Translate

perjantai 8. syyskuuta 2017

Nettiostoksesta ikävä harmi

Tule auttamaan, pyydän hengästyneenä.
- Mitä tapahtui?
- Kauhea kipu, sanon ja ojennan jalkani kotitohtorin tarkasteltavaksi.
Hän tuijottaa näkemäänsä ja ihmettelee:
- Onpa oudon näköinen! Outoja läiskiä! Sattuuko tästä?
- Ei se jalka!! Ei pottuvarvas!! Ne läiskät on mustaa kynsilakkaa, pikapaikkasin sunnuntaina sukkahousut. (*

Karmea urheiluvamma yllätti


Kaikki alkoi siitä, että tilasin netistä lenkkarit.
- Ei niin tehdä, poikani opasti jälkikäteen. - Ensin käyt kokeilemassa kaupassa ja sitten tilaat sieltä, mistä halvimmalla saat.

Mutta kun. Rouva jokinen oli ihastunut väriin. Niin minulle on käynyt ennenkin, että ulkonäkö on hurmannut, vienyt menessään.

- Oliko sulla liian pienet kengät? Luottohenkilö tutkaili haavoittunutta enkeliä. Varpaan iho on rikki ja tulipunainen.

Ikävä kepponen niin kauniin värisiltä kengiltä, rouva Jokinen pohti ja mietti, miten surkeaa on kulkea, kun jokainen askel on kivulias. Silloin kun tossu sopii, kenkiä ei huomaa. Sitä voi mennä ja kuljeskella, kiivetä ja kipittää. Eipä haittaa helle tai sadesää. Mutta auta armias, jos jalkineet puristavat.

Ensin sitä harmittelee, sitten vihaa jalkojansa. Liian isot. Oudon malliset. Miksi ne turpoavat rasituksessa? Sitten syyttää kenkätehtailijoita, standardikokoja, italialaisten naisten pikkuriikkisiä jalkoja, kapeita lestejä ja ikiaikaisia kauneusihanteita.

Koska tulevat jättivarpaat muotiin?


Milloin munakoison tai kurkun näköinen varvas on seksikäs? Entä harottava oksa tai pikkumakaronit tai leveä lesti? Milloin mies ottaa elokuvan lemmenleikeissä naisen kintun käsiinsä ja nuolee tämän varpaita? 
Hellästi? 
Kutitellen? 
Suloisesti? 
Rouva Jokinen kuvittelee kohtausta, jossa jalkaterä täyttää sankarin kourat. – Aah, niin suuret, isot, kookkaat, voimakkaat, täyteläiset! (Siis ne jalat!!! Rouva Jokinen tarkentaa, ei miehen kädet!!)

Rouva Jokinen ei tule ajautumaan elokuva-alalle. Hän ei näe tässäkään ideassa markkinarakoa. Ketä kiinnostaa isojalkaiset naiset? Ei ainakaan kenkäkauppiaita. Se viimeinenkin oljenkorsi Mannerheimintiellä on pistänyt pillit pussiin, rouva Jokinen huomasi kävellessään ohi. Ikävää, vaikka en siellä itsekään asioinut.


Eikä tässä kaikki! 

Itsetehty epikriisi jatkuu!!


Rouva Jokinen makaa sängyssä ja naputtelee hakusanoja kännykkäänsä. Kurkkukipu, paineen tunne rintakehässä, voimaton olo, väsymys.

Päädyn Lääkärikirja Duodecimen Terveyskirjastoon. Kyllä, kyllä, minulla on kurkkukipeä. Kyllä, kylllä, aivan kuin olisin hengästynyt ja sitten on vielä näitä tuntemuksia, nyökkäilen lukiessani. Tarkistan Sports Trackerin tietoja. Edellisestä lenkistä on vuorokausi. Palautumisaikaa on silti jäljellä vielä neljä tuntia. Hirmuisen kauan pitää odottaa seuraavaa kertaa.

Luettuaan lääkärien laatimia asiantuntija-artikkeleita Rouva jokinen on hämmentynyt. Pian hän on melko vakuuttunut, että hänellä on nielemisongelma, kurkkupaise, palan tunne kurkussa, angiina, nielun tulehdus tai hän potee ylikuntoa. Rouva Jokinen pysähtyy urheiluruudusta tutun termin kohdalle. Urheilumaailmasta, hän kirjoittaa maiskutellen. Vaan toisaalta, "nielemisongelmia on noin 10 %:lla yli 50-vuotiaista". Ja eikö joskus tunnu siltä, kuin olisi pala kurkussa? Sitä nieleskelee näkymätöntä palasta ja kyyneleet herahtavat silmiin.

