Translate

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?


Jos suutelen ja sairastun. En sano sitä miehelle, mutta mietin. Jos nenään ei ole sormella asiaa, silmien hieronta on kielletty ja kasvojen rapsutteluun liittyy riski, miten voimme syleillä? 

Vaan, eikö nyt pitäisi kipinöidä ja kiljahdella, kannustan itseäni ja sanon: 
- Nauti! Antaudu lämpöön! Ole läsnä, sillä et sinä rouva Jokinen voi tietää, josko tämä on viimeinen kerta. Sillä kaikki on toisin, jos meitä ei enää ole. 

Ja mitä enemmän ajattelen, että ei pelosta käsin tulisi ajatella, ajattelen, että on järkyttävää, jos tämä on meidän vika kerta. Pelottaa, jos tämä päättyy tähän. Ei vain se, etten ole saanut ilmaistua tunteitani näinä vuosikymmeninä tai päätettyä, mikä on lempiruokani, mutta minulla on edelleen järjestämättä kaikki paperit ja meikkipussit ja käsilaukusta löytyy viime vuoden kuitteja ja pieni, aaltojen pyöreäksi hioma kivi.

Niin rakas ystävä, et ehkä ole kuullut, 

mutta maailma on nyt mullin mallin. 


En tiedä elinoloista Kanadassa tai Saharan aavikolla, Intian siirtotyöläisten tilanteesta olen silmäillyt vain uutisotsikoita, mutta me täällä Peräpohjolassa kyhjötämme kukin kodeissamme ja jopa koululaiset, jotka aina haaveilevat vapaapäivistä ja opettajan äkillisistä poissaoloista, katuvat mokomia ajatuksiaan.

En jaksaisi kerrata kaikkea, mitä olen asiasta lukenut. Et halua tietää, mitä olen näiden viikkojen aikana ehtinyt ajatella. Kuinka monta kertaa olen itkenyt, kuivannut kyyneleeni ja päättänyt nauttia elämästä ja nauttinutkin - aina siihen asti, että olen muistanut, miksi niin nautin tästä hetkestä, auringon noususta, mustarastaan laulusta, pihamaalta kantautuvasta lasten naurusta.

Toivottavasti sinä olet turvassa. 

Onko sinulla riittävästi vessapaperia, 

kananmunia ja Netflix-tunnukset?


Kirjoitan sinulle pitkästä aikaan. En selittele. En pyydä anteeksi. Ehkä kadun, sitä ainakin, etten sanonut silloin, kun siihen oli mahdollisuus, että olet minulle rakas. Olisin voinut tulla luoksesi. Ajaa autolla ikkunan alle ja töötätä. Kuvittelen, miten olisit hämmästynyt. Siirtänyt sivummalle begoniat, annansilmät ja iloisenvärisinä hehkuvat esikot. Kuvittelen sinut kurkkimaan kerrostalon kuudennesta kerroksesta, katselemaan parkkipaikalla vesisateessa autonvaloja räpsyttelevää ystävääsi.

Haluan ajatella, että tekisin nyt kaiken toisin. Ja tähän pikkuruiseen, kolmesta kirjaimesta koostuvaan nyt-sanaan kätken tosikkomaisen listan oivalluksista, joista punoutuu viisaan vanhuksen viimeiset sanat. Kuin oivallinen mausteseos! Että tajuaa rakkauden ja vihan tasapainon, armon ja anteeksiantamisen merkityksen, elämänrajallisuudesta sen ytimenä sykkivän energian ja ystävän silmistä heijastuvan totuuden. Mutta epäilen. En olisi toiminut toisin.

Kysynkin, mitä sinulle kuuluu? 


Kirjoita minulle. Odotan postia. Ehkä annoin ymmärtää, etten välitä, mutta kadun sanojani. Nyt minulla on ollut mahdollisuus miettiä, katua kaikkea ja luvata enemmän kuin uuden vuoden yönä olen perinteisesti ehtinyt.

