KOTIASIA

Oheinen kirje on julkaistu vastaanottajan luvalla ja hän tätä alunperin ehdotti.  Miksi ihmeessä? Rouva Jokinen puhisi miettien, mitä ystävä oikein tarkoitti. Julkaista nyt henkilökohtainen kesäkirje!? Mitä ideaa siinä olisi? Rouva Jokinen oli tyrmistynyt - ehkä ripauksen loukkaantunut. Eihän hän viestejään koko maailmalle lähetä, postita kuin suoramyyntimainoksia tai varainhankintaviestejä henkilökohtaisella personoinnilla ja kivalla kuvalla varustettuna... rakastettu ystävä... Argh! hän jupisi tömistellessään puutarhassa. Ärsyttävä tyyppi! Pohdittuaan asiaa kuukauden päivät, rouva Jokinen ajatteli, että mitä minä nyt näin jurnutan, onhan kaikilla upeilla kirjoittajanaisilla ollut kirjekavereita ja olenhan minäkin nyt yksi heistä: Ihan oikea kirjoittaja, jonka kirje toiselle ihmiselle julkaistaan! Niin, että - cin cin, ystävät! Kirjoitelkaa toisillenne, kirjeenvaihto on kiva harrastus! Tänään, elokuun viidentenä päivänä, rouva Jokinen hörppii tyytyväisenä kahvia viilenevässä illas...

Rouva Jokinen pelästyi. Joku tuntematon ihminen pysäytti ihmisvilinässä ja tiedusteli tilannetta. Miten ruskeassa takissa harmaata muovipussia roikottava nainen tiesi rouva Jokisen salaisuuden? Vaikka olisihan minun pitänyt ymmärtää, että jos rouva Jokinen höpöttää maksipikkareista, syömättömistä suklaalevyistä ja lohjennesta varpaankynnestä ja julkaisee netissä kuvia puntarista ja pulskista poskista, ei se ole enää vain sinun ja minun tiedossa. Syy-seurausta, sanoisi äitini. Hän on myös puhunut viskotuista kivistä ja niiden keräämisestä. Liikennevaloista, joissa pitää odottaa ja aarrearkusta, jonka lukkoa ei saa murtaa. Ilosta, joka tulee oikeista valinnoista. Ja taas se rouva Jokinen suree Minua itkettää olla aikuinen. Tuntuu tylsältä tietää asioista niin paljon ja ymmärtää, mitä tarkoittaa vastuu. Että päättää valita oikein ja pysyä hyvässä, sekin saa minut tätä kirjoittaessani kyynelehtimään. Suren ikiaikaista tylsyyttäni ja pulskan ponin kesyyntymistä. Tiedän, ett...