Translate

maanantai 7. joulukuuta 2015

Hillitse himojasi, hallitse halujasi.

Mitä sinä teet, jos et pysty palaamaan eiliseen ja huominen on liian kaukana? Kuinka elää päätöksen kanssa, joka oli hyvä, mutta käytännössä huono?

Makeanlakko. 


Sana tarkoittaa luopumista vapaaehtoisesti oikeudesta nielaista glukoosista ja fruktoosista koostuvaa disakkaridia, jota yleensä valmistetaan teollisesti sokerijuurikkaasta. 

Muistiinpanot on nopea lukaista:

1 päivä kiukuttelua ja kitumista.

2 päivä sisäinen taistelu jatkuu. Illalla raivo ja käytöstavat unohtuvat.
Toimistolla käskytän kinttuja kipittämään ohi kahviautomaatin. En saa pysähtyä täyttämään mukia maitokaakaolla!!!! Päivän päättyessä, en liponut suupielistäni kermaista makeutta, en hymyillyt kotona. Nolointa tietenkin oli riita, johon puolisollani ei ollut mitään sanottavaa.

3 päivä ja kaikki hyvin, kunnes illalla kaupassa **##%!!?&!** olo jysähti kroppaani. Kylmä hiki. Kädet täristen naputtelin tekstiviestin siipalle, etten voi oikein hyvin. Mikäkö minulla on, mistä minä sen voin tietää?!?!? En minä tiedä! En todellakaan tiedä, mikä minulla on! Minulla on sisäinen raivokohtaus kolmatta päivää päällä, en jaksa keskittyä mihinkään, enkä ainkaan ole hyvällä tuulella. Minua huimaa, palelee, tärisyttää ja oksettaa, en minä tiedä!!

Kotona googlasin: sokerilakko.


Tiesittekö, että sokerin loppuminen elimistöstä saattaa aiheuttaa krapulan kaltaisen tilan? Krapulan kaltainen tila!!! Krapulan kaltainen tila???? Häh, krapulan kaltainen tila?!?! Oikeasti, eikö suomalainen tiedä muita tapoja ilmaista pahaa olo kuin krapulan kaltaisella tilalla? Entä, jos lukija ei tiedä, miltä "krapulan kaltainen tila" tarkoittaa? Pitääkö paha kokea, että ymmärtää terveysartikkeleiden ytimen? Ilta meni krapulankaltaista olotilaa ihmetellessä kunnes koitti neljäs päivä.

Neljäntenä päivänä tein, mitä netissä oli vinkattu. Söin tukevasti, join janooni vettä ja suosin proteiineja ja kasviksia. Yäk! Minä en pidä siitä, mitä teen. Rouva Jokinen ei keksi yhtään hyvää asiaa valitsemaltaan tieltä. Neljäs päivä menee sisäisessä dialogissa, jossa inho terveellistä elämäntapaa kohtaan kasvoi päivän edetessä teiniraivon kaltaiseksi kohtuuttomaksi älämölöksi.

Viides ja kuudes. Minään näistä päivistä en ole kokenut mitään kivaa. En ole pirteämpi, en hoikempi, en tyytyväisempi. Tunnistan itsessäni pimeyden, jota perheenjäsenet silmät suurina ihmettelevät.

Mutta kun mieheni sanoi hymyillen, että on aina yhden vuorokauden pidempään omassa lakossaan, en voi keskeyttää. Tietenkin, haluan voittaa. (ja siksi lakkoilu tulee jatkumaan vielä pitkään, kirj. huom.)

Kirjoitan muistikirjaani: Olen viikon sinnitellyt uudella tyylillä. Tämähän on kauheaa. Ajattelen makeanlakkoani, jota en uskalla lopettaa. En halua kokea ”krapulan kaltaista olotilaa” uudestaan. Entä miten voisin nauttia punssirullista ja aleksanterileivoksista tietäessäni, että elimistöni on ihan kuralla aineesta ja että oikeasti en voi hyvin. Sekoan sokerista.

Olen saanut rohkaisua ja vinkkejä. 


Kiitos niistä. Kiitos Tinalle sokerittomista herkkuvinkeistä. Mutta hei oikeasti, ei minua kiinnosta banaanivanukas tai tyrninmarjamehut. Minulla on suruaika, itken menetettyä lohduttajaa.

