Translate

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Muutuin naisesta äidiksi yhdessä yössä

Rouva Jokinen on ollut äiti pian seitsemäntoista vuotta. Elämänmuutokseen hän oli varautunut akateemisella tarkkuudella. Lukenut kaiken mahdollisen imetyksestä, kahlannut Kaks’Plussien vuosikerrat, perehtynyt vanhemmille suunnattuihin kasvatusoppaisiin ja tehnyt asialliset sekä mielestään varsin kattavat muistiinpanot aihepiiristä.

Mitä pakata mukaan synnytyssairaalaan?


Kätilöopistolle otin mukaani käsveskan ja kolme laukkua. Se pienin oli täytetty (ohjeiden mukaan) vaatteilla itselleni ja vastasyntyneelle. Toisessa oli välttämättömät kauneudenhoitovälineet kuten hiusnaamiopurkki, hoitoaine ja shampoo, öljyhoito kaksihaaraisille, kasvojenhoitoon puhdistusemulsiota, Cliniquen saippuaa ja ihotyypin mukaista kosteutusvoidetta, kasvojenkuorintaan mutanaamio, meikkaukseen meikkivoidetta, mattapintaista huulipunaa, ripsaria, poskipunaa ja suurin kaupasta löydetty suti, irtopuuteria, kajalia, luomivärejä, pyöreä hiusharja, fööni, kampa, muotovaahtoa, tummaa kynsilakkaa ja kynsilakan poistoainetta siltä varalta, että haluaisin näiden päivien aikana kuitenkin vaihtaa väriä, muutama pikkupullo punaisia sävyjä sekä manikyyrisetti ja tuliaisiksi tuotu parfyymi ja peili.

Haikaranpesässä vietettäisiin muutama päivä. Miten saisin aikani kulumaan? Kolmanteen laukkuun pakkasin vauvannutun teko-ohjeen, vaalenasinistä baby-lankaa ja kolmosen puikot, muutaman naistenlehden, vauvankasvatuskirjan sekä mielenkiitoisen elämänkerran ja vielä lukemattoman Marplen, piirustusvälineet inspiraation varalta, päiväkirjan tärkeille merkinnöille ja elämysten tallentamiseen.

Miksi vauvani itkee?


Esikoiseni itkiessä ensimmäisen kerran kaivoin käsilaukustani pienen muistilehtiön, johon olin koonnut tärkeimmät asiat. Huolissani tavasin kohdasta ITKU: “Jos ääni on korkea ja äkillinen merkitsee se (ehkä) kipua”. Muistan miettineeni, mistä sen tietää onko itku korkeaa? Entä miten mitataaan äkillinen? Ja miten niin “ehkä”?

Kuluneina päivinä en avannut pakaaseja. Kotiin palattuani meni tovi ennen kuin ehdin asetella purnukat takaisin paikoilleen. Nuttu jäi kutomatta ja kirjat lukematta, etukäteen valmistamani eväät syömättä, huokaus, mistä minä olisin voinut arvata, että tulinen papumuhennos aiheuttaa kammottavia ilmavaivoja vauvalle.

Rouva Jokinen on hoksannut, ettei kirjaviisaudesta ole juurikaan hyötyä tosi elämässä ja ettei hän edelleenkään osaa pakata. Ja avuttomaksi tunnen itseni tänäkin päivänä nähdessäni lapseni allapäin.



lauantai 22. maaliskuuta 2014

Kohtalokas hetki kotipihalla: "Isi, auta!"

Kahden rikkinäisen, eromyllerryksestä selvinneen aikuisen päätyessä parisuhteeseen on päänvaivana käytännön ongelmia. Sellaisia kuten, kuinka monta perunankuorimaveistä tarvitsemme, onko perusteltua kalustaa pikkuruinen olohuone kahdella sohvaryhmällä tai voiko edellisestä elämästä mukana rahdattuja muistoesineitä sijoitella mielensä mukaan kirjahyllyn kunniapaikalle.

Entäpä lapset? Rouva Jokinen muistaa vieläkin järkytyksensä, kun lapsilauma sai isännältä luvan kiivetä puuhun.