”Pitkittyneen ylikuormitustilan tavallisia oireita ovat lievä kurkkukipu… ”, kirjoittaa kolumnissaan professori Jussi Huttunen 22. elokuuta 2012. Rouva Jokinen haluaisi kirjoittaa Jussille ja kysyä, että jos on kolme kuukautta käynyt lenkillä, voiko se olla ”pitkittynyt ylikuormitustila”. 
- Jussi, mitä mieltä olet? Olenko nyt voinut ”ajautua ylikuntoon kaikkine ikävine seurauksineen” ja mitä ne mahtavat kohdallani olla!!

Mistä tiedät, onko elimistösi järkyttynyt?


Huh huh, rouva Jokinen ihmettelee lukemaansa. Hörppii hunajateetä ja jatkaa aiheen tutkimista. Hormonit, hermosto ja mitä kaikkea minä kätkenkään sisuksiini ovat joutuneet liian suuren rasituksen kohteeksi yllättäen. Yllättäen, rouva Jokinen tuhahtaa. Tätähän on odotettu jo vuosia!

Kauneus ja terveys –lehden verkkosivulta löytyy mielenkiintoinen artikkeli. Liikuntalääketieteen ja fysiatrian erikoislääkäri Hanna Junttila luettelee tunnusmerkkejä: ”Syke voi käyttäytyä erilailla kuin aiemmin”. 

Sydämeni lyö hurjasti, rouva Jokinen tietää. Joskus vielä enemmän ja iloisemmin, rouva Jokinen pohtii. Toisinaan ylittäessäni autotien, minun tekisi mieli vilkuttaa ylikulkusillalta, nojata kaiteeseen ja lähettää lentosuukkoja ohi kiitäville kuorma-autoille, huudella Eurooppaan ajavalle rekalle terveisiä lenkkipolulta.

Kesken ilottelun silmäni nappaavat ikävän kuvauksen kutkuttavasta taudista: ”normaalista poikkeava hikoilu”. Mahtaako tämä tarkoittaa vähemmän vai enemmän hikoilevaa ihmistä, rouva jokinen nyrpistää nenäänsä miettiessään linja-autossa haisevia matkustajia, joiden ominaistuoksu saa hänet haukkomaan henkeä. Viinanlöyhkää ja pesemättömiä vaatteita.

Tasapainottelen veitsen terällä. Kaikki on tässä. Nyt.


Ylikunto voi toden totta pilata päivän ja tuloksen ja fiiliksen. Pahinta siinä on kai se, että liikkujaa ei enää kiinnosta. Halu tehdä häviää. Into tavoitella on pois. Rouva Jokisen kaltaiselle popup-liikkujalle tämä voi olla traumaattinen ja kohtalokas hetki. Olen äärettömän huolissani.

Päivän edetessä draamankaari notkahtaa. Flanelipyjamassa ja villasukissa keittiöön taapertava on saanut tarpeekseen tyttömäisestä höpötyksestä. Taitaa rouva tietää itsekin, että lepo on tehnyt tehtävänsä ja hän voi hyvin. Hunajatee on sulattanut kököt ja päiväunet piristäneet kummasti.

Sitä rouva Jokinen vielä pohtii, että pitäisikö hänen ladata lisäosa liikunta-appiin, että toisiko suunnitelmallisuus älykkyyttä tähän hommaan. Ylikuntoa tai oikeammin kai sanottuna yliharjiottelua voi ennaltaehkäistä järkevillä valinnoilla ja riittävillä lepopäivillä. Hän miettii, olisiko ystävillä ehkä kokemusta kännykän kanssa treenaamisesta.

Ihanaa viikonloppua SINULLE rakas lukija. Syksy saapuu, koivun lehdet punaisen kultaiset. Lyhenevät päivät ja pitkät pimeät illat luovat tilaa löböilylle. Pidetään huolta toinen toisistamme. Ollaan yhdessä ja ladataan akkuja. On monta hyvää syytä nauttia levosta. Sinä olet se tärkein.



