Translate

torstai 26. helmikuuta 2015

Bongaa Suloisen ilon lähettiläs

Ootteko kuulleet, että tuo mainio bloggaaja Tiipi Jokinen saapuu ihan livenä Leppävaaran upeaan, vanhaa luostaria muistuttavaaan kirkkoon puhumaan naisen itsetunnosta ja identiteetistä. Saas nähdä, saatteko vastauksen kysymykseen, miten löytää oma tapansa olla nainen nykypäivänä tai kuinka vahvistaa tervettä itsetuntoa, mutta siitä olen varma, että tilaisuus tulee olemaan kiinnostava, ette edes huomaa istuvanne kirkonpenkeillä.

Tarkoituksenani on puhua niin, että rouva Jokinen jaksaa kuunnella ja se vaatii jo panostusta puhujalta! Tulkaa kuulolle! Olisi ihanaa tavata teitä lukijoita ihan kasvotusten! Tuu moikkaamaan!

Esse-lehti kirjoitti rouva Jokisen rempseistä päivityksistä


Juttu löytyy tämän linkin takaa: http://www.esse.fi/nakoislehdet_2015/esse_15_3/esse_15_3.pdf
  • Äidit, siskot, tyttäret, tervetuloa viettämään lämminhenkistänaistenpäivää la 7.3. klo 9.45–15 Leppävaaran kirkolle. Mainio bloggaaja Tiipi Jokinen alustaa aiheesta "Naisen itsetunto ja identiteetti". Miten löytää oman tapansa olla nainen nykypäivänä? Miten vahvistaa tervettä itsetuntoa


Peloton olotila myös vapauttaa voimavaroja".
Tämä linkki vie menovinkkeihin:
Kuva: Patrik Lindström
http://www.espoonseurakunnat.fi/web/nyt/tapahtumavinkkeja/-/asset_publisher/1GdaCWKrU3Lh/content/tiipi-jokinen-on-suloisen-ilon-lahettilas;jsessionid=F7BA119EEC2102C0A7C75DACB8F9CEA1/22029

Tykkää ja lähde liikkeelle

Facebookkiin on perustettu tapahtuma Naistenpäivä  la 7.3.2015. Ilmoittaudu mukaan ja tuo ystäväsi. Ohessa linkki Facen tapahtumaan: https://www.facebook.com/events/416223888554480


Tuu vaikka säälistä


Ei kannata arastella naistenpäivää, vaikka se rouva Jokisesta oli ajatuksista oudoin vielä muutama vuosi sitten. Säälistä osallistuin ensimmäiseen. Alunperin ideana rohkaista ystävääni, joka naistenaamuun mukaanaan raahasi, mutta tulinkin itse rohkeammaksi. Yllätyin, kuinka kivaa voi olla naisten kesken.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Haluan kuulla äänesi

Tänään pala takertui kurkkuun. Tuntui, ettei ääni kulje. Oliko pumpulia sullottu suuhun vai vehnäjauhoja lapattu lusikalla leipäläppään?

Muistatko vielä vislauskilpailun?


Keskity. Ime happea sisällesi. Anna rintakehän laajentua. Pidätä. Aloita. Vapauta. Anna virrata kaartaen kitalaen kautta. Supista lihaksia, huulet tötterölle, vasten lämmintä ihoa, anna mennä paineella, vapauta ilmavirtaa vähitellen. Puhalla.

Auringon säteet hejastuvat lattialle leijailevista hiukkasista. Valkoisia läiskiä sinisellä matolla. Ääni ei tule töhnän läpi. Sisäänhengitys yskittää. Vehnäjauho takertuu kosteaan ihoon.

Juhlatamineisiin pukeutuneita tyttöjä naurattaa. Muistan kuudesluokkalaisena kokemani hämmennyksen ja pohdinnan, miksi ilma ei kulje venhnävellissä? Neljäkymmentäkahdeksanvuotiaana pohdin, miksi on tilanteita, että hukkaan ääneni.

Osaan laulaa. Olen laulanut kuorossa. Omalla paikallani takarivissä, katse kohdistettuna kuoronjohtajaan, keskittyneenä ja valppaana. Harjoitellut stemmoja ja taitanut ne.

Osaan laulaa. Olen laulanut kuorossa.