Ohjaako pelko päätöksiäsi?

Ann
- Ei tule kuulonkaan, mutisin päättäväisesti. – Minun lapseni eivät ole saaneet leikkiä edes leikkipuiston kiipeilytelineessä.
- Miksi ei?
                 
Siksi, että ja lista oli pitkä ja perusteltu ja uuvuttavan asiallinen ja se perustui ennakointiin ja ajatuksiin tulevaisuuden kauheuksista ja lääkärikirjan herättämään pelkoon päävammoista, neliraajahalvaantumisesta sekä harmitukseen rikkinäisistä housuista, hiertymistä käsissä, hiekanmuruista haavoissa.

Onnellisella lapsella on likaiset vaatteet


Neljävuotias hihkui, ekaluokkalainen katseli epävarmana äitiään, tokaluokkalainen valitsi puuta ja kolmasluokkalainen näytti miten. Lapset tempoivat itsensä visakoivun käkkäröiden alaoksille. Isoimmat jelppivät pienintä ja pian jokainen kikatti puussa.

Ehkä mieheni on oikeassa, ajattelin seuratessani esikoiseni onnellista puuhailua. Pitää antaa mahdollisuus telmiä, liata vaatteita, puhaltaa saippuakuplia ja kerätä kiviä taskuihin.

Päätin sitoutua ajatukseen, että luotan elämään. Että jokaisen lapsen perustaitoihin tulisi kuulua vislaaminen, sylkeminen sillalta, purkkapallon puhaltaminen ja kuperkeikan tekeminen.

Mitä tehdä, kun lapsi on pulassa?


Tosielämässä kaikki päätökset testataan. Rouva Jokinen harppoi hätääntyneiden ipanoiden luokse, palasi hakemaan isäntää ja lopulta kuusen juurelle, jonka latvassa pikkuinen tyttö tarrasi viimeisiin oksiin.
- Ei mitään hätään, mieheni sanoi reippaalla äänellä. – Upeasti olet saavuttanut latvan! Seuraa ohjeitani, niin pääset takaisin luoksemme.


Oksa oksalta isä kertoi tyttärelleen, kuinka jalka tulisi asettaa, minne kädellä tarrata ja Halla Hohtava, suloinen huimapää oli pian luonamme sankarina. Mitä minä opin? Että lasten puuhien seuraaminen on ihan liian jännittävää. Että mieheni on luotettava hankalissakin hetkissä. Että lapset nauttivat elämisestä, eikä pihka lähde vaatteista edes pesemällä. 

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kuinka puhua teinille seksistä?

Teini katsoo uhmakkaasti ja sanoo tietävänsä jo kaiken. Rouva Jokinen pohtii, pitäisikö tiedot tarkistaa.

Asiantuntija vinkkaa, odota oikeaa hetkeä


Niin ihana ja luonnollinen asia kuin seksuaalisuus ihmisen elämässä on, äitinä koen haasteelliseksi esitelmöidä aiheesta jälkipolvelle. Olen seurannut ohjetta, että asioista kannattaa kertoa sitä mukaan, kun lapsi kyselee.

Mitä tehdä, kun taaperolla on naama täynnä finnejä, ääni möreän miehekäs tai muodot kuin venuksella eikä vieläkään tipahtele hämmentäviä keskustelunavauksia?

Tahdotko nähdä nätin napani?


Rouva Jokinen muistelee oman aikansa seksivalistusta. Leppävaaran ala-asteella opettaja sairastui äkillisesti tunnilla, jossa olisimme saaneet vallankumouksellista tietoa. Hän jätti kullanmurut omien sattunaisten ja hyvin hätäisesti tehtyjen huomioiden varaan. Kaikilla tuskin oli onnea esitellä vuodevaatteista kyhätyn majan hämäryydessä napaansa.

Itse sain valistusta hetkeä ennen papin aamenta. Äitini kertoi, että joskus seksi oli kivaa, toisinaan ei. Parikymppiselle näin syvällinen pohdinta oli liikaa. Muistan kääntäneeni selkäni tarjotulle tilaisuudelle jutskailla synnyttäjäni kanssa miehen ja naisen petipuuhista änkyttämällä, että koulussa aihetta oli jo käsitelty.