Olen kulkenut kauas paratiisista ja tieto on lisännyt tuskaa.
Ehkä eniten minua ärsyttää, että aloitin makeanlakon ihan omasta halusta ja yhden päivän väläyksestä ja nyt olen matkalla, jossa en viihdy. Kompuroin kivikossa ja nirhaisen polveni. Minua sattuu! Minua itkettää! Ymmärrättekö? Minua kaduttaa syödyt suklaat ja syömättä jätetyt konvehdit. Haluan seilata ykkösluokassa. Pyydän sinua munkki Dom Pérignon, täytä maljani. Tuokaa sulaan suklaaseen dipattuja mansikoita ja iloitkaa kanssani.

Sitten.
Pieni hetki, aivan kuin halkeama muurissa. Silmänräpäys ja huikeat näköalat.

Arjen valintoja tehdessäni olen tihrustanut tuotteen sisällysluettelon ja jättänyt syömättä, jos sokeri on ollut ennen neljättä sijaa. Tänään en ole ainoastaan sokerisekoilusta pidättäytyvä, vaan lisäksi tyytyväisyydentilasta herätetty huolestunut kuluttaja. Ehkä sinuakin on huijattu. Mullasta nyhdetään vuosittain noin 700 miljoonaa kiloa sokerijuurikkaita. Rumasta möhkäleestä tehdään sokeria. Ja tämä järkyttää rouva Jokista, että elintarviketeollisuus hyödyntää makeuttajaa terveellisinä pitämissämme tuotteissa niin, että valkoiset kiteet saattavat komeilla ainesosista heti toisella sijalla kuten esimerkiksi Elovena –pikapuurossa ja Ikean ekologisessa puolukkasurvoksessa. Minä mitään tiedä, mutta jos sokeria on paljon, se ei ole ravitsevaa.


Tänään on seitsemäs päivä joulukuuta. Huomenna olen ollut neljä viikkoa ilman, puutteessa ja pidättäytyen. Vihkisormus mahtuu nimettömään. Kyllä, kyllä. Te tiedätte terveellisen elämän lopputuloksen ja sen, mistä jokunen ylipainoinen saattaa haaveilla. Kuukauden sokerittomuuden jälkeen ihon kollageenitaso muuttuu (en tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta kuulostaa lupaavalle). Mutta totuuden nimessä ystävät, tämä on vieläkin ihan kauhean tylsää.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Unien tulkinta

 -Tule, mieheni hoputtaa.
- Miksi minä?
- Osaat laulun.

Mumisen sanoja, miten sinne pääsikään, panikoin.
- Eikö hän ole ex cathedra näissä asioissa? Miksi minun pitäisi laulaa taivaasta? Onhan hänellä La divina commedia.

Vesimassa jylisee voimallisena, suurimmmat aallot paiskautuvat vaahtopäinä rantakallioon, jossa seisomme odottamassa arvovierasta. Suuren siveltimen vetoa muistuttava taivas yhdistyy tyrskyihin aivan kuin harmaa, repaleinen vaate kätkisi horisontissa välähtävän valon, oliko se laiva?

On lokakuu. Ajattelen Titanicin tuhoa, M/S Estoniaa, puffetpöydän runsasta tarjontaa ja kepeästi taustalla soivaa musiikkia, Itämerellä kelluvia hahmoja.

- Emme voi luottaa, että titteli takaa sisällön, mieheni kuulostaa kohtalokkaalta.
Ryhdistäydyn, olen valmis.

Pyörälläkö vinhasti polkien/Autollako ajan/Vaiko raketilla meen/Milläs minä pääsen taivaasen?

Paavia ei näy. Seison tukevasti rantatörmällä, on kylmä. Myrsky on kastellut odottajat. Kaukaisuudessa kelluu kontti.
- Onko Franciscus kontissa? Silloinhan hän voi päätyä minne tahansa. Kuin pulloposti tai vajota syvyyksiin.

Herään hämmentyneenä.


Uni on niin erilainen. Poikkeaa viimeaikaisista. Rouva Jokinen ei hymyile. En ole onnellinen, poskeni eivät punoita.