Kuulen ääneni muiden mukana. Se yhtyy vierustovereiden ääniin. Ääni äänien maljassa on kaunista. Saa ihoni rypistymään ilosta, ihokarvat sojottamaan pystyssä ja mielessäni on tanssinkaltainen keveys. Osaan laulaa. Olen laulanut kuorossa.

Osaan laulaa. Miksi en laula. Totean. En laula. Toistan. Osaan laulaa. Kysyn. Miksi en laula.

Mietin hetkeä, kun korvat erottavat ääneni toistavan säveliä väärin. Lauluni kynsii harmonian, kiljahtaa hyminästä, puhkoo sopusoinnun. Ei se ole niin kauheaa. Ajattelen. Ei se, että laulaa nuotin vierestä. Mutta se on hämmentävää, kun ääneni sujahtaa vieraaseen virtaan, alton stemma hakeutuu sopraanojen sekaan, kun sopeudun, sekoan vieraan sävelen kulkuun.

Hei, bloggari - selitä selvemmin!


Ymmärrätkö alkuunkaan, mistä puhun? Ai liian epämääräistä ja outoa? No esimerkiksi, että on iloisella tuulella ja sitten paraskaveri on harmissaan ja yhtäkkiä huomaa hämmentävänsä kahvia lusikka mukia kilistäen, ajatellen synkkiä, vaikka oikeasti, alunperin, se oma tunne ja ajatus oli, että on iloinen ja innostunut.

Osaan laulaa. Olen laulanut kuorossa. Miksi en laula. Greta kirjoitti erään kerran facebookiin jotenkin siihen malliin, että ihminen ei pysty laulamaan, jos hän pelkää. Mitä tekisin, jos en pelkäisi?  

Laulu lieventää stressiä ja pienentää kipua


On niin monta hyvää syytä laulaa. Mutta mitä tehdä, kun huomaa laulun loppuvan? Kerro minulle, oletko sinä löytänyt kadonneen sävelen, oppinut laulamaan muiden lähellä, toisten katsellessa, pysynyt nuotissa ja eläytynyt, antautunut ainutlaatuisena hetkeen? Miltä tuntuu kuulla tämän kiihkeän ajan pauhussa oma ääni ja sisälläsi sykkivä sävel? 



maanantai 23. helmikuuta 2015

Kuka hiippailee meidän kotona?

Ei voi olla totta! Pidätän hengitystä. Lapset on pistetty nukkumaan. Istumme iltateellä, kun eteisestä kantautuu outoa ääntä. Kuka hiippailee meidän kotona?

Kuinka monta kertaa illassa nukkumaan menevällä lapsella voi olla pissahätä? Entä kuka osaisi selittää rouva Jokiselle, miksi kullanmuruille tulee isohätä heti, kun lastenkammariin on toivotettu hyvää yötä?

Olen saatellut perheemme kuutta lasta untenmaille ja näinä ikimuistoisina vuosina, jolloin ajattelen, että tämänkin herkullisen tarinan muistan ikuisesti unohdan sen kääntyessäni tai ottaessani askeleen, mistä minä puhuinkaan?

Kuulen outoja ääniä


Nyt ei kukaan, ei, ei keskeyttänyt, mutta vessasta kantautuu kynsiharjan suhina. Sitkeä rapina ja kraanasta lorisee suurella paineella vettä. Joku on lukinnut oven ja kerrankin minun ei tarvitse muistuttaa käsienpesusta.

Kuulen, kuinka kynsiharjalla jynssätään lavuaaria, harjakset kiitävät kaakeleissa, harjan kopsahdellessa seinänkulmaan. Vesi kohisee ja vedenpinta nousee, pato pettää, tsunami vyöryy lattialle ja vaaleanpunaiset varpaat heiluttavat lisää laineita.

Istun paikallani pohtien, miten etenisin. Tämän olen kokenut monet kerrat. Voin antaa ajan kulua. Odottaa ja lopulta nähdä lapsen kävelevän turhautuneena ja vesileikkeihin tylsistyneenä sänkyynsä. Voin valita keskeyttämisen, määrätietoisena auktoritettina esiintymisen, harjoitella puheiden pitämistä ja testata teoreettisen kaavion purkamista suusanallisessa esityksessä unta karttelevalle, tiedättehän, nukkumaanmenoaika ja rauhoittuminen ja yöunien merkitys mukulalle.

Kuinka suhtautua iltatemppuiluun?


