Translate

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Jos saisin elää elämäni uudestaan

Neljätoista vuotta sitten rouva Jokinen kiinnitti astiakaapin valkoiseen oveen kopiokoneen tulostaman lapun. Teippi jätti ruskean raidan yläkulmaan ja aika rypisti kulmat. Heinäkuun viimeisenä päivänä armon vuonna 2014 rouva Jokinen seuraa haalistuneita merkkejä kopioiden Kotiasia-blogiinsa kirjain kirjaimelta alkuperäistekstiä, jonka tuntemattomaksi jäänyt munkki kirjoitti nebraskalaisessa luostarissa elämänsä loppupuolella.

Miettiessään luostarin viileitä holveja, yrttejä ja suljettuja portteja rouva Jokinen pyyhkäisee hikistä otsaansa, pyörittelee lyijykynää etusormen ja peukun välissä, pohtien, millaisen listan itse laatisi, jos…

Jos saisin elää elämäni uudestaan


”Jos saisin elää elämäni uudestaan,
yrittäisin ensi kerralla
tehdä enemmän erehdyksiä.
Rentoutuisin, olisin taipuisampi,
Olisin hupsumpi kuin olen tällä
matkallani ollut.
Matkustelisin. Hulluttelisin. Kiipeäisin
useammin vuorille, uisin joissa,
katselisin auringonlaskuja.
Kävelisin ja katselisin ympärilleni
enemmän.
Söisin enemmän jäätelöä ja
vähemmän papuja.
Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan,
kävelisin uusissa paikoissa,
tekisin uusia asioita,
kantaisin vähemmän matkatavaraa
mukanani.
Jos saisin elämän uudelleen elettäväksi,
kulkisin paljain jaloin
aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.
Ajelisin karuselleissa ja poimisin 
päivänkakkaroita."

- Tuntemattomaksi jäänyt munkki -

Olipa kerran keskustelu

Rouva Jokinen on muuttanut henkilöiden identiteetin, vaihtanut nimet, tehnyt tarinassa esiintyvät hahmot tunnistamattomiksi suojellakseen esimerkissä esiintyvien yksityisyyttä sekä estääkseen sormella osoittelun tai kavereiden kiusoittelun. Tämä tarina ei kerro miehestäni!


No, mikäs nyt on hätänä?


Elipä kerran, kauan kauan – todella kauan – siis ihan hirmu kauan sitten, lahonneen tammen katveessa, keltaisessa mökissä, suuren suuri isä-karhu ja sen melko isoksi venähtänyt äiti-karhu sekä liuta isoina itseään pitäviä pikkukarhuja.

Suvena otsot olivat onnellisia. Ne tepastelivat pihamaalla, polskuttelivat muovisessa uima-altaassa ja grillasivat täytettyjä herkkusieniä, kanankoipia ja possunkylkeä ja päivästä päivään niitä illan tullen väsytti.

Yöllä pienten karhujen kuorsatessa pikkuruisissa sängyissään, hyttysmyrkylle haiseva isä-karhu makasi hikisenä isossa sängyssä ja siellä pötkötti myös äiti-karhu.

- Nukutko?
Isä-karhu liikahti ja tiedusteli, mikä hätänä. Äiti-karhu supatti, selitti ja selvitti ja ennen kuin oli omasta mielestään edes päässyt asiassa alkuun, totesi isä-karhu komealla äänellä, kuinka asiat pitäsi tehdä. Äiti-karhu itkeä tihrutti pieniä kyyneliä ja kuiskasi, ettei koskaan saanut keskeytyksettä kertoa tunteistaan, ikinä!

Mitä minä tein väärin?


Isä karhu tuijotti hämmentyneenä äiti-karhua ja kysyi, eikö tämä odottanut ongelmaansa ratkaisua. Omasta mielestään isä-karhu toimi esimerkillisesti, jopa kontiomaisen komeasti, löytäessään punaisena poukkoilevan rihman eriväristen solmuun menneiden ja mahdottomasti sekoittuneiden lankojen vyyhdistä.

