet vielä naurattivat. 

Kun elämä on oikeasti aika kivaa, eikö olekin rouva Jokinen?


Pysähdyin eilen pellonreunalle. Katuvalot olivat sammuneet siltä kohtaa, missä kasvaa suuri käppyräinen tammi ja minä näin kirkkaalla taivaalla Otavan ja Pohjantähden, taivaankannella kiitävän sateelliitin, illaksi kotiin palaavan lentokoneen vilkkuvat valot ja kuulin, miten vahtikoira haukkui tumman metsän takana. Vaatteeni höyrysivät ja otsalampun valo valaisi viljapellon sängen, punertavan pajukon ojan reunalla. Kaukana, kaukana olivat murheeni ja suruni. Minä niin olin siinä ja ajattelin, että juostessani en ole tavoittanut ikuista nuoruutta, en menneiden päivien minua. Olen hidas ja pelkään kaatuvani kosteuden kiteytyessä tienpintaan. Tarvitsen lukulasit etsiessäni kännykästä kameratoimintoa. Menee tovi ennen kuin sormeni osuu oikeaan symboliin ja usein hetki on ohi ennen kuin saan zoomattua kohteeseen. Mutta yllätyksekseni olen löytänyt jotain ihmeellistä. Muistatko lapsuudesta tuttuja aistimuksia? Sen ihanan tunteen, kun kipeää kalliolle ja näkee kotitalon. Kun pihaan saapuessa haistaa ulos asti jauhelihakastikkeen tuoksun ja näkee ikkunoista sisälle sytytettyjen lamppujen loisteen. Sinäkö siellä, joku kysyy ovelle saapuessani ja minä iloitsen, että minähän se tässä. Täällähän minä, kotona.

Tänään kirjoitin. Kirjoitin oikeastaan kysyäkseni, mitä sinulle kuuluu.



perjantai 8. syyskuuta 2017

Nettiostoksesta ikävä harmi

Tule auttamaan, pyydän hengästyneenä.
- Mitä tapahtui?
- Kauhea kipu, sanon ja ojennan jalkani kotitohtorin tarkasteltavaksi.
Hän tuijottaa näkemäänsä ja ihmettelee:
- Onpa oudon näköinen! Outoja läiskiä! Sattuuko tästä?
- Ei se jalka!! Ei pottuvarvas!! Ne läiskät on mustaa kynsilakkaa, pikapaikkasin sunnuntaina sukkahousut. (*

Karmea urheiluvamma yllätti


Kaikki alkoi siitä, että tilasin netistä lenkkarit.
- Ei niin tehdä, poikani opasti jälkikäteen. - Ensin käyt kokeilemassa kaupassa ja sitten tilaat sieltä, mistä halvimmalla saat.

Mutta kun. Rouva jokinen oli ihastunut väriin. Niin minulle on käynyt ennenkin, että ulkonäkö on hurmannut, vienyt menessään.

- Oliko sulla liian pienet kengät? Luottohenkilö tutkaili haavoittunutta enkeliä. Varpaan iho on rikki ja tulipunainen.

Ikävä kepponen niin kauniin värisiltä kengiltä, rouva Jokinen pohti ja mietti, miten surkeaa on kulkea, kun jokainen askel on kivulias. Silloin kun tossu sopii, kenkiä ei huomaa. Sitä voi mennä ja kuljeskella, kiivetä ja kipittää. Eipä haittaa helle tai sadesää. Mutta auta armias, jos jalkineet puristavat.

Ensin sitä harmittelee, sitten vihaa jalkojansa. Liian isot. Oudon malliset. Miksi ne turpoavat rasituksessa? Sitten syyttää kenkätehtailijoita, standardikokoja, italialaisten naisten pikkuriikkisiä jalkoja, kapeita lestejä ja ikiaikaisia kauneusihanteita.

Koska tulevat jättivarpaat muotiin?


Milloin munakoison tai kurkun näköinen varvas on seksikäs? Entä harottava oksa tai pikkumakaronit tai leveä lesti? Milloin mies ottaa elokuvan lemmenleikeissä naisen kintun käsiinsä ja nuolee tämän varpaita? 
Hellästi? 
Kutitellen? 
Suloisesti? 
Rouva Jokinen kuvittelee kohtausta, jossa jalkaterä täyttää sankarin kourat. – Aah, niin suuret, isot, kookkaat, voimakkaat, täyteläiset! (Siis ne jalat!!! Rouva Jokinen tarkentaa, ei miehen kädet!!)

Rouva Jokinen ei tule ajautumaan elokuva-alalle. Hän ei näe tässäkään ideassa markkinarakoa. Ketä kiinnostaa isojalkaiset naiset? Ei ainakaan kenkäkauppiaita. Se viimeinenkin oljenkorsi Mannerheimintiellä on pistänyt pillit pussiin, rouva Jokinen huomasi kävellessään ohi. Ikävää, vaikka en siellä itsekään asioinut.


Eikä tässä kaikki! 

Itsetehty epikriisi jatkuu!!


Rouva Jokinen makaa sängyssä ja naputtelee hakusanoja kännykkäänsä. Kurkkukipu, paineen tunne rintakehässä, voimaton olo, väsymys.