Seuraavana yönä istun linja-autoasemalla. Moderni tila täyttyy matkustajista. Silmäkulmasta seuraan liituraitapukuun laittautunutta miestä, joka harjoittelee lipun ostamista automaatista.

Miksi vieressäni istuvalla Maila-mummolla on evakkovaatteet yllä? Miksi hän on hiljaa? Kuka on kietonut karheasta kankaasta kudotun huivin hänelle päähineeksi? Miksi tavarat ovat nyssäköissä, jotka on sidottu pakettinarulla kannettaviksi?

 Tilanne muuttuu lasiovien avautuessa.


- Presidentti, ihmiset supattavat.
Hän tulee luokseni ystävällinen ilme kasvoillaan. Kotimaani keulahahmo on charmantti ja sulavakäytöksinen, aivan kuten mielikuvissani.

Tartun ojennettuun käteen ja Sauli Niinistö katsoo minua iloisesti.
- Leikitään, että kaikki on hyvin.
- Anteeksi?

K.J. Ståhlbergin manttelinperijä nauraa hyppiessään tuolien selkänojilla, tasapainoillessaan istuinten käsinojalta toiselle. Minä seuraan, puristan Suomen puolustusvoimien ylipäällikön kättä ja matkin mukana: - Kaikki on hyvin, lallalla laa, kaikki on hyvin.

Mitä unet tarkoittavat?


Sisko, jolle rouva Jokinen jakaa oudot ja epävarmat ajatuksensa, pohtii yöllistä näkyä. Yhteiskunnallisesti valveutuneena hän näkee unissa yhtymäkohtia yksilön ja yhteisön vuoropuhelusta. Heidillä on asiasta osuvia ilmaisuja kuten reflektointi ja frustraatio.


Rouva Jokinen kuulee pulisevansa, miten helpottunut on ymmärtäessään, ettei suinkaan prosessoinut itselleen tärkeää ihmissuhdetta, vaan alitajuisesti haki selitystä ympärillään kuohuvalle maailmalle, jonka kokee olevan pois raiteiltaan: - Huoh, eihän uni liittynyt mitenkään minuun.


Kotipihalla sen tietää, milloin päivä päätyy myrskyksi.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Haaveissa sanon, että tykkään

Miten sitä voisi viestiä tunteistaan, rouva Jokinen pohtii. Miten ilmaista mieltymyksensä päätymättä pelleksi ja milloin sen kehtaisi kertoa.

Rouva Jokinen pohtii rakastamisen taitoa. Itseasiassa hän on epävarma, voiko raasu rakastaa tai että miten sana edes määritellään. Rakkaus. Että onko se tunne vai teko, järkipäätös vai tunteesta tehty entä tunteikas teko ilman järkeä.

Pystyn ajattelemaan ajatukseni umpisolmuun. Jos rikkinäinen ei rakasta itseään, voiko hän ylipäätään sanoa rakastavansa toista, kun kuitenkin rakastamiseen vaaditaan kaksoiskäskyn lähtökohtana itsensä rakastamista?

Ja mitä se rakkaus on?


Jos hyväksyy kroppansa sellaisena kuin se näyttäytyy tai totuttautuu navigoimaan temperamenttinsa tuiverruksessa ja pyrkii pääsääntöisesti antamaan anteeksi menneisyyden mokkelot ja toivomaan tuleville päiville parasta niin onko se sitä? Pesen hampaat, vältän lisäaineita, kierrän makeishyllyn ja venyttelen työpäivän aikana, tavoitanko sanan sisällön?

Perhoset vatsassa, äitini vinkkasi ja että tykkää toisen varpaista. Ajattelen peittoni pölähdystä, pölyhiukkasia leijailemassa tunkkaisessa huoneessa. Auringon säteiden osuessa tomu kimaltelee.

