Translate

torstai 22. helmikuuta 2018

Miksi treenaaminen on tyssännyt?



Kotiasia
Kuva Pixabay

Tutkin Ilmatieteen jäätilannetta. Kontio, Polaris ja Urho avustavat Perämeren pohjoisosassa. Otso avustaa Perämeren eteläosassa. Thetis avustaa Merenkurkussa ja Selkämerellä. Voima avustaa itäisellä Suomenlahdella. Katsopa itse tästä. Koko Suomi on jään peitossa.

Kuka avustaisi rouva Jokista?


Minun pitäisi. Pitäisi. Pitäisi. Pitäisi. Liikkua, liikahtaa, laihduttaa, mutta kun minua laiskottaa. Ei, ”laiskottaa” on harhaanjohtava ilmaisu. Täydellisen väärä sanavalinta. Ei rouva Jokista laiskota. Kyllä hänestä olisi kiva tepastella, mutta hän jumittaa. Ihmettelee sinisiä hetkiä ja kuuntelee, kuinka koira raapii eteisen mattoa. Katselee ikkunasta pikkulintuja ja hyräilee lastenlauluja. Kuinka oravalla on pesä kuusenlatvassa ja tonttu kurkkii ikkunasta. Mikä on rouva Jokinen? Kuuletteko te - rouva Jokinen?

Pardonne-Moi, mutta luen muistiinpanojani kevään ensimmäisestä pilvettömästä päivästä: ”Ja yhtäkkiä sinä olet siinä. Lämpimänä ja nauravana. Muuttumattomana. Sellaisena, kuin sinut muistin. Vahvana ja väkevänä. Mitäpä sinä pelkäisit. En muistanut, kuinka hyvä näin on olla. Siristän silmiäni. Yhäkkiä. Kaikki muuttui. On valkoista. On valoa. Näen värejä, erotan sävyjä. Taivas on vaalean sininen ja pinkki ja pääsiäistipun keltainen ja entä nuo pikkulinnut! Sinitiainen, talitintti, punarinta ja käpytikka kohmeisen puun käppyrästä riippuvan herkkupalan kimpussa. Talipötköä syömään ilmestyi eilen myös oudon näköinen. Sen piirteet muistuttivat ekimoa. Pyrstötiainen, löydän nimen täältä.”

Kyllä, kyllä minä kuulen ja haluan myös vastata: Ei minua treenaaminen kyllästytä. Totuin mustaan asfalttiin, paksuun pilviverhoon, räntään ja koleaan. Varustauduin sään mukaan. Ei sekään ole ylivoimasta, että piti olla syömättä tai syödä. Tykkään treenivaatteiden hienhajusta. Laastarista pottuvarpaassa, keltaisista katuvaloista ja puhelinlangoista. Saan kiksejä kirjatessani päivän tuloksia, edetessäni kohti mahdotonta.

(Kuva: Pixabay)


No mikä sitten on hätänä rouva Jokinen? Et ole mennyt lenkille moneen päivään. Ostit uuden pipon. Miksi et käytä sitä?   

Rouva Jokinen miettii lumitöitä, polttopuita, täysinäisiä kauppakasseja, tyhjiä maitotölkköjä, ryppyisiä nenäliinoja, hetkiä terveysasemalla, hunajateetä ja laastaripakkausta. Potkuhousuja, kuravaatteita ja suureksi kasvaneita vesseleitä. Kaikki sujuu, kotitöitä tehdään tai ollaan tekemättä ja kuitenkin ripustellessani vaatteita, oikoessani paidan kauluksia ihmettelen, löydänkö etsiessäni pareja sukille.

Aivan kuin lentokoneella matkustaessa, oloni on epätodellinen. Saavuttuani tunneissa sinne, mihin olen viikkoja haaveillut, on terminaalissa laukkuja odotellessa olo, että osa minusta ei ole vielä päässyt perille.

Ehkä se on sitä, rouva Jokinen miettii kirjoittaessaan.


Muistan, miltä Venetsia näytti saapuessani Rivalta päin ensimmäisen kerran. Palatseja, auringossa hehkuvia fasadeja, smaragdin vihreän laguunan äärellä, gondolieerit raitapaidoissaan, lintuja kaartelemassa katedraalin yllä ja Piazza San Marcolla kulkevia turisteja. Japanilainen matkaopas kohotti sateenvarjonsa merkiksi ryhmälleen, mutta minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut puhua. Kertoa. Jakaa.