Tässä kohden rouva Jokinen lähettää terkut äidille ja kiittää vähäsanaisuudesta.

Näin minä kerroin lapselleni seksistä!


Asiaan! Katselen iloisesti huoneessaan hääräilevää lastani. Kysyn, olisiko hänellä hetki aikaa, hän nyökkää ja istuudun, hän katselee huolissaan kasvojani tiedustellen, onko jokin hätänä, eihän minulla, mutta vanhan perinteen jatkajana ja asemani velvoittamana ja ettei se jäisi ihan viime minuutille tai huomiotta, keskustelematta tai, no niin, haluan puhua sinulle seksistä. Teini huokaisee katsellen hätääntyneenä ympärilleen. Olemme kahden. Nostan käteni ilmaan. Teen vasemankäden peukalolla ja etusormella ympyrän, jonka sisään työntelen oikean käteni etusormea.
- Näin, sanon huojentuneena, loput saat selvittää itse.



Ps. Rakkaat fb-kaverit olisi ihanaa, jos kirjoittaisitte kommentit näille sivuille heti tekstin jälkeen niin niitä olisi ihanaa ja helpompaa lukea myöhemmin uudestaan. Ja silloin myös ne lukijat, jotka eivät ole mun fb-kavereita, voisivat osallistua upeisiin keskusteluihin ja fiilistelyihin, joita seinälläni on. Voitte kirjoittaa nimellä tai anonyyminä! Please?


sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Uskallanko unelmoida?

Kansainvälisenä naistenpäivänä rouva Jokinen oli kutsuttu Naisverkon järjestämään kevätseminaariin puhumaan aiheesta Unelmanainen.

Naiset kannustivat naisia unelmoimaan


Ohjelmassa oli musiikkia, taukoliikuntaa, kahvittelua, shoppailua ja puheita. Kuvakooste “unelma slummista” pysäytti. Yksinhuoltaja Rosemary Awuorin tarina on huikea muistutus rakkaudesta, unelmista ja poljettavan ompelukoneen voimasta.

Berliinissä asuvan toimittajan puhe aiheeesta “Kuinka kipusin kuopasta” rohkaisi kuulijoita miettimään sanoja, joilla sanoitamme elämää. Kun puhut itsestäsi, kuvaavatko sanat sinua aktiivisena tekijänä vai heijastuuko niistä alaspainettu uhri? Sinä päätät, miten elämästäsi ja itsestäsi puhut! Annin ajatuksista ja elämästä voit lukea lisää hänen blogistaan.

Älä käytä luovuuttasi asioiden lykkäämiseen!


Kuunnellessani seminarian pääpuhujaa psykoterapeutti Mirja Sinkkosen ajatuksia, löysin kadottamani kipinän. Tiedättekö tunteen, kun nauraa itsekin itselleen? Huokaisee ajatuksesta, häpeää yrittämistä ja tähdentavoittelun ajatusta. Ja sitten sitä istuu kauniiden naisten keskellä ja kuulee rohkaisevia tarinoita. Tarraa sanoihin, nousee ilmaan, lähtee lentoon ja päättää jatkaa matkaansa, vaikka päätyisi näyttävästi kuralätäkköön.

Kirjasin ideoita, kuinka tavoittaa unelma. Sovellan niitä välittömästi ikuisuusprojektissani. Aloitan siis uudestaan tai aivan alusta, hei älkääpäs naurako, unalmanainen jatkaa unelmointia, mutta uusin eväin. Ja näin se menee:

1) aseten aikatavoitteen unelmalleni
2) päämärän tulee olla tavoitettavissa

Uusi listaus julki: näin aion onnistua


Rouva Jokinen rustaa suunnitelmaansa ja ilmoittaa itselleen pudottavansa enintään 3 kiloa painostaan tulevan kuukauden aikana. Tästä se lähtee ja suunnitelma on seuraava.