Yhteistä on halu piiloutua


Parikymppinen ei halua olla liian innokas, eikä epätoivoinen. Muistan kesäillan ja poppareiden tuoksun. Hymyn junan könytessä vuoristoradan korkeimmalle mäelle, Helsingin valot ja jyrkän kaarteen ennen vauhdikasta laskua. Ihmiset kiljuvat. Uudestaan ja uudestaan rohkeimmat janoavat vauhtia. Vaaleanpunainen sokerimassa tarttuu sormiin ja suuni on makea. Kuinka haluan! Sanoa hujopille, että tykkään. Että ajattelen. Että kirjoitan sukunimeäsi suttupaperille kokeilumielessä. Että ihmismassasta tunnistan hänet. Sinut.

Eronneena aristelin pettymystä, että jos kuitenkin tulen hylätyksi. On helpompi olla leikkimättä kuin huomata pelaavansa peliä eri säännöillä. On mukavampaa naureskella mustia sukkamyttyjä, yökkäillä partakarvoja lavuaarissa, kiitellä onneaan omasta ajankäytöstä ja itse valituista kukkaverhoista kuin kertoa, kuinka yksinäistä on litkiä iltateetä lähiölaatikossa.

Eikä vanhuus tuo tullessaan viisautta. Eikä kirjoja kahlannut välttämättä ole saanut saalista. Haroo sormillaan vettä ja ihmettelee tyhjiä kouriaan.

Miten ilmaista ilo ihmisestä?


Mitä jos kuitenkin, sitä rohkaistuu. Tarttuu kännykkään ja lähettää viestin väärälle henkilölle tai tökkää sormella oudon hymiön. Voi ei, hämminkiä.

Kuten sinä iltana, kun rouva Jokisen siippa riemuitsi yllättävästä avusta, jota reilu kaveri oli pyytämättä antanut.
- Kirjoita sinne faceen, äijä ohjeistaa. – Kirjoita Mian seinälle, että Harri on enkeli”.
- Enhän minä sellaista voi ystäväni seinälle kirjoittaa. Ajattele nyt vähän, miltä se kuulostaa, että kehun ystävättereni puolisoa enkeliksi”.
- Joo, ei kuulosta hyvälle.
- Mutta, ehdotan jatkaen viestin muotoilua: - Entä jos kirjoitan sun nimissä, että Harri on enkeli”.
- Älä nyt ainakaan sellaista mene julkaisemaan! Kuinka hullulta se nyt kuulostaisi, että minä sellaista sanoisin.

Kiva ajatus muuttuu miettiessä mahdottomaksi tehtäväksi ja välttääksemme hullunkurisen viestin ohitamme osuvan ilmaisun ja päätämme olla kirjoittamatta. Ja kiittämättä. Ja niinhän se menee, rouva Jokinen pohtii, että useimmiten on helpompaa pitää tykkäämiset omana tietonaan.


lauantai 12. syyskuuta 2015

Olin ihan sanaton! Hurja välikohtaus mäkkärin kassalla.

Ahertamisen jälkijäristyksissä ajatukset haahuilevat keskeneräisissä työpöydälle jätetyissä lauseissa, kalenterin tiukaan pakatuissa koloissa, tekemättömissä sankariteoissa. Mutta vastauksena puolisoni kysymykseen, kyllä, muistan olevani perheellinen. Kotona odottaa pesue. Avainsanat #ruokaa, #läksyt, #nimikoimattomatvaatteet ja #lukemattomatwilmaviestit härnäävät väsynyttä.

Mä joka päivä työtä teen ja illaksi kotiani meen

Tyhjä mieli toljottaa neljän ruuhkaa: tahraton bemari, toinen musta, pakasta vedetty Volkswagen, vanha Audi, soratietä pärtsännyt Toyota, vielä toinen bemari, ei yhtään Ladaa, kaupunkimaasturi virolaisella rekkarilla, oikealta kiilaava pakettiauto ja kuumentunut kuski ruuhkabussissa merkkivaloa vilkuttaen tunkemassa kaistalla kiihdyttävän Skodan eteen.

Pikkuruisessa punaisessa omenassa rouva Jokinen kyydissään matkan varrelta pongattu teini, joka iloisena kertoo tarinaa opettajansa maneerista. Aivan, nyökkään muistellessani Viherlaakson lukion psykologian, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Anneli Vilkko-Riihelää ja sitä historian opettajaa, jolla oli tapana aloittaessaan lausetta sanoa ”tota noin”.

- Tota noin, ehdotan. – Autojono jumittaa. Haettaisko Pitäjänmäen mäkkäristä kahvit?