KotiasiaÄlä ymmärrä väärin. Kyllä rouva Jokisella on porukkaa ympärillään. Tukijoukot yrittävät parhaansa mukaan tsempata. Mutta kyllähän me kaikki ymmärrämme, ettei mies jaksa kuunnella kuukausitolkulla naisensa yksityiskohtaista raportointia iltalenkiltä: Kuinka ylämäessä tuntui ettei jaksa, mutta sitten alamäessä jaksoikin ja miten hienosti ne nastakengät pitivät ja kuinka hauskaa oli juosta jäisellä alustalla, enkä kaatunut ollenkaan. Kuunteletko sinä? En kaatunut ollenkaan! Ja ajattele tämä lenkki oli kuitenkin nopein tässä kuussa, vaikka alkukuusta sain hyvät ajat, kuunteletko sinä? Mitäkö minä sanoin! Sanoin, että tän illan lenkissä oli hyvä puoli se, että juoksu kulki, mutta akku lopahti pakkasessa ja minä en pysty treenaamaan ilman musiikkia. Kuunteletko sinä?

Ja sitten hän nyökkää ja sanoo, että olen kaunis. Aivan kuin takuuksi tarkkuudestaan, hän arvioi, että rouva Jokinen on laihtunut niin, että vatsa näyttää nyt suuremmalta kuin ikinä aiemmin.

Kiitos palautteesta.


Ajattelen ikivanhaa rakkauslaulua: "Sylisi on kuun tavoin kaartuva malja - olkoon se täynnä mausteviiniä! Sinun vatsasi on vehnäkumpu, liljoilla ympäröity." (Laulujen laulu)

Haluan, että tunnet minut painautuessani sinua vasten. Että minulla on kylkiluut, näetkö lapaluuni, pienet olkapääni. Kyllä, sääret ovat pidentyneet. Ne jatkuvat paljon ylemmäs kuin ennen. Niin, haluan tanssia kesäyössä. Haluan läpikuultavan yöpaidan ja punaisen kietaisumekon. Haluan pikkarit, jotka eivät rullaudu mahan alle. Stayupit, joissa on leveät pitsisomisteet. Haluan pitkävartiset korkokengät, jotka mahtuvat pohkeista ja haluan valkoisen t-paidan ilman selkämakkaroita.

Treenaaminen on saanut kroppani pienentymään. Silti, kuusi vaatekokoa pienempänä näytän edelleen Obelixilta. Mutta ei se minua häiritse. Häiritsee. Ei häiritse. Häiritsee.

kotiasia

Olet kaunis, hän sanoo. 


Hän on sanonut minua kauniiksi kaikki nämä vuodet. Mistä voin tietää, olenko kaunis vai kaunis kaunis ja onko kaunis oikeasti se, mitä hän toivoo minun olevan.

Karttani on ikivanha. Ohjeet, jotka nuorena tepsivät eivät toimi keski-ikäisellä. Jos olisin juossut näin paljon lukiossa, lopetan lauseen, sillä en voi tietää, en juossut. Huomaan puhuvani itsekseni ja sen on loputtava. Ajattelen ryhmää, jonka kanssa jaoin terveellisemmän elämäni ensiaskeleita.

Kotiasia- Juu, tosiaan. Teillä oli hieno porukka silloin, hän nyökyttää ja lukee ääneen Hesarista autoteiden yksityistämisestä ja kuinka aurinkopaneelien avulla sähkölaskun saa pienentymään.

Keitän mutteripannulla kahvia ja lämmitän maidon. Mikä on oikeasti tärkeää:
- Jos juoksen, minulla on nälkä.
- Jos en syö ruokaa, hotkin suklaata ja juon kahvia.
- Jos en syö suklaata, ajattelen suklaata.
- Ajattelen aivan liian paljon kahvia ja suklaata.

Käsitätkö? Ja sitten minua kalvaa tuo epäilys, ovatko vatsalihakset, rasvaprosentit ja hapenottokyky kaiken vaivan arvoiset.  

Kuvasin Helsingin Eirassa, Merisatamanrannassa,  Ursinin kalliolla sijaitsevan majakkamaisen muistomerkin. Vuosien kuluessa siitä on tullut mereen menehtyneiden ja sinne jääneiden muistomerkki ja muistelupaikka. Muistomerkin latvassa 12 metrin korkeudessa palaa ikuinen tuli. Nyt se on sammutettu säästösyistä.