Noudatan maaliskuun ajan terveellistä ruokavaliota, joka sisältää paljon vihanneksia, hedelmiä ja vain vähän rasvaa ja sokeria. Vettä juon monta lasia päivässä. Pidän ruokapäiväkirjaa, jotta näen, mitä oikeasti syön ja kuinka paljon.

Puntariilla käyn kerran viikossa, konkretisoidakseni kiloissa asian edistymisen.

Haluaisiko joku teistä lukijoista liittyä mukaan? Olisi kiva kuulla kanssamatkaajien ajatuksia ja saada teiltä viestejä! Nyt on hyvä hetki – tule mukaan! Tehdään unelmista totta!




perjantai 7. maaliskuuta 2014

Opi sanomaan ei ilman syyllisyyttä

Iltatähti itkee päiväkodin eteisessä. Surkeana ja silmät kyynelissä sopertaa toistellen: - Äiti, älä mee, haluun olla sun kaa!

Vältteletkö sinä epämiellyttäviä tilanteita?


Kuinka ikävä tilanne. Rouva Jokinen ei pidä ikävistä tilanteista. Hänestä on kiusallista sanoa ei tai tuottaa tietoisesti pettymyksiä. Oi, kunpa kaikki olisivat aina ja ikuisesti onnellisia.

Harmillista, että kohtaamattomat asiat ja tekemättömät työt kiertyvät eteemme. Keväällä sen huomaa puutarhassa. Jätäpä kukkapenkki kitkemättä, käännäppä selkäsi hetkeksi ja jo näet vuohenputken voimissaan, tulppaanien kadotessa voimaantuneeseen nokkospöheikköön.

Älä nyt niuhota, tämän kerran!


Jos annan periksi, rouva Jokinen pohtii, kasvatan kapinaa ja itsepäisyyttä, hui kauhistus, ja huomenna huuto on entistä kovempi. Jos myönnyn pikku leijonan toiveeseen, palkitsen hänet ikävästä käytöksestä ja uhmakkaasta metelistä.

Toisaalta, rouva Jokinen hymyilee ajatellessaan suloisia sanoja. “Sinun kanssasi äiti” – eihän sen ihanampaa olekaan, kuin yhteiset hetket. Ehdotus kiehtoo, loikoilisimme lämpimällä kalliolla, polskuttelisimme meressä, näykkisimme nuotiolla sulaneita vaahtokarkkeja, nukahtaisimme veneen keinuttaessa uneen.

Hyvänen aika, eihän meillä ole venettä ja nyt on talvi! Nainen, nappaan itseäni niskasta, aiotko tosiaan kasvattaa puutarhassasi narsistin? Lataan mielessäni faktoja, kuinka käy, jos jälkikasvulle ei aseta rajoja. Lapsen luottamus horjuu, jos sopimuksista ei pidetä kiinni. Lapsi tarvitsee pettymyksiä oppiakseen käsittelemään erilaisia tunteita. 

Kuka lohduttaisi kasvattajaa?


Poika on tarrannut kiinni villalangan kiemuroista pujotellen pienet sormensa kaulahuivini lonkeroihin. Päätän: nyt, nyt äiti on aikuinen! Nyökkään merkiksi.

Päiväkodin täti nostaa kimeästi kiljuvan lapsen syliinsä, puhuu lempeästi ja kantaa päättäväisesti leikkihuoneeseen, jossa pienet ihmistaimet ovat kerääntyneen ringiksi leikkimään paloautolla. – Tule mukaan!

Ovi sulkeutuu ja rouva Jokinen jää hiljentyneeseen aulaan, napittaa takkinsa ja kävelee parkkipaikalle surullisempana kuin aikoihin. Itkua pidätellen ja sekavia tunteita setvien hän istuutuu autoonsa nyyhkimään. Tein kuten oli sovittu ja tiedän, että lapsestani pidetään huolta, mutta kuka antaisi eroahdistuksen jälkeen kriisiapua äidille?

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Haaveiletko onnistuneista treffeistä?

Rouva Jokinen oli treffeillä. Edellisestä kokeilusta oli vierähtänyt vuosi. Silloin naisella oli yltiöpäiset odotukset, tyhjäksi imetty hellyystankki ja epärealistiset odotukset parin tunnin yhdessäolosta.

Varo tätä mokaa kahvilassa


Mikä voisi mennä pieleen avioparin treffeillä? Veikkaan, että kaikki mahdollinen. Puhumattomat asiat pulputtavat pintaan hallitsemattomasti, sopimatta jääneet riidat repeytyvät riesaksi, yhteyden takkuillessa, ei ole meidän juttuja, eikä mikään naurata. Ilon puuttuessa myös läheisyys on sietämätöntä, koska kaipuu lähelle on kivun kaltainen olotila.

Rouva Jokinen muistelee itseään mököttämässä Cafe Aallon kulmapöydässä. Puoliso oli suunnitellut illan etenemisen, täyttänyt sen kohokohdilla ja elämyksillä, mutta kahvilassa rouva Jokinen itkeä tihrusti, koska koki, ettei miehellä ja naisella ollut mitään yhteistä.

Miesparka yritti seilata turvallisilla vesillä keskittyen jutustelemaan lapsista, mutta nainen halusi ihan jotain muuta! Mitä, sitä hän ei hahmottanut itsekään. Hänen koko elämänsä pyöri lasten ympärillä, mutta olihan hän myös nainen. Hitsi vie, iske nyt lastesi äiti, nainen marmatti mielessään.

Villapaita vai läpinäkyvä toppi, kumpi kolahtaa?


Eilen Rouva Jokinen asettui miehensä viereen elokuvateatterissa. Ennen lähtöä hän oli valinnut vaatteita, sovitellut mekkoja, kokeillut farkkuja. Letittänyt haituvansa sitten pörröttänyt hurjasti, tupeerannut tötteröksi ja niputtanut lopuksi ponnarille.

Miettinyt vihjalisiko liikaa, jos rintsikat vilahtaisivat avonaisesta kaula-aukosta, nyökännyt ja ängennyt itsensä villamekkoon, olisiko se liian tavanomainen, kullä. Ja niin rouva Jokinen peilaili trikoopaidan arkisuusastetta, tepasteli korkokengillä ja jännitti kuin teinityttö käsilaukkuaan valiten.

Vinkki onnistuneen illan saavuttamiseksi


Mitä odotin? Villiä seksiä illan päätteeksi, sitäkin, mutta tuskin saisin lapsilauman odottaessa porstuassa. Syvällistä keskustelua elokuvan taiteellisuudesta? Ja pöh, päätäni särki jännityksen vuoksi jo niin paljon, että tuskin pystyin ripsiä räpäyttämään.

Lopulta rouva Jokinen nappasi närästyslääkkeen ja päätti laskea riman sellaiseksi, että se olisi ylitettävissä. Eikö hän lopultakin haaveillut saavansa katsoa leffan edes joskus keskeytymättä? Tänä iltana se olisi onnistuva.

Oho, suudelma kotiovella!


Moni asia oli muuttunut siitä, kun edellisen kerran olimme elävissä kuvissa. Istuimet olivat keinuvat jalkatuelliset taaksepäin kellahtavat. Sitäpaitsi, meillä oli kahdenistuttava penkki!

Leffavalinta oli loistava. Suurin osa katsojista oli huomattavasti nuortaparia vanhempia. Rouva Jokinen oli ainoa, joka hörppi jättimukista maxipepsiä! Philomena oli surullisen koskettava ja kaikki tuntui sen jälkeen ihanalle, jopa kotiinpaluu ja jalkineiden sekamelska eteisessä.

Leffailta loppui (Jihuu & jeee! Tuuletuksia!!! Itsekin yllättyneenä!!) onnellisesti.


Lopputeksteissä kiitokset


Suurperheellisen pariskunnan kaivatessa sinä-minä-aikaa tarvitaan kylän verran ihmisiä, että homma toteutuu. Rouva Jokinen lähettää terkut tosiystäville Korsoon kiittäen vinkiksi annetuista leffalipuista ja hurraa reipashenkisille lastenhoitajille, jotka saivat naperot ajoissa nukkumaan.