Hyväksyvä nyökkäys ja kohdistan Drive in -linjalle. Pysähdyn valokyltin kohdalla. Pylväästä kuulen äänen tiedustelevan, mitä haluaisin.
Otan sen, mitä ymmärrän: - Yksi juustohampurilainen.

Jälkikasvu miettii valintaansa, katselee valikoimaa ja valitsee.
- Mikä on West Cost Chiken, tapailen outoja nimiä ja teini tarkentaa osumia apukuskin penkiltä.
Korjaan tilausta: - Anteeksi, ei siis Caesar Snack Wrap. Hion kirjainten muotoa, keskityn sihistämään lausuessani Chiken El Maco Wrap.
- Mcwrap, äiti! teini venyttää nimeni vokaaleja ja ehdottaa, että ottaisimme frapet.
- Sä tykkäät enemmän tosta Moccha Frapésta. Mä haluun Caramel Frapén.
Ja niin rouva Jokinen on tilannut jääpaloihin sekoitetun kahvijuoman ja jonottaa luukulle kaksi. 

Syksyn ensimmäinen harmaa iltapäivä.

Kuinka loputtomalta syksy tuntuukaan etukäteen ajateltuna. Marraskuun valottomat iltapäivät ja joulukuu pimeys. Ystäväni Maureen totesi kerran, että suomalaisilla on kiire töiden jälkeen kotiin, koska aamulla on kiire töihin.

- Hei, pirtsakka tyttö tempaisee luukun ylös, kurkistaa aukosta kuulokkeet korvillaan ja katsoo autossa istuvaa ajatuksiinsa väsähtänyttä perunasäkkiä tarkistaakseen tilausta.

En reagoi kysymykseen. Neiti hymyilee, yrittäen silmiensä nopealla liikkeellä hahmottaa tilannetta. Hän toistaa listan artikuloimalla selkeästi. En vastaa.

Kännykkäänsä näpeltävä teini vilkaisee äitiään. Myyjä odottaa vahvistusta, onko tilaus tallentunut oikein. Rouva Jokinen istuu hiljaa ja viittoo vieressään istuvalle: ”omena”. Teini kurottaa äitinsä yli tavoittaakseen talosta kurkkivan katseen ja huutaa myöntävän vastauksen.

Äiti, mikä sulla on?

- Äiti, lapseni lausuu nimeni kysymyksenä. Hänellä ei ole aavistustakaan, miksi en puhu. Totta puhuakseni en itsekään tiedä, miksi olen hiljaa. Tiedän vain, että en halua nyt ilmaista itseäni verbaalisesti. Haluan leikkiä. Haluan kokeilla, miltä tuntuu asioida kaupassa ilman mahdollisuutta hyödyntää sanoja.

Heilutan suurilla kaarilla käsiäni ja viiton ”lisää leipää”, ”punainen talo”, ”ylistän sinua”, ”pallo”, ja ”kissa”.

Myyjä ei ilmeisesti ole tavannut mykkää asiakasta ja minullakaan ei ole roolistani aiempaa kokemusta. Jälkipolven tyrmistyminen, asiallisuudessaan linjakas myyjä ja esitys ilman sanoja kutittaa nauruhermojani. Kyyneleet kutkuttavat silmäkulmissa ja tunnen ilontärinän kehossani.

Hetken hölmöily hytkyttää rintakehääni, veltostuttaa raajani, nykii suupieliäni, pyrkii kikatuksena äänihuuliani pitkin, mutta äänet nielaisen. Jos en osaa formuloida äänteitä, kuuluuko hekotus mykän nauraessa, mietin. Kehoni tytisee pidätellessäni ylipursuavaa jännitystä.

Asiat etenevät. Myyjä palvelee mutkattomasti ja minä nostan kytkintä.
- Mikä sulle tuli?
Rouva Jokinen pohtii aikuistenoikeasti eikä tiedä vastausta. Häröily pikaruokalassa herätti kuitenkin myötätuntoni ystäviä kohtaan, joilla ei ole luukulla sanoja. Miten voi tilata juustohampurilaisen siitä peltisestä tötteröstä, jos ei pysty puhumaan?