(* Äidiltä opittu kikka korjata rikkinäinen nailonsukka nopeasti, ottamatta sukkiksia pois jalasta on estää silmäpako sutimalla kynsilakkaa hajonneeseen kohtaan. Kokeiltu on ja toimii. Tosin sukkis tarttuu ihoon ja se pitää nykäistä irti. Kynsilakka jää muistoksi. 







torstai 31. elokuuta 2017

Pääsitkö maaliin rouva Jokinen?

Sori, en oo ehtinyt kirjoittaa. Oon ollut lenkillä!

Pysähdyin juttelemaan elokuisena iltana naapurin kanssa. Hän sanoi, tarkoittaen rouva Jokista, ”on” ja sitten hän silitti kädellään poskensa ihoa ja sanoi ”tästä”.  Tiedättekö sen tunteen, kun toinen sanoo jotain ja olet melko varma, mitä hän tarkoittaa ja jatkat keskustelua olettaen, että puhutte samasta asiasta. Niin rouva Jokinen tekee päivittäin vain huomatakseen, että puolison kanssa homma usein tössähtää. Kuten pyörän rengas pehmeällä hiekalla tai sateen nuolemalla kalliolla, sutii jonnekin ihan toisaalle, kuin ajatuksissaan oli menossa. Ja sitäkin rouva Jokinen on miettinyt, miten sama sana voi kahdella eri ihmisellä tarkoittaa niin eri asioita ja kuinka nopeasti tavallinen lause voi saada ihan päinvastaisen merkityksen. Esimerkiksi ”kulta, onko nämä sinun sukkasi?” kuulostaa harmittomalta, mutta saattaa olla todellinen maamiina.

Rouva Jokinen miettii, mitä ihmettä hän kirjoittaa. Minunhan piti kertoa siitä sateisesta illasta, kun lähdin lenkille ja kuinka edellisenä päivänä koira oli karannut pihasta emännän jalanjälkiä seuraamaan ja kuinka puolisoni oli löytänyt sen ajellessaan kylätietä kotiinpäin.

Ajatukseni harhailevat. En tavoita sanoja. Ne nousevat. Kaartelevat sinitaivaalla. Katselevat minua pysähtyessään puhelinlangoille. Pyrähtävät lentoon lähestyessäni. Huutelevat pimenevässä illassa. Kaakattavat kuin nuo hävyttömät hanhet, jotka syövät nurmikot golfkentiltä. Naureskelevat kaislikossa. Kuulen kalastajan ilon hänen rantautuessa. Rytisten vene vedetään maihin ja saalis pakataan tien laidassa odottavan auton takaluukkuun. Pimeässä erotan hehkuvan savukkeen.
Ulkona on tosi kaunista. Rouva Jokinen on aivan hämmästynyt.

Riemu täyttää sisukseni. 


Ulkoinen habitus ei vastaa oloani, rouva Jokinen katselee itsestään juoksulenkin jälkeen ottamia kuvia arvioiden. Kasvoni ovat kärsivän näköiset, juonteita ja suupielet roikkuvat. Naamasta päätellen minulla ei mene hyvin. Kiristävätkö vaatteet rouva Jokinen? Juoksuhousut ovat tiukat ja trikoopaita paljastaa armottomasti vatsamakkarat.
- Vatsamakkarat! Mikä ilonpäivä! Olen päässyt levelille, jossa voin ihastella vatsamakkaroita ja surkutella kovaäänisesti pukukopissa, miten hirveeeetä se on, kun vatsa pömpöttää. 
- Huomaatteko!!! Vatsani pömpöttää!! On makkaroita!! En ole enää muodoton minä, vaan löysästi vartaloa myöten valuvia läskiaaltoja ylpeänä ihasteleva ylipainoinen terveellistä elämää tavoitteleva keski-ikäinen höpönassu. Siinäs kuulitte ja sellaisena köpöttelijänä juoksin eilenkin ihmisten ilmoilla, pinkeissä treenivaatteissa, naama punaisena, hikisenä ja onnellisena.

Olen onnellinen juostessani. 


Silloinkin kun kiroilen ja suuri ärsytys ympäröi askeleitani. Mitä siitä, olen oppinut. Maanantaina ylämäki houkuttelee kokeilemaan voimia ja sama reitti haastaa tiistaina. Keskiviikkona on liikaa autoja, ilta-auringossa tanssivia ötököitä, hitaasti laahustavia koiranulkoiluttajia, penskoja pyörillään. Torstaina en jaksa lähteä.

- Mutta tässä hommassa kätevää on se, että voin jatkaa. Että olen terve. Että polvet kestää. Että on valaistu tieverkosto. Että on huominen, selitän kuusiaidanteen varjossa hyttysiä hätistävälle naapurille.