Päädyn Lääkärikirja Duodecimen Terveyskirjastoon. Kyllä, kyllä, minulla on kurkkukipeä. Kyllä, kylllä, aivan kuin olisin hengästynyt ja sitten on vielä näitä tuntemuksia, nyökkäilen lukiessani. Tarkistan Sports Trackerin tietoja. Edellisestä lenkistä on vuorokausi. Palautumisaikaa on silti jäljellä vielä neljä tuntia. Hirmuisen kauan pitää odottaa seuraavaa kertaa.

Luettuaan lääkärien laatimia asiantuntija-artikkeleita Rouva jokinen on hämmentynyt. Pian hän on melko vakuuttunut, että hänellä on nielemisongelma, kurkkupaise, palan tunne kurkussa, angiina, nielun tulehdus tai hän potee ylikuntoa. Rouva Jokinen pysähtyy urheiluruudusta tutun termin kohdalle. Urheilumaailmasta, hän kirjoittaa maiskutellen. Vaan toisaalta, "nielemisongelmia on noin 10 %:lla yli 50-vuotiaista". Ja eikö joskus tunnu siltä, kuin olisi pala kurkussa? Sitä nieleskelee näkymätöntä palasta ja kyyneleet herahtavat silmiin.

”Pitkittyneen ylikuormitustilan tavallisia oireita ovat lievä kurkkukipu… ”, kirjoittaa kolumnissaan professori Jussi Huttunen 22. elokuuta 2012. Rouva Jokinen haluaisi kirjoittaa Jussille ja kysyä, että jos on kolme kuukautta käynyt lenkillä, voiko se olla ”pitkittynyt ylikuormitustila”. 
- Jussi, mitä mieltä olet? Olenko nyt voinut ”ajautua ylikuntoon kaikkine ikävine seurauksineen” ja mitä ne mahtavat kohdallani olla!!

Mistä tiedät, onko elimistösi järkyttynyt?


Huh huh, rouva Jokinen ihmettelee lukemaansa. Hörppii hunajateetä ja jatkaa aiheen tutkimista. Hormonit, hermosto ja mitä kaikkea minä kätkenkään sisuksiini ovat joutuneet liian suuren rasituksen kohteeksi yllättäen. Yllättäen, rouva Jokinen tuhahtaa. Tätähän on odotettu jo vuosia!

Kauneus ja terveys –lehden verkkosivulta löytyy mielenkiintoinen artikkeli. Liikuntalääketieteen ja fysiatrian erikoislääkäri Hanna Junttila luettelee tunnusmerkkejä: ”Syke voi käyttäytyä erilailla kuin aiemmin”. 

Sydämeni lyö hurjasti, rouva Jokinen tietää. Joskus vielä enemmän ja iloisemmin, rouva Jokinen pohtii. Toisinaan ylittäessäni autotien, minun tekisi mieli vilkuttaa ylikulkusillalta, nojata kaiteeseen ja lähettää lentosuukkoja ohi kiitäville kuorma-autoille, huudella Eurooppaan ajavalle rekalle terveisiä lenkkipolulta.

Kesken ilottelun silmäni nappaavat ikävän kuvauksen kutkuttavasta taudista: ”normaalista poikkeava hikoilu”. Mahtaako tämä tarkoittaa vähemmän vai enemmän hikoilevaa ihmistä, rouva jokinen nyrpistää nenäänsä miettiessään linja-autossa haisevia matkustajia, joiden ominaistuoksu saa hänet haukkomaan henkeä. Viinanlöyhkää ja pesemättömiä vaatteita.

Tasapainottelen veitsen terällä. Kaikki on tässä. Nyt.


Ylikunto voi toden totta pilata päivän ja tuloksen ja fiiliksen. Pahinta siinä on kai se, että liikkujaa ei enää kiinnosta. Halu tehdä häviää. Into tavoitella on pois. Rouva Jokisen kaltaiselle popup-liikkujalle tämä voi olla traumaattinen ja kohtalokas hetki. Olen äärettömän huolissani.

Päivän edetessä draamankaari notkahtaa. Flanelipyjamassa ja villasukissa keittiöön taapertava on saanut tarpeekseen tyttömäisestä höpötyksestä. Taitaa rouva tietää itsekin, että lepo on tehnyt tehtävänsä ja hän voi hyvin. Hunajatee on sulattanut kököt ja päiväunet piristäneet kummasti.

Sitä rouva Jokinen vielä pohtii, että pitäisikö hänen ladata lisäosa liikunta-appiin, että toisiko suunnitelmallisuus älykkyyttä tähän hommaan. Ylikuntoa tai oikeammin kai sanottuna yliharjiottelua voi ennaltaehkäistä järkevillä valinnoilla ja riittävillä lepopäivillä. Hän miettii, olisiko ystävillä ehkä kokemusta kännykän kanssa treenaamisesta.

Ihanaa viikonloppua SINULLE rakas lukija. Syksy saapuu, koivun lehdet punaisen kultaiset. Lyhenevät päivät ja pitkät pimeät illat luovat tilaa löböilylle. Pidetään huolta toinen toisistamme. Ollaan yhdessä ja ladataan akkuja. On monta hyvää syytä nauttia levosta. Sinä olet se tärkein.



(* Äidiltä opittu kikka korjata rikkinäinen nailonsukka nopeasti, ottamatta sukkiksia pois jalasta on estää silmäpako sutimalla kynsilakkaa hajonneeseen kohtaan. Kokeiltu on ja toimii. Tosin sukkis tarttuu ihoon ja se pitää nykäistä irti. Kynsilakka jää muistoksi.