Translate

perjantai 28. helmikuuta 2014

Tästä ei laihduttaja tykännyt

– Kyllähän minä, mutta kun ne muut, rouva Jokinen selittää lopahtanutta laihdutusintoaan ja osoittaa parasta kaveriaan: - Tämä on mieheni syytä!

Saatko riittävästi tukea kotijoukoilta?


Ette voi arvata, kuinka vaikeaa on laihduttaa, kun ei saa sellaista tukea, jota toivoisi. On suorastaan epäreilua, että minä, joka aloitin laihduttamisen lihon, kun puoliso ei viitsi yhtään tsempata.

Mitä tekee todellinen ystävä kaverin aloittaessa laihduttamisen? Antakaahan kun kerron: Ensinnäkin asiaan sitoutunut kanssamatkustaja jatkaa entiseen tapaan. Hän ei poikkea totutusta ruokavaliosta, eikä ainakaan aloita uutta liikuntaharrastusta!

Tökerö toiminta vei innon yrittää


Vääryys on tapahtunut, kun mieheni puhisee tyytyväisyyttä saapuessaan kuntosalilta hikisenä ja tavoitteensa saavuttaneena! On suorastaan sietämätöntä, että hän katselee ruokapakkausten tuoteselostuksia pitäen matalan kurnuttavaa ääntä, valitsessani väärin. Miten niin minidonitsit eivät ole kevytherkkuja?!

Olen tyrmistynyt. Joku, en ala sormellani osoittelemaan, on vienyt SuurenEsityksen viimeisen näytöksen erikoistuuletukset. Minulta on kavalasti huijattu mahdollisuus loistaa keskipisteenä. Saada ANSAITSEMANI kiitos ja kunnia.

Kenen syy, kun primadonnalla on herne nenässä?


Epäilettekö? Joku positiivari siellä kuitenkin hihkuu, että mahtavaa, tuohan on ideaalitilanne ja jatka vaan! Mutta kysyn, miltä näytösluontoiset lenkkarien ulkoilutukset näyttävät sykemittarin itselleen hankkineen himoliikkujan vieressä?

Tietenkin rouva Jokinen iloitsee puolisonsa kahisevasta tuulipuvusta, kalorioppaan käyttötaidosta ja hikisistä jumppakamoista.

- Minä en ole kateellinen mieheni menestyksestä, rouva Jokinen sanoo ristien sormet selkänsä takana.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kamppailetko salaisuuden kanssa?

Haluaisin lasteni muistavan minut… Rouva Jokinen kohentaa kampaustaan miettien sopivia adjektiiveja, ihania fraaseja, suloisia sanoja ja lempeitä lauseita.

Kauhukakara kirjoittaa blogia


Haluan kullanmurujen mieltävän minut kärsivällisenä, innoittavana ja pullantuoksuisena äitihahmona. Mutta entä, entä jos kakarat kirjoittavat selkäni takana blogia äksyilevästä, itkuherkästä, mustasukkaisesti miestään killittävästä komentoorasta, joka huvikseen etsii haistelemalla hometta, piilottaa villakoiria sohvan alle, syö lapsille varatut pääsiäismunat, valittaa suolattomasta ruoasta, roskasta silmässä ja noesta nenänpielessä?

Miten tästä eteenpäin?


Onko lapsella oikeus muistaa tai halutessaan unohtaa? Ja kuka päättää, missä kohden meidän perheessä saa nauraa ja kuinka kovaa ja kenelle? Saako tässä talossa pahoittaa mielensä, entä millä ehdoilla se tapahtuu?

Miksi aikuinen kokee syyllisyyttä ajatellessaan lapsuuden tulkintojaan, pienenä aistimiaan tuntoja, kätkee kokemansa vielä silloin, kun itse ihmettelee harmaita raitoja hiuksissaan? Miksi viisikymppinen kavahtaa isänsä ilmettä, keski-ikäinen välttelee äitinsä toruja?

Miksi en hymyile, kun esikoiseni yllättäen näppää kuvan minusta ilman meikkiä?

Onko teidän perheessä sukusalaisuuksia?


Pelko ja häpeä eristävät perheenjäsenet ja sukupolvet toisistaan. Rouva Jokinen kirjoittaa  otsa rypyssä, tietäen aiheen koskettavan monia. Tämä ei ole vain minun taisteluni. Elää menneisyyteni kanssa tänään ja tulevaisuudessa.

Mutta minulla on vahva usko, että sanattomuus ja asioiden käsittelemättä jättäminen vain lisäävät yksinäisyyttä, etäisyyttä, syventäen kuilua ihmisten välillä. Emme pysty työntämään kättämme menneisyyteen, pamauttaa pöytää tai heristää sormeamme - mutta - voimme ojentaa kätemme tänään toinen toisillemme.

Keskustelu alkaa sanasta.



maanantai 10. helmikuuta 2014

Oletko törmännyt tähän ongelmaan kasvatuksessa?