Olen juonut myös paljon kahvia. Luin lehdestä, että kahvi saattaa loppua kaupoista. Olen ostanut ilmatiiviiksi pakattuja kahvipaketteja ja täyttänyt niillä keittiökaapit. Höpsistä, huijasin. Ei, en ole hamstrannut kahvia, käsidesiä tai vessapaperia. 

Ainoa asia, jonka koin Todella Tärkeäksi hankkia 

ennen koronakaranteenin alkua yllätti itsenikin.


- Miksi? mies kysyi pysähtyessämme S-marketin vihannesosastolla.
Kohautin olkapäitäni. En tiennyt syytä.
- Totta on, etten kokkaa, sanoin tuijottaessani haluamaani: - En itke silputessani sipulia, en lämmitä pannua tai sulata voita. Mutta minä tahdon!
- Olkoon menneeksi, hän sanoi.
Koin onnea ja turvallisuudentunteeni kasvoi kävellessäni kassalle ostoskorissa pussillinen keltasipuleja. Nyt niistä ensimmäiset rytistyvät tyvestään luovuttaessaan elinvoimaansa kasvattaessaan vihreitä varsia valoa kohden pussukasta, joka roikkuu keittiön seinälle kiinnitetyssä mustaksi maalatussa takorautaisessa telineessä, jonka ostin kolmekymmentäneljävuotiaana Porvoosta. Matkustin sinne historiallisella m/s J.L. Runeberg –höyryaluksella ystävän kanssa. Päivä oli aurinkoinen ja meri kimalsi. Edetessämme suloisella saaristoreitillä turistit tallensivat poukamat ja tuulessa huojuvat villiniityt, onnellisten päivien huvilat, jokaisen taivaalla kaartelevan lokin ja poutapilven. Siinä vieressämme, ulkokannen puupenkeillä istuva lapsiperhe riiteli eväistä. Pienin oksensi kaiteen yli. Ja kyllä, Helsinki on kaunis mereltä katsottuna.

Oi niitä aikoja, kun tultiin illaksi kotiin. 


Ajattelen retkipäivän väsymystä kerätessäni lattialta sipulipussista pudonneita kuorenpalasia. Nyt me ollaan oltu täällä jo aika pitkään. Tuijotetaan toisiamme ja mietitään, mitä taas syötäis ja sitten me juodaan kahvit.

Niin, siitähän minä olinkin sinulle kirjoittamassa, kahvitauoista. Ennen ne olivat täyteen ahdettujen kalenterisivujen väliin kiilattuja keitaita, arkiaskareiden lomaan pujotettuja valopilkkuja ja parhaimmillaan sitä itsekin hehkui. Päiväkahvien jälkeen olo oli keveä ja lämmin kuin caffè latteen höyryllä vaahdotetulla maitohatulla. Nyt ajattelen viimeistä ateriaa ja kahvin loppumista, maailman suklaavarantojen supistumista ja miten ehtisin saada osuuteni. Tunnustan, olen syönyt suklaata lohdutukseksi ja sitten hermoillessani sitä, että olen syönyt suklaata lohdutukseksi. Mutta tämä on väliaikaista, sanottiin hallituksen tiedotustilaisuudessa.

Ajattelen viimeistä kahvikupillista, kun hän silittää hiuksiani, laskee käsivarteni pisamia. Kun mies suutelee huuliani, mieleeni pongahtaa klikkiuutisia, kahdenkymmenen sekunnin käsienpesusääntö ja Amerikan presidentti miettimässä desinfioivien keittiösuihkeiden soveltumista keuhkojen puhdistamiseen. Miten saisi valoa ihmisen sisälle, hän pohti.