- En halua, että sinä ratkaiset minun ongelmani, äiti-karhu sanoi. – Haluan, että otat vastaan tunteeni!

Seuraavana päivänä isä-karhu kuunteli hipihiljaa, kun äiti-karhu puhui ja puhui ja vaikka äiti-karhu puhui ja puhui ja puhui, Isä-karhu oli kuulolla ilmeettömänä, inahtamatta ja silmiään räpäyttämättä.

No, mikä nyt meni pieleen?


- Miksi et sano mitään? Äiti-karhu kysyi.
- Kuuntelen sinua ratkaisematta ongelmaa, isä-karhu vastasi.
Äiti-karhu huokaisi: - Yritän keskustella kanssasi isä-karhu! En halua ongelmanratkaisua, tässä ei tarvita empaattista eläytymistä, odotan sinun juttelevan, jakavan kanssani aiheen sinussa herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Nyt isä-karhu huokaisi. Sen pituinen se. Loppu.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Sinustako dynaaminen sivuhenkilö?

Meidän Poppoo on suomalainen jo vuosia sitten pääkaupunkiseudulle perustettu yritys, joka unelmoi, tavoittelee ja pyristelee kohti arjen hyvinvointia ja kokonaisvaltaista läsnäoloa meidän kodissa. Tavoitteenamme on monipuolinen toiminta ja mutkaton ilmapiiri myös vapaa-ajan tilanteissa, juhlapyhinä sekä yhteisöllisissä tapahtumissa kuten kekkereillä tai kaverikyläilyissä ympäri Suomea. Meidän porukka koostuu eri-ikäisistä, mutta on tunnetusti ihan ykköstiimi.

Etsimme nyt dynaamista sivuhenkilöä. Vastaat omalta osaltasi pakan sekoittamisesta ja asioiden uudelleen järjestämisestä. 

Me tarjoamme:


Tarjoamme sinulle itsenäisen ja haastavan työkentän. Saat mahdollisuuden kehittää uudenlaista ihmissuhdesoppaa. Ympärilläsi on asiasta kiinnostuneita ihmisiä sekä hämmästyneitä ulkopuolisia. Lisäksi tukenasi on Meidän Poppoosta valitsemasi vastuuhenkilö.

Emme edellytä aikaisempaa kokemusta, mutta toivomme sinulta näyttöä tuloksellisesta tunnejohtamisesta. Omaat hyvät vuorovaikutustaidot ja sinulla on asennetta ja uusia ideoita. Omaat myös kykyä kehittää ja edesauttaa haasteellisia tilanteita. Eduksesi katsotaan valmius antautua hommaan kyselemättä sekä periksiantamaton mieli.

Kolmantena pyöränä olet osallistuva, motivoit partneriasi huippusuorituksiin. Toimit esimerkkinä wanabee haaveilijoille noudattamalla elämäntapasi strategiaa viivyttelemättä - parasta ja mulle - nyt!

Kiinnostuitko? 


Lähetä hakemuksesi vaatimuksinesi ja ansioluetteloinesi osoitteeseen meidanpoppoo@kotiasia.fi. Lisätietoja tehtävästä antaa rouva Jokinen.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Unohtaisinko sinut!

Rouva Jokinen painautuu ystävänsä syleilyyn. On hetkiä, joissa haluaisi viipyä. On hetkiä, joita ei haluaisi kohdata. Irrottautuminen ystävästä on tuskallista, erityisesti silloin, kun tietää jälleennäkemiseen kuluvan useita vuosia.

Rouva Jokisen lapsuuden leikkikaverit on temmattu maailman ääriin. Kaisa kaukaiselle saarelle, Maria monen aikavyöhykkeen ja Päivi valtameren tuolle puolen ja Heidikin Euroopan ehkä sateisimmassa kaupungissa. Rouva Jokinen ei ole katkera, mutta kuitenkin, silloin ja tällöin, hän ikävöi nuoruuden ystävää kahville, kävelymatkan päähän, ykkösluokan postimerkillä tavoitettavaksi.