Olen, kyllä rouva Jokinen tietää ja huokaa, olen. Minä olen siivonnut sängyn ympäristön ylimääräisistä ärsykkeistä. Olen tuulettanut huoneen. Oi, kuinka raikasta ja vilpoista! Olen lukenut uuvuttavia satuja. Viettänyt hersyvän ja hauskan #tankataanläheisyyttäjahellyyttähetken. Olen aloittanut koneiden alasajon hyvissä ajoin. Noudattanut kaavaa. Kirjoittanut rutiinit muistilappuun ja takertunut kynsilläni mahdollisuuteen. Toteuttanut lastensuojeluviranomaisten yleisesti hyväksymää vuorokausirytmiä ja olen, minä olen jutellut tunteista ja ehdottanut, että jatketaan juttua toisena päivänä. Olen kirjoittanut muistiin televisiossa puhuvan nannyn ajatuksia ja pohtinut psykologin pohdintoja ja hyödyntänyt vanhankansan viisautta ja isoäidin ohjeita ja ystävien kokemuksesta viisastuneena ja tosiäitien rohkaiseman huomannut, että on aikoja, jotka toistuvat.

Tämä on yksi niistä. Kymmenen vuoden aikana jokaisella on ollut omansa. Olen nähnyt lettipäiden kikattavan vessanovella, prinsessan sisustamassa pönttöä söpömmäksi, supersankarin taistelemassa loputtoman pitkää vessapaperikäärmettä vastaan ja yksi oli varjoissa kulkeva vakooja, joka hitain askelin eteni lastenhuoneelta kylpääriin skannaten näkemäänsä dataksi, josta salapoliisin lailla latasi tosiasioita aamiaspöydässä. Entäs tämä iltatähti, joka ryömii petivaatteiden alla, hiukset hikisinä, posket punaisina, silmät loistaen ja leveästi hymyillen äidin nostaessa peiton kulmaa.
 - Ai, sä huomasit?

torstai 5. helmikuuta 2015

Kuka kaipaa kadonnutta kakaraa?

Rouva Jokinen ostaa Pasilan Hesburgerista hampurilaisen ja K-kaupasta limun. Kantaa eväitä masu muristen kohti määräänpäätä, kun laituri kahdeksaa kulkiessaan kuulee harakan raakkumista muistuttavan äänen.

Mistä minä tiedän, ketä se huutaa, ajattelen. Haluaa rahaa tai huomiota. Mutta nainen ei hellitä, kiljuu ja kimittää: - Pysähdy! Mulla on sulle asiaa! Kuuntele minua!

Onko mun pakko pysähtyä?


Rouva Jokinen on hämmästynyt, nyssäköiden keskellä istuva pulimamma osoittaa tekoturkikseen kätkeytynyttä hienohelmaa. Hampaaton hompsu puhuu suomea ja huitoo lähemmäs. Pysähdyn, puistattaa ja ihmisten katsellessa vierestä lähestyn vastentahtoisesti ja epäluuloisesti haisevaa hahmoa.

Tuulenpieksämät posket ovat ahavoituneet. Hänellä on kylmästä kovettuneet kädet. Ei lapasia, ei rukkasia, ei sormikkaita, ei lämpöä. Ei hymyä, ei iloa ja nälkä. Hän pyytää rouva Jokiselta rahaa. Kolikoita on harvoin taskussa ja kieltäydyn hakemasta seteliä automaatilta. Nainen tuijottaa surullisena eteensä ja sanoo minua sen näköiseksi, että uskon. Että hän halusi pysäyttää minut, koska näytin kiltiltä.

Ketä kiinnostaa ihmisen tarina?


Rouva Jokinen haluaa sisälle, syödä eväitä, olla rauhassa ja ajatella ihania. Muovipussin toiseen pussukkaan kiinnittänyt keräilijä mankuu. Vanhan valittavan mankelin lailla pyörittää silmiään ja jankuttaa tarvitsevansa rahaa.

Kysyn, tykkääkö hän hampurilaisesta. Annan omani. Ojennan myös limun. Ja valtava hellyys ihmistä kohtaan täyttää sydämeni. Tätä en osaa selittää itselleni, rouva Jokinen ajattelee.

Jäisellä penkillä, lumituiskussa istuva vanhus on jonkun tytär. Naisella on tarina. Hänellä on tunteet ja nälkä. Yksinäisyys. Paljon vihaa pinnan alla.


Minua itkettää kadonneet lapset.