Hurtta tempoo hihnanpäässä. Naapuri hytisee. On viileää, eikä hän oikeastaan kysynyt, mutta minä kerroin. Selitin, että olin aloittanut juoksemaan. Tarkensin, että tavoitteenani oli kymmenen kilometriä. Naapuri otti askelia, nyökytti ja kääntyi lähteäkseen. Vielä minä ladoin lisää yksityiskohtia. Koira nyki ja vinkui. Tahtoi eteenpäin ja itsekin halusin jatkaa matkaa. Ehdin kuitenkin sanoa tärkeimmän: saavutin tavoitteeni.

Kun on itse jossain asiassa ihan täpöllä mukana ja uppoutuneena omaan suoritukseensa on hiukan vaikeaa ymmärtää, että hyvänpäiväntutut tai lähikaupan kassa eivät innostu sinulle merkittävästä aiheesta, aikataulusta ja uusista ajatuksista.

Miten niin ei kiinnosta?!?!?


Rouva Jokinen on niin täynnä yksityiskohtia. Uudet netistä tilatut juoksukengät, jotka olivatkin liian pienet. Urheilukaupasta puoleenhintaan löytynyt vettä ja tuulta pitävä, läpihengittävät juoksutakki – aivan – just se sama, mitä keväällä olin katsellut useamman kerran ja sinisenä! Eikö olekin täydellistä ja sattumalta yksi kappale Aleksanterinkadun XXL-kaupan rekissä ja minun kokoa! No, ehkä vielä vähän pinkeä, puoliso arvioi, mutta itse näen sen jo niin sopivana. Niin ja sitten on nuo luvut.

Maagiset tulokset näytöllä, joita tutkailen lenkiltä palatessani. Makaan raukeana sängyllä ja tuijotan haltioituneena kännykkääni. SportTracker tietää, kuinka pitkän matkan olen juossut ja millaista vauhtia. Oliko ylämäkeä vai alaspäin lönkyttelyä. Sekin on ihmeellistä, että juoksen nopeammin aina niillä osuuksilla, missä kohtaan ihmisiä.

Vihdoinkin kivoja juttuja liikuntasektorilla. Kuten esimerkiksi tämä sininen treenitakki.

Mikä minua vaivaa?


Rouva Jokisen puoliso sanoi viiden kilometrin jälkeen, että hänen kaveri epäili tulosta todeksi. Mitä rouva Jokinen teki? Päätti näyttää, että pystyy vielä parempaankin. Juoksin kymmenen kilometriä. Puoliso sanoi, ettei hänen kaveri uskonut. Rouva Jokinen nipisti suun viivaksi ja juoksi seuraavan kerran 11.5 km. Samalla hetkellä kun saavuin lenkiltä kotiin ja hörpin janoisena vettä, puoliso nauroi, että hänen kaveri sanoi, etten pystyisi juoksemaan 15 kilometriä. Hah, rouva Jokinen sanoi ja niin minä, kuin hidastetussa filmissä, hitaasti juoksin, mutta juoksin kuitenkin, eilen juoksin 15.6 km. Siksi kirjoitan tänään blogia. Minulla on vähän väsynyt olo, sillä puolison sanoi, että hänen kaveri ei usko, että pystyn juoksemaan 20 km.



Treenaamaan aloitin 12. kesäkuuta 2017. Juoksin 2.19 kilometriä. Tänään on elokuun viimeinen päivä ja olen kesän aikana juossut 31 harjoitusta. Matkaa on kertynyt yli 160 kilometriä. Aikaa hommaan on kulunut noin 25 tuntia. Energiaa olen kuluttanut 14000 kcal verran. Mutta numeroilla ei oikeastaan ole väliä. 

Mikä on parasta? 


Rouva Jokinen pohtii arkiunelman toteutumista. Liikkumista päivittäin ja sen mukanaan tuomaa itsekunnioitusta ja tietynlaista helpottunutta oloa, että mä pystyin, mä kuitenkin pystyin. Raavin ajan. Löysin lenkkarit. Lähdin ulos.

Parasta kuitenkin on se fiilis. Lämmin tunne lihaksissa, stressitön olo korvien välissä, vahvasti lyövä sydän, hikinen kroppa ja täyttymys. Muistuttaa hyvää lemmiskelyä. Tätä on pakko saada lisää!