KOTIASIA

Minulla on lempparini. Tykkään vastatuulesta Pasilan sillalla, Linnanmäen siluetista ja Robert’s coffeen magnum latesta, jonka hörpin kävellessäni. Nautin lenkkareista, jotka kahdentoista kuukauden aikana ovat saaneet kyytiä. Liikkumisesta, josta on tullut osa arkipäivääni. Iloitsen hikisestä päänahasta ja kuumottavasta ihosta. Siitä, että jaksan kävellä ylämäen. Siitä, että en anna periksi huohotukselle. Siitä, että kipitin ja voitin eräänä aamuna takanani kirittelevän miehen. Oletteko muuten kiinnittäneet huomiota, kuinka harvalla keski-ikäisellä toimistotyöntekijällä on nykyään salkkua? Eivätkä lukiolaisetkaan sellaisia kanna mukanaan. Cavalet ja mitä niitä oli? Painoivat paljon ja metallilukot napsahtivat äänekkäästi. Onko sinulla liikunnallisia haaveita? Minulla on. Unelma vyötärön löytymisestä kuumottaa edelleen innoittaen haaveilemaan. Olen ostanut punaisen kankaan, josta Rebecca on luvannut ommella kietaisuhameen. Ensi vuonna. Vuonna 2015 otan kuvan ja julkaise

Rakas lukija, muistatko vielä alun? Kuinka päätin kirjoittaa Kotiasia -blogia ja olla oikein terveellinen ja hyvinvoiva? Ai, muistat! Oih, minä niin toivoin, että olisit unohtanut. Tänään mietin, että jos menisin sinne pyörällä. Ja oikein katsoin Reittioppaasta , millainen matka olisi. Kuusitoista kilometriä ja jos ajaisin seitsemäntoista kilsaa tunnissa matkantekoon kuluisi viisikymmentäkuusi minuuttia. Sehän on kaksikymmentä minuuttia vähemmän kuin julkisilla! No huh, näin toimii suklaapalalaskuri Tutkailen tietoja. Nousuja on yhteensä 221 metriä. Hyvä ystävä, onko se paljon? Jos suurin korkeusero on neljäkymmentäkolme metriä, kestääkö polkimet punnerrusta, repiessäni tankoa pysyykö se kiinni rungossa, muuttuuko mankelointi taluttamiseksi? Rouva Jokinen läkähtyy lukiessaan. Retkeni aikana kuluttaisin laskurin mukaan kahdeksan palaa suklaata. Kahdeksan palaa suklaata! Rouva Jokinen on varma, että suklaapaloja tulisi popsittua tuplasti enemmän. Viime pyrähdyksestä

Rouva Jokinen keskeyttää vessanoveen painautuneen pikkuveljen kuiskutuksen. Kalsarisankari supattaa lukitun oven takana, pöntöllä itkevälle isoveljelleen. – Oot yksin! Ketään ei ole kotona, sä vaan! Järkevästi ajateltuna, ekaluokkalaisen olisi pitänyt osata päätellä, että kuullessaan pikkuveljen sanat, ainakin puhuja olisi paikalla. Mutta. Kun. Pelon tiirikoidessa tajuntaan, kauhu kangistaa aivosolut, eikä järjellä ole osallisuutta kissanpolkkaan. No, mutta hyvänen aika! Kyllä, olemme puhutellut pikkuveljeä sanoilla sivaltamisesta. Mutta minkäs teet, kun kiusaus käy ylivoimaiseksi. Tästä ei ole aikaa, kun nuorin oppi puhumaan. Siihen asti hän oli osoitellut sormella tavaroita, ynissyt, vikissyt, vonkunut, vinkunut tai itkeä tihruttanut. Sitten eräänä päivänä se sujui. Sanat toivat säpinää, yhdistely loi oivalluksia, ympärillä tapahtui, asiat etenivät, ihmiset pysähtyivät ja kysyivät: -  Oi, mitä sinä sanoit? Napero testaili, matki, kikkaili, kokeili, havaitsi hei

Rouva Jokinen on keskellä outoa tapahtumaa, toisen ihmisen fantasiaa ja kohde. Mies saa kiksejä siitä, että ostoskassiaan pitelevä rouvashenkilö hämmentyy lähijunan tungoksessa. Kiinnitän vastapäätä istuvaan huomiota hänen siirtäessä jalkojaan jalkojeni lähelle. Nostan katseeni pohtien, olenko ottanut paikkani liian isosti. Mies tuijottaa. Kaupungissa näkee ja keski-ikään mennessä on kuullut kaikenlaista ja mitäpä nyt yhdestä silmäniskusta. Sulkeudun omaan maailmaani ja olen kuin en olisi huomannut asiallisesti pukeutunutta konttorirottaa, joka nojautuu taaksepäin, pää rennosti, leuka kohollaan. Hän levittää häpeilemättä jalkansa ja painaa pohkeensa jalkaani vasten. No huh, mitä ihmettä! Ruuhkajunassa on ahdasta ja halusitpa tai et, joudut koskettamaan toista ihmistä. Penkkien välinen tila on pieni ja pidemmillä säärillä varustettuna rouva Jokinen on tottunut siihen, että jalat pitää asetella taidokkaasti, jotta jokaisen kintut mahtuvat loossiin. Mutta tämä herra nosta

On aika nousta uima-altaasta. Rouva Jokinen kipittää vilakan illan hämärtyessä pihapolkua pitkin pukuhuoneeseen, kiipeää kuluneille lauteille. Nostelee haalistuneet uikkarit kuivumaan, kietoo froteepyyhkeen hiuksiinsa ja kohtaa todellisuuden. Saunassa on kuuma ja kesäsäätä luvataan viikonlopuksi. Mutta sanokaa mun sanoneen, nyt on syksy! Hanhet tepastelevat pellolla, tylysti töllistelevät vesipedot mekastavat törröttävien heinänkorsien keskellä, yksi mustavalkoinen kissakin siellä vaanii, ojan pientareella pikkuhiirulainen pakenee punaruskeaa kettua ja järveltä kantautuu vesilintujen rytmikäs ääntely. Miksikö ne pitävät sellaista meteliä, vastasin pienimmälle, jota oudot kiljahtelut pelottivat. Ne kertovat toisilleen, että on aika mennä ja on aika lähteä, on upeaa suunnata nokka kohti kotia. Entä, jos arki on kadonnut? Syksyn tullen moni asia on muuttunut. Koska rouva Jokinen pitää listoista, keräili hän huomioitansa: herätyskello pitää outoa ääntä, aamuisin hiukset –