Tahdon rakastella sinua

Oi, tuota latautunutta kuunkierron keskiväliä, kun rouva Jokisen sisäinen hyrinä ja keski-iän kiihdyttämä viimehetken lisääntymisentarve kohoaa huippuunsa. Hän näkee mahdollisuuksia työelämän tyhjentämässä, nyhjääntyneeseen trikoopaitaan ja kuluneisiin verkkareihin sonnustautuneessa, nälkäänsä jupisevassa risupartaisessa ukonrähjäkkeessä.

Anna mun syödä rauhassa!

Pulssi kohoaa katsellessani jääkaapin sisuksiin tuijottavaa uunoturhapuroa. Ohikulkiessani hipaisen ihoaan, hänellä on nälkä. Annan ruokarauhan, en mainitse ikävistä asioista, en komentele tai muistuta tekemättömistä töistä, huutomerkeistä puutelistalla tai puhumatta jääneistä tunteista. (*)

Lapset kisaavat, kuka kiipeää syliinsä. Odotan vuoroani. Lapset huutavat kilpaa kuulumisia. Odotan vuoroani. Lapset kinaavat, kenen kanssa iskä leikkii kotileikkiä, kiistelevät kuka ketäkin kiusasi ja kiirehtivät kuiskimaan korvaansa salaisuuksia. Odotan vuoroani. Lapset hihkuvat Linnanmäestä ja kesälomaretkistä, hiihtokilpailuista ja joululahjoista. Odotan vuoroani.

Oho, mies pakeni vuorille!

Kunnioitan työnsankarin kotiinpaluuta, etsiytymistä ryhmän keskuuteen. Katseellani seuraan mieheni luolavaihetta, käpertymistä nettiuutisten lämpöön, kuuntelen murinaa, ihmettelen asettautumista näkymättömän kiven päälle, pimeässä luolassa.

Mies puhuu pätkissä, jokunen muisto työpäivästä. Önisee lasten kysymystulvan keskellä, vastaa varmuudeksi kieltävästi jokaiselle. Näkkileipä ratisee, katselen murujen putoamista, maksamakkaran leviämistä ja läikähtävää lasia, tyhjää maitotölkkiä ja rikkinäistä sukkaa.

Pysyn mielipiteessäni, hän on mieheni. En ole äiti. Haluan olla rakastaja. 

(* ...paitsi ihan joskus, sattumalta. No, mut hei, mä unohdin!)