Aivan kuin se auttaisi, heilutan päätäni karkottaakseni huolet. Pistän huulet tötterölle ja olen suutelevinani. Hän tuoksuu pihkalle ja tuomen kukille. Katselen miehen hiuksia, sinisiä silmiä ja tajuan, etten halua jäädä leskeksi. Ja aivan kuin hän arvaisi ajatukseni, mies huokaa ja sanoo, että huomenna on uusi päivä. Minä niin toivon, että hän olisi oikeassa. Myös se olisi hyvä, että herätessäni huomaisin nähneeni vain pahaa unta. Ihan niin kuin ala-asteen aineissa, kun itse keksitty tarina lähti lapasesta, eikä paluuta järkevään loppuun ollut, kello soi ja silloin minä heräsin.

Kirjoitan vielä tähän kirjeeni lopuksi, 

että olipa kivaa kirjoittaa sinulle!


Totean kuten oma ukkini ennen vanhaan, että JHS, kirjoitan sinulle vielä uudestaan! Mutta ja tämä tuli nyt mieleen tätä kirjoittaessani, jos tämä jäisi viimeiseksi kirjeekseni, haluan sinun tietävän, että olet minulle tärkeä kirjekaveri ja siksi vielä kysyn, jos olisin ollut siinä autossa, joka olisi tullut luoksesi ja olisin räpsytellyt valoja illan hämärtyessä ja olisit kuullut sisälle asti tööttäyksen ja mikäli olisit tullut ikkunaan ja minä olisin vielä siinä vaiheessa jaksanut venailla autossa tööttäilemässä, enkä olisi kesken kaiken alkanut katumaan hölmöä ex tempore -ideaani ja olisin muiden ihmisten pällistelyistä huolimatta jatkanut valojen rämpyttämistä, enkä olisi edes pelästynyt sitä satunnaista ohikulkijaa, joka sateesta piittaamatta roskakatokselta saapuessaan olisi pysähtynyt kysymään minulta, oliko kaikki hyvin, kun tööttäilin teidän parkkipaikalla ja rämpytin valoja yön lähestyessä (vaikea uskoa, että olisin uskaltanut jutella ikkunan läpi tuntemattomalle) ja asia olisi selvinnyt ja sinäkin olisit sitten sieltä kuudennesta kerroksesta minut huomannut, etkä vain ajatellut, että mitähän siellä pihamaalla taas tapahtuu niin, jos olisit nähnyt, niin sitä olisin kysynyt, että olisitko tullut luokseni, jos olisin seissyt siinä auton vieressä vesisateessa tukka märkänä - sitä tuskin olisi tapahtunut, liian jännää olla ulkona yksin pimeässä - mutta ehkä siinä vaiheessa, jos olisin nähnyt aukeavasta alaovesta valoa ja sinun kävelevän luokseni, olisin noussut autosta.

Niin sen minä tässä potentiaalisesti viimeisessä kirjeessäni haluaisin vielä kysyä: Mitä luulet, kun olisimme kohdanneet siinä parkkipaikalla, olisiko sydämemme hehkunut innosta keskustellessamme päivän tapahtumista? Ja kun olisin ollut jatkamassa matkaani, olisitko estellyt lähtöäni, pyytänyt vielä sisälle syömään, koskettanut kättäni, halannut minua sanoessamme hyvästit?








x

tiistai 24. syyskuuta 2019

Pienten ihmisten unelmahousut


Rouva Jokinen iltalenkillä. Tarkkasilmä huomaa, että
vain toinen nappi on korvassa. Toisella kuuntelen, 
sillä minulla on nykyään lenkkiseuraa!! Mutta siitä 
kerron myöhemmin, vaikka onkin huippu juttu.


Pihapolulla tuli vastaan pikkuinen hiiri. Se oli harmaa, niinhän ne usein ovat ja sillä oli söpöt korvat ja vielä söpömmät silmät. Hiiri oli niin pieni, että tuskin erottui kivisellä polulla. Me tuijotimme hetken toisiamme, ihan liikkumatta ja paikoillaan ja silloin ajattelin sinua. Niin, kyllä minä olen ajatellut blogia, vaikka en ole kirjoittanut. Oikeasti kirjoittanut. Kirjoittanut niin, että rouva Jokisen touhuista olisi voinut lukea.

