Kuka kaipaa kadonnutta kakaraa?

Rouva Jokinen ostaa Pasilan Hesburgerista hampurilaisen ja K-kaupasta limun. Kantaa eväitä masu muristen kohti määräänpäätä, kun laituri kahdeksaa kulkiessaan kuulee harakan raakkumista muistuttavan äänen.

Mistä minä tiedän, ketä se huutaa, ajattelen. Haluaa rahaa tai huomiota. Mutta nainen ei hellitä, kiljuu ja kimittää: - Pysähdy! Mulla on sulle asiaa! Kuuntele minua!

Onko mun pakko pysähtyä?

Rouva Jokinen on hämmästynyt, nyssäköiden keskellä istuva pulimamma osoittaa tekoturkikseen kätkeytynyttä hienohelmaa. Hampaaton hompsu puhuu suomea ja huitoo lähemmäs. Pysähdyn, puistattaa ja ihmisten katsellessa vierestä lähestyn vastentahtoisesti ja epäluuloisesti haisevaa hahmoa.

Tuulenpieksämät posket ovat ahavoituneet. Hänellä on kylmästä kovettuneet kädet. Ei lapasia, ei rukkasia, ei sormikkaita, ei lämpöä. Ei hymyä, ei iloa ja nälkä. Hän pyytää rouva Jokiselta rahaa. Kolikoita on harvoin taskussa ja kieltäydyn hakemasta seteliä automaatilta. Nainen tuijottaa surullisena eteensä ja sanoo minua sen näköiseksi, että uskon. Että hän halusi pysäyttää minut, koska näytin kiltiltä.

Ketä kiinnostaa ihmisen tarina?

Rouva Jokinen haluaa sisälle, syödä eväitä, olla rauhassa ja ajatella ihania. Muovipussin toiseen pussukkaan kiinnittänyt keräilijä mankuu. Vanhan valittavan mankelin lailla pyörittää silmiään ja jankuttaa tarvitsevansa rahaa.

Kysyn, tykkääkö hän hampurilaisesta. Annan omani. Ojennan myös limun. Ja valtava hellyys ihmistä kohtaan täyttää sydämeni. Tätä en osaa selittää itselleni, rouva Jokinen ajattelee.

Jäisellä penkillä, lumituiskussa istuva vanhus on jonkun tytär. Naisella on tarina. Hänellä on tunteet ja nälkä. Yksinäisyys. Paljon vihaa pinnan alla.

Minua itkettää kadonneet lapset.