Muistatko vielä ystävän?


Kun ei olla nauraa räkätetty, ei kaivettu tuhruista nenäliinaa kyyneliä kuivaamaan, ei pysähdytty kadun kulmaan jonnin joutavia jaarittelemaan, niin onkohan enää sanottavaa, rouva Jokinen kauhistuu ajatuksesta. Unohtuiko jutut matkalaukkuja pakatessa, viikkojen vieriessä, arkisessa Suomessa asustellessa. Ja hyttysten hätyytellessä suvi-illassa vilahti viiltävä kipu tajunnassa. Löytyykö yhteisiä ilonaiheita, viihdytkö vielä seurassani ja pelkona pirtelön pohjalla: olenko minä sinulle rakas.

Näinä näkymättömyyden vuosina, kun postimerkit on jäänyt hankkimatta, paketit lähettämättä ja fasessa unohtui viesteihin vastata, sitä ihmettelee somessa julkaistuja kuvia, katselee Google Mapsilla kamujen asuinsijoja, etäeläen elämänsä suurimpia ihmissuhteita.

Sari kävi täällä!


Eikö olekin ihme, miten piinaavan pitkät päivät, kadotetut kuukaudet, jopa kokonaiset vuodet pyyhkäistään pois ystävysten kohdatessa. Siitä jatkamme, mihin jäimme. Ryppynaamat kikattavat kuin kakaroina. Läheisyyden riemu ja ystävyyden hurmio valtaavat mielen. Kun Sari eilen illalla nauroi kippurassa, innostuin entistä enemmän hauskuuttamaan ja hänen puhuessaan, tiesin taustatarinaa kuulematta, mitä hän tarkoitti. Sanoitta, nähdessäni katseensa ymmärsin, miltä tuntui ja siksi, tunnustan nyt julkisesti, käänsin pääni, ettei hän näkisi silmiäni hyvästellessäni.

Rakkaus ei katoa kilometrejä kuljettaessa, se ei unohdu mantereelta toiselle mentäessä, ystävän nimi ei haihdu mielestä, eikä kaipuu kevene. Sitä oppii panttaamaan, paketoimaan ja asettamaan surunsa hyllylle. Muutunko kärsivällisemmäksi, tuskin. Kaipuu on kaunista kirjallisuudessa, elokuvissa ihana tehoste, mutta odottaessani lentokentällä kotiin palaavaa, etsiessäni ihmisvilinästä tuttua hahmoa, kohdatessani Stokkan kellon alla rakkaani, skippaisin odotuksen ja äänestäisin läsnäoloa.

Niisk, pyyhkäisen kyyneleen silmäkulmasta. 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Oletko kohdannut yliluonnollisia?

Hopeinen valo valaisee huoneen. Sitten on pimeää. Rouva Jokinen liikahtaa varovasti, aamuyön tunteina parisänkyyn pujahtanut lapsi makaa jalkopäädyssä. Hui, mikä kirkkaus voi olla?

Tunnen hengitykseni kiihtyvän. Hämärä katoaa, valo ilmestyy yhtä nopeasti kuin häviää. Mies kuorsaa äänekkäästi. Jähmetyn jännityksestä, liikutan vain silmiäni, pidätän hengitystä ja tarkistan, ei, kukaan ei seiso oven suussa, eikä osoittele fikkarilla ikkunan takaa.

Kello on puoli kuusi ja lomalaiset nukkuvat. Valo välähtää, uudestaan. Uudestaan! Mikä se voi olla. Uudestaan! Sydän jyskyttäen pohdin mahdollisuutta, että kyseessä on tienpenkereiltä tuttu ilmoitus.

Ajatus taivaallisesta kohtaamisesta on kauhistuttanut minua lapsesta lähtien. Seitsemänkymmentäluvulla kuulin hurjia tarinoita kadotuksesta, viimeisestä hetkestä ja silmänräpäyksestä, joka muuttaisi ihmiskunnan historian. Useimmiten epäilin eteisessä seisoessani, että vanhempani olivat tempautuneet yläilmoihin ilman minua, jos kukaan ei vastannut tervehdykseeni.

Mistä tietää, onko enkeli huoneessa?

Ehkä enkeli? Kikatan peiton alla kuvitellessani Gabrielin visiitille. Siinä hän seisoisi siivet levällään, miekka kädessä ja ilme vakavana. Mitä viestintuojalla mahtaisi olla asiana pian viisikymppiselle, ei enää ihan neitsyelle ja hiukan reppanalle reissaajalle muutenkin.

Ikkuna helähtää. Mielikuvitukseni hihkuu riemusta. Kyllä, olen kohtaamassa taivaallista lähettiä, joka ei saa valotehosteitaan kohilleen ja on nyt takertunut siivistään ikkunan pokaan.

Oikeasti! Rouva Jokinen haluaisi uskoa lentävän soturin kiikuttamaan Tärkeää Sanomaa ja on hiukan pettynyt huomattuaan unenpöpperöisen sinitiaisen törmänneen lasiruutuun.

Hei, ihan oikeasti, mitä meillä tapahtuu?

Valo välähtää, nyt rouva Jokinen huolestuu. Todellakin! Onko pääkopassa vikaa, sähkökäyrät ylikuumenneet vai aivoinfarkti menossa?

Kömmin istuvilleni herättääkseni puolisoni. Olen kuvitellut liikaa, edennyt kauas turva-alueeltani ja päätynyt sairaskertomukseen, joka ei minua mielytä. Ojentaessani käteni ukkoani kohden, katseeni osuu pienokaiseen peiton alla. Nelivuotias keskittyy ikuistamaan katossa kävelevää kärpästä. Hipihiljaa, liikkumatta. Räps, salama valaisee huoneen ääneti.






lauantai 12. heinäkuuta 2014

Kesätervehdys uima-altaasta

Rouva Jokinen kirjoittaa viestiä kevään aikana rakkaiksi tulleille tuntemattomille. Teille, joiden tiedän olevan, vaikka kasvot ovat näkemättä, nimi kertomatta. Useimmat salaperäisiä anonyymejä kaukaisista maista ja tuntemattomista kaupungeista.

Mutta aina avatessani läppärin, sydämeni pakahtuu jännityksestä, kuvitellessani ystävän odottavan, ihmisen lukevan, kaverin kuuntelevan ja ehkä, niin, sitähän rouva Jokinen hartaasi toivoo, että tulisi ymmärretyksi.

Oletko jo nähnyt pääskysiä?


Uima-altaassa ei ole muita. Rouva Jokinen levittää kätensä, katselee sinitaivasta, heiluttaa varpaita, mustaksi tuhritut varpaankynnet peittyvät mahan taakse, mutta eipä tuo haitaa, tissit näyttävät kelluessa upeilta.

Taivaalla kaartelee pääskysiä. Niitä on kymmeniä. Auringon säteiden osuessa siipien alapintaan valo heijastuu kuin pienistä peileistä. Tuuli puhaltelee veden pinnalle kuvioita, jatkan lillumista, on lämmin.

Mutta juhannuksena oli kylmä. Kohmeisina näykimme keskikesän herkkuja, viiman vongatessa villapaidan sisälle, sateen piikitellessä huvimajaa ja toteutuneen sääennustuksen heiluttaessa juhlatunnelmaa.

Mutta sitten, yllättäen ja pilvistä piittaamatta, pääskyset tulivat. Kaartoivat tammivanhuksen ympäri, kohosivat takapihan lehmusten kohdalla, kieppuivat tuulen tahdissa, syöksyen riehakkaina rannan pajukkoa hipoen.

- Katsokaa pääskysiä, innostuin.
- Ne lentävät matalalla, äitini huomautti.
- Mutta ne lentävät!

Tänään on kesä!


Kivimuurin kolossa hautoneen västäräkin poