Translate

tiistai 11. marraskuuta 2014

Tämä tulee muuttamaan arkeni

Rakas lukija, muistatko vielä alun? Kuinka päätin kirjoittaa Kotiasia -blogia ja olla oikein terveellinen ja hyvinvoiva? Ai, muistat! Oih, minä niin toivoin, että olisit unohtanut.

Tänään mietin, että jos menisin sinne pyörällä. Ja oikein katsoin Reittioppaasta, millainen matka olisi. Kuusitoista kilometriä ja jos ajaisin seitsemäntoista kilsaa tunnissa matkantekoon kuluisi viisikymmentäkuusi minuuttia. Sehän on kaksikymmentä minuuttia vähemmän kuin julkisilla!

No huh, näin toimii suklaapalalaskuri


Tutkailen tietoja. Nousuja on yhteensä 221 metriä. Hyvä ystävä, onko se paljon? Jos suurin korkeusero on neljäkymmentäkolme metriä, kestääkö polkimet punnerrusta, repiessäni tankoa pysyykö se kiinni rungossa, muuttuuko mankelointi taluttamiseksi? Rouva Jokinen läkähtyy lukiessaan.

Retkeni aikana kuluttaisin laskurin mukaan kahdeksan palaa suklaata. Kahdeksan palaa suklaata! Rouva Jokinen on varma, että suklaapaloja tulisi popsittua tuplasti enemmän.

Viime pyrähdyksestä on kulunut vuosi. Silloin lähdin kylmiltäni ihan vain näyttääkseni, ettei siippani väite pidä paikkaansa. Minäkö muka ruosteessa!

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa, hiljainen kylätie hämärä ja naapuritalon kuistinvalo särisi, puuskutin kotia kohti peppu puutuneena, lihakset tunnottomina, yltäpäältä hiessä, kädet täristen.

Kotipihalla tuuletin näyttävästi voittoisaa saapumista piittaamatta siitä, että matkantekoon oli tuhrautunut tunteja. Pidin myös visusti omana tietonani pitkän suoran, jossa jalankulkija ohitti minut kävellen.

Milloin on hyvä hetki?


Viikonloppuna osallistuin innostavaan GLS-seminaariin. Sain kortin, jonka kannessa komeili: “On olemassa suurempi näky, jossa on sinun nimesi.” Sisäpuolella kysyttiin: “Mikä on seuraava askeleesi?” En ole vielä kirjoittanut vastaustani.



keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Sä oot pieniii!


Rouva Jokinen keskeyttää vessanoveen painautuneen pikkuveljen kuiskutuksen. Kalsarisankari supattaa lukitun oven takana, pöntöllä itkevälle isoveljelleen. – Oot yksin! Ketään ei ole kotona, sä vaan!

Järkevästi ajateltuna, ekaluokkalaisen olisi pitänyt osata päätellä, että kuullessaan pikkuveljen sanat, ainakin puhuja olisi paikalla. Mutta. Kun. Pelon tiirikoidessa tajuntaan, kauhu kangistaa aivosolut, eikä järjellä ole osallisuutta kissanpolkkaan.

No, mutta hyvänen aika!


Kyllä, olemme puhutellut pikkuveljeä sanoilla sivaltamisesta. Mutta minkäs teet, kun kiusaus käy ylivoimaiseksi. Tästä ei ole aikaa, kun nuorin oppi puhumaan. Siihen asti hän oli osoitellut sormella tavaroita, ynissyt, vikissyt, vonkunut, vinkunut tai itkeä tihruttanut.

Sitten eräänä päivänä se sujui. Sanat toivat säpinää, yhdistely loi oivalluksia, ympärillä tapahtui, asiat etenivät, ihmiset pysähtyivät ja kysyivät: - Oi, mitä sinä sanoit?

Napero testaili, matki, kikkaili, kokeili, havaitsi heikkoja kohtia, hurmasi, nauratti ja sitten hän keksi olevansa vahva.
 - Sä oot pieni, pikkuveli supatti lastenhuoneen hämäryydessä.
- En oo, isoveli nyyhkytti.
- Sä oot pieni, pikkuveli venytti vokaaleja.
- Enkä oo, isoveli ulisi.

Kaksi kertaa isä ampaisi lastenhuoneeseen, moitti isoveljeä metelöinnistä ja katseli suloisesti peiton alla nukkuvaa pikkuveljeä. Kolmannella kerralla yläsängyn elämöinnistä hurjistunut isähahmo pysähtyi ovensuuhun siskon ilmiantaessa alasängyn jekkumaakarin.
- Se pitää silmiä kiinni ja supattaa!

Hyi, kuinka ilkeitä ihmisiä maailmassa onkaan!


Rouva Jokinen kuunteli keitiössä, kuinka isä lohdutti lasta. Silitti hikistä hiuskuontaloa. Sanoi, että elämässä törmää aina tyyppeihin, jotka puhuvat tyhmiä ja sanovat ilkeitä tai sellaista, mitä eivät ymmärrä.

Että tärkeintä on muistaa itse, kuka ja millainen on. Ja ettei totuus pääsisi pieneltä pojalta unohtumaan, isä rohkaisi: - Oot mun mielestä huipputyyppi.

Lastenkammarin tapahtumissa parasta rouva Jokisen mielestä on se, että huolimatta uusinnoista, taantumista ja eikös me olla jo juteltu tästä –keskusteluista isä rakastaa aina myös tarinan tuhmeliinia.