Katsellessani sitä pikkuista hiirtä ajattelin, että se varmaan toivoi hetken olevan ohi. Aivan kuten minä toivoin ja olen toivonut. Hartaana olen käynyt nukkumaan odottaen muutosta ja aamulla herätessä tarkistanut tilanteen. Mutta aika ei ole vakio. Se päättää, mitä haluaa. On pitkästyttävänä läsnä ja kun sen aika olisi olla paikoillaan, se kipittää kulman taakse ja näyttää pitkää nenää. Ajattelen kesää. Huomasitko, milloin se häipyi? Oliko tänä vuonna edes suvea? Minusta aivan tuntuu, että minua on huijattu! 


Olen unohtanut, mitä olen sinulle kirjoittanut. 


En ole edennyt oikotietä onneen, mutta en ole menettänyt toivoa. Olen jatkanut sillä kurjan asiallisella polulla, jonka valitsin. Tehnyt jumppaliikkeitä ja syönyt säännöllisesti. Puuduttavan tylsää! Aivan toisenlaista kuin kaikki menneiden vuosien jojotemput, joita tuli kokeiltua. Oi noita aikoja, kun kikkailtiin kavereiden kanssa kymmenen päivän ihmediettejä ja riemuittiin, kuinka kilot hävisivät hetkessä ja sitten kauhisteltiin, miten jokainen tuli tuplana takaisin.
  
Sanoinko jo siitä, miten yritin ehdottaa personal trainerilleni, että kokeilisimme jotain ”uutta”. Vetosin häneen hyödyntäen koululaisilta kuulemaani Kun kaikki kaveritkin –ilmaisua. Mutta hän pudisti päätään ja sanoi, että minulla on ollut kaikki nämä vuosikymmenet aikaa pelleillä ja nyt rouva Jokinen harjoittelee elämään normaalisti. 

Kevään ekalta ulkotreeniltä kiva muisto. Minusta tuntui 
köysiä heiluttaessani, että olen kyykyssä, kuten PT:n ohje oli. 
Kuvan nähdessäni tajusin, että on vielä matkaa tavoitteeseen.


Miksi sanat terveellinen, normaali ja arki 

särähtävät niin ikävästi? 


Ja kuitenkin, myönnän kaiken todeksi. Kaikki, mitä PT on luvannut on pitänyt. Ei ole tullut nopeasti tuloksia, on tullut hiki ja on tullut kakka. On tullut uni ja jano ja nälkä ja olen voinut hyvin. Kellon kanssa olen opetellut syömään – ilmaisu on karmea, mutta sanon sen kuitenkin – SÄÄNNÖLLISESTI. Aamut olen aloittanut aamupalalla. Hurraa!

Römppä on kuitenkin vielä olemassa. Se laskeutuu takaselästä luisuen kylkien kautta navan yläpuolelle muistuttaen kasariaikojen täyteen ahdettua vyötärölaukkua. Olen ajatellut, että jos se olisi ilmestynyt sellaisena vyötärölle yhtäkkiä, kuin paksuksi puhallettu ilmapallo, olisin heti reagoinut. Ei, en minä olisi ihmetellyt, olisin laittanut löysemmän puseron päälle ja ajatellut, että huomenna minä mietin, mistä se tuli ja miten se lähtisi pois. Ei, en minä olisi edes sitä miettinyt. Olisin lohduttanut itseäni suklaalla ja sanonut, että ei se haittaa.

Minä olen muutakin kuin mahani!


Olisin ajatellut silloin ja ajattelen edelleen, että olen täällä kehoni kätköissä ja toivon sinun tajuavan, että jollain tavalla myös pidän pehmeästä kummusta ja vaikka yritän päästä siitä eroon, en halua, että sinä haluat siitä eroon. Sinun minä odotan ymmärtävän. Ei, ei sinun tarvitse ymmärtää. Sinun minä odotan kannustavan. Ei, en oikeastaan toivo kannustusta. En ole kisassa. Olen muuttanut elintapoja, enkä ole kehässä. Tässä ei voi hävitä. Jokainen askel terveellisempään ja tasapainoisempaan elämään on voitto.

Jos minä jotain voisin toivoa, sanon sen sinulle, että ehkä minä haluaisin, että näkisit minut. Mitä se tarkoittaa? Siihen en osaa vastata. Tiedän vain, että se pikkuinen hiiri oli valtavan onnellinen, kun se lähti jatkamaan matkaansa. Muistan sen hetken. Se katseli minua ja koska en liikkunut se huokaisi helpotuksesta, kipitti kotiinsa kertomaan hyvät uutiset, että oli elossa ja että oli yksi ystävällinen ihminen, jonka se sattumalta kohtasi matkallaan maailmalla.

Exel-taulukko tyyppi sisälläni vaatii 

kertoman myös tuloksista.


Tiedätkö, en ole aiemmin mahtunut yhteenkään Mangon vaatteeseen. Viime viikolla tyttäreni halusi jälleen kerran käydä tuossa pienten ihmisten kaupassa. Tällä kertaa päätin suojella itseäni surulta ja jättää sovituskoppi-infernon kokeilematta. Odotellessani silmiini sattui farkut, joista olin vain haaveillut. Katselin kokoja ja jupisin mielessäni, miksi vaatteet ovat superpieniä, jos kerran suomalaisten naisten yleisin vaatekoko on L/42. Farkkurekkiä penkoessani löysin koon 44, normaalilla vyötäröllä. Ei lisäarmoa mitoituksessa, ei huomaavaisia leikkauksia lantiolla, ei reisissä niitä pulskille tytöille tehtyjä kaarteita. Otin farkut ja päätin kokeilla. Tiesin, miten siinä kävisi. Niinhän ne aina, parrun paksuiset jalkani eivät edes mahtuisi lahkeisiin. Kangas kirraisi jo pohkeiden kohdalla ja mikäli lopulta saisin housut ängettyä päälleni ilman, että saumojen ompeleet venyisivät, minä en saisi vetoketjua kuin v-asentoon.

Rouva Jokisen uudet farkut kokoa 44, köhöm, regular waist! 

 

Myös ikävät muistot voivat muuttua. 


Yhtenä päivänä ja minulla se oli nyt, minä mahduin unelmahousuihin! Ehkä siksi päätin kirjoittaa sinulle tänään. Elämässä on toivoa. Jos minä olen pystynyt, myös sinä pystyt! Kannattaa yrittää pitää itsestään huolta. Se on vähän kuin halaisi itseään tai sanoisi, että on rakas. Olen minä myös niin tehnyt ja ajattelut, että ehkä olisin toivonut kuulevani joltain muulta ne sanat, mutta ainakin tarkoitin mitä sanoin. Ja vaikka on kömpelöä halata itseään, on se kuitenkin hellyyttä. En minä häpeä sitä, että olen yksinäisenä vollottanut ja kyyneleitä poskelta lipoessa kuiskannut itselleni, että olen arvokas ja rakastettu. Niistänyt nenää ja silittänyt omia hiuksiani ja sanonut, että kyllä tämä tästä.

Tsemppiä ystävä!


tiistai 16. lokakuuta 2018

Miks huijasit mua?

Ne sanoi, että oot huijannut. Että kaikki nää vuodet, miksi sä teit niin? Miksi puhuit niin? Sanoit, että kaikki on hyvin. 
Vessaselfie, jonka rouva Jokinen otti itsestään lauantaina. 

Ei, ei minua purista, et tukahduta, et ahdista kuten ennen. Silloin, kun olimme erottamattomat. Kun olit kietoutunut ympärilleni, ottanut syleilyysi kuin lyhtypylvästä kiertävä villiviini. Rönsyilit itsesi ylimmäksi, kieputit, kuin tiukkaan pakettiin, kuin nyörillä, kuin paperinarulla, kuin nippusiteillä, kuin kuminauhalla, ei, ei kuminauhalla, se joustaa, se hapertuu, se katkeaa venyttäessäni sitä äärirajoille. Sinä et antanut periksi. Kuljit kintereilläni. Jokaista askeltani, jokaista liikahdusta, seurasit minua ja valtasit alaa. Vyöryit ylitseni, tukahduinko minä. Sitä sinä et saanut.