Haastavinta lasten kasvatuksessa ei suinkaan ole kakaran kiukkuraivarit karkkihyllyn edessä, vaan kahden aikuisen mielipuolinen taistelu vallasta.

Tyranniäiti haluaa kasvattaa myös miehensä


Kuuntelen mieheni ääntä lastenhuoneessa. Sehän on aivan liian kovalla. Ja miten ihmeessä hän muotoilee sanansa. Periaatteessa olen asiasta samaa mieltä, mutta emmekö me ole sopineet, että sanaa “tyhmä” ei sanota? Pitää sanoa “teit tyhmästi”.

Rouva Jokinen seisoo jähmettyneenä oven raossa. Hänen tekisi mieli rynnätä pelastamaan lapsensa, osallistua kasvatukseen suu vaahdossa selittäen, kuinka asiat tehdään oikeaoppisesti ja rakkaudellisesti. Kasvattaa pehmonallelauman ja legosekamelskan keskellä ensin miehensä ja sitten rakkauden hedelmät.

Olen kyllä mennyt ja sanonut ja huutanut ja itkenyt ja vedonnut tunteisiin, järkeen ja luotettaviin lastenkasvatuskirjoihin, mutta oppinut, että älyttömintä, mitä äitinä lasteni edessä voin tehdä, on väheksyä miestäni.


Pitääkö isän olla äiti?


Oi, kuinka helppoa on nähdä miehen tekemät mokat. Kuinka paljon vaikeampaa antaa hänen tehdä ne. Että suo ihmisen tehdä virheitä, sekin on rakkautta. 

Enhän itsekään arvostaisi asemaani ulkoapäinohjailtavana nukkena. On hauskaa seikkailla ja löytää, oppia ja oivaltaa. Tulla hyväksytyksi silloinkin, kun on epäonnistunut.

Sovimme merkin, oikeastaan sanan, joka ilmaisisi hetken, jolloin tilanne tuntuisi ylivoimaiselta ja sitä haluaisi puhaltaa pelin poikki, antaa punaisen kortin tai lähettää jäähylle.

Lupasimme myöhemmin palata merkittyyn tilanteeseen. Ja niitähän kertyy jatkaessamme yhteistyötämme vanhempina:
– Kirjanmerkki! Hihkun silmiäni muljautellen.
- Kirjanmerkki, hän sihisee ylimielisesti tuijottaen.


torstai 6. helmikuuta 2014

Tahdon rakastella sinua

Oi, tuota latautunutta kuunkierron keskiväliä, kun rouva Jokisen sisäinen hyrinä ja keski-iän kiihdyttämä viimehetken lisääntymisentarve kohoaa huippuunsa. Hän näkee mahdollisuuksia työelämän tyhjentämässä, nyhjääntyneeseen trikoopaitaan ja kuluneisiin verkkareihin sonnustautuneessa, nälkäänsä jupisevassa risupartaisessa ukonrähjäkkeessä.

Anna mun syödä rauhassa!


Pulssi kohoaa katsellessani jääkaapin sisuksiin tuijottavaa uunoturhapuroa. Ohikulkiessani hipaisen ihoaan, hänellä on nälkä. Annan ruokarauhan, en mainitse ikävistä asioista, en komentele tai muistuta tekemättömistä töistä, huutomerkeistä puutelistalla tai puhumatta jääneistä tunteista. (*)

Lapset kisaavat, kuka kiipeää syliinsä. Odotan vuoroani. Lapset huutavat kilpaa kuulumisia. Odotan vuoroani. Lapset kinaavat, kenen kanssa iskä leikkii kotileikkiä, kiistelevät kuka ketäkin kiusasi ja kiirehtivät kuiskimaan korvaansa salaisuuksia. Odotan vuoroani. Lapset hihkuvat Linnanmäestä ja kesälomaretkistä, hiihtokilpailuista ja joululahjoista. Odotan vuoroani.

Oho, mies pakeni vuorille!


Kunnioitan työnsankarin kotiinpaluuta, etsiytymistä ryhmän keskuuteen. Katseellani seuraan mieheni luolavaihetta, käpertymistä nettiuutisten lämpöön, kuuntelen murinaa, ihmettelen asettautumista näkymättömän kiven päälle, pimeässä luolassa.

Mies puhuu pätkissä, jokunen muisto työpäivästä. Önisee lasten kysymystulvan keskellä, vastaa varmuudeksi kieltävästi jokaiselle. Näkkileipä ratisee, katselen murujen putoamista, maksamakkaran leviämistä ja läikähtävää lasia, tyhjää maitotölkkiä ja rikkinäistä sukkaa.

Pysyn mielipiteessäni, hän on mieheni. En ole äiti. Haluan olla rakastaja. 



(* ...paitsi ihan joskus, sattumalta. No, mut hei, mä unohdin!)