Olet vieläkin läsnä. Miksi valehtelisin? En ole unohtanut. Ketä huijaisin? Mutta ote on heiveröisempi. Askel kevyempi. Ajatuksissani naurahdan. Hyräilin seisoessani pihalla. Keltaiset pähkinäpuun lehdet, vaahteranlehtiä kaikkialla, häntäänsä heiluttava pihavahti innoissaan nuuskimassa märän maan tuoksuja.

Miksi sanoit, että olisimme ikuisesti? Vannoit, ettet jätä. Ei, et sinä niin sanonut, sanoit, että en ikinä pääse irti. Että olen tällainen. Sellainen, joka ei pysty. Ei kykene. Että, minulla ei olisi tulevaisuutta ilman sinua.

Hyi, miten ilkeästi puhuit. Supatit, ettei kukaan kuulisi. Tarpeeksi selvästi, ettei jäisi kuulematta. Hiivit lämpööni. Rouskuttelit kuin rotta reikää talon seinään. Vääntelit ja kääntelit. Mursit lukot, rikoit ikkunat, paiskasit oven auki. Ei, se ei ollut keskustelua! 

Ne sanoi, että olet huijari. 


Että minun ei tulisi kuunnella ja että kaikki, mitä olen kuullut on nurinkurista. Kääntynyt ylösalaisin kuin Maija Poppasen teekesteillä. Muistatko vanhaa lastenleffaa? Ne leijuivat katonrajassa aina kun niitä nauratti ja niitä nauratti. Lastenleffoissa nauretaan niin paljon. Hahah haaa, niin paljon, että ne leijuivat ilmassa ja minä ajattelen sinun vaatimustasi hah hah haa
olla
     ilman
          mitään
mitä
     ihminen
          tarvitsee
eläkseen
           hah hah haa

Sanoit, että päivä voi olla yö ja yö päivä. Että ruokaa ei tarvita tai ei ainkaan tavallista ja tavallista on kaikki, mitä minulla oli ja sitä ei haluta, ei enempää, me sovimme, että meillä ei tästä eteenpäin ole nälkä. Milloin sovimme niin? Miksi en muista, milloin oli alku? Alkoiko ikinä tai päättyykö, sanoitko sääntöjä? Anteeksi, kerrot niitä, kun minun tarvitsee tietää. Anteeksi, en ymmärtänyt, että nyt rikoin sääntöä. Kyllä, kyllä ymmärrän, se oli varsin pahasti tehty ja nyt täytyy korjata tilanne. Hyvä on, näin on hyvä. On minun edukseni vähentää vähästä. Kyllä, tietenkin annan pois siitäkin, jota olin jo ottanut, ei, jota en ollut ottanut, olin ajatellut, ei, joka ei ollut tullut vielä edes mieleeni. Anteeksi, yritän. Anteeksi, en yritä yrittämällä, anteeksi. Tarkoitan, anteeksi, en keskity tarpeeeksi. Anteeksi.

Sitten ne sanoivat, että se oli juoni, että kun kuuntelin, vahvistit asemaasi. Kulutin lihakseni, luovuin mielihyvästä, uhrasin uneni, keskittymiskykyni, mielenrauhani, entä ne pienet arjen ilot: kaalisoppa, pannukakku, uunissa kypsyneet juurekset, puolukkasurvos maksalaatikon kanssa, lihapata ja keitetyt perunat.
  
Ne sanoivat, että taistelet viimeiseen asti. Olet litistyneenä ja takerrut. Kätket kasvosi, kietoudut sisäelinteni ympärille, olet kehoni mutkissa, keskivartaloni poimuissa, mutta tiedätkö, uskallan jos sanoa sen:  Joudut lähtemään.

Ole hiljaa, en puhu kanssasi. Huijari! Jos vähennän syömistä, sinä häviät, lupasit. Päinvastoin, ne kertoivat. Kroppani suojelee sinua! Et kertonut nimeäsi. Minä hullu kuuntelin! Olen ihan sekaisin puheistasi, vatsan kurinasta ja tästä lapusta, jota nyt yritän noudattaa. Tässä sanotaan, että pitäisi syödä kaksi ateriaa päivässä ja aamupala, iltapala ja vielä välipala.

Eikö, sinullako ei ole nälkä? Nyt jupiset, että ravintoa tulee aivan liian paljon! Älä yritä huijata! Tiedän kaiken! Jos en syö monipuolisesti ja tarpeeksi proteiinia, kroppani repii energian lihaksista, suojellakseen vararavintoa eli sinua. Tajuatko?!? Minä tajusin sen!

Hah, väität että olen vanha hupsu ja keski-ikäiset läskit eivät pysty muuttamaan elintapojaan! Pysähdyn. Kuuntelen. Puhut vetoavasti. Kannattaako, kun siinä on kova homma. Kannattaako, kun on jo näin pitkällä ja tarviiko ihan loppuun asti. Jos nyt sopisi itsensä kanssa, että tämä on hyvä. Että tämä olikin se, mihin halusin päästä. Pohdin ajatusta. Olisin nyt maalissa. Siirtäisin ikivanhoja rajoja ja tulisin perille. On ollut työlästä opetella syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, kun on vuosia tottunut olemaan syömättä. On ollut helppoa olla syömättä, kun on oppinut elämään ilman nälän tunnetta. Korvannut vain aterioita suklaalla, paahtoleipäviipaleella, kahvikupillisella.

Mutta ne sanoivat, että ihmisen elimistö tarvitsee tasaisesti energiaa. Että jos en syö tarpeeksi proteiinia, vatsarasva ei poistu. Ikinä!

Voi hyvänen aika miten olen yrittänyt. Kyllä sinä sen tiedät! Olen riuhtonut ja repinyt. Katkonut kyhäelmiä, vanhoja toimintamalleja, purkanut perinteitä, keksinyt käsilleni uutta tekemistä. Olen peuhannut kuin Jussi kuokkansa kanssa. Raivannut rämettä ja kyntänyt kylvääkseni.

Niin, et sinä usko.


Oi, miten valta saa läskin sekoamaan. Oi, miten olet nauttinut etuoikeutetusta asemastasi. Oi, näitä onnen päiviä. Oi, kuinka olet määräillyt! Miten mökötät! Muriset ja kivistät ja rötkötät ja voihkit. On liian pieniä vaatteita ja aivan liian liikunnallisia hetkiä, nappi painaa ja rintsikat hiertää. Survon sinua elastiseen alusasuun ja karkaat. Pullistelet ja punoitat. Hikoilet ja uliset, menet sekaisin ja jymähdät mököttämään. Oi, miten painat rintakehääni, saat puuskuttamaan ja ulvot kivusta ja vaadit huomiota ja saat huomiota ja huomioidessani sinua, olet turtunut elämään harhassa, että läski on ikuista.

Tunnen läsnäolosi.

Mutta rakas Römppä, et ole entiselläsi. Kyllä, käsivartesi ovat vyötärölläni. Hahmosi erottuu paidan alta, istut vielä sylissäni. Silitän loivenevaa kaarta lempeästi. En ole vihainen, pettynyt hiukan. Mutta sydämeni jyskyttää, päänuppi kiittelee. Ajatus juoksee, mieliala on koholla. Uni maistuu. Olen elinvoimainen. Aineenvaihdunta toimii. Tiedätkö, olen oppinut pitämäään siitä tunteesta, että on nälkä. Että saan nauttia ruoasta. Kun aamulla herään uuteen päivään tiedän, että minulla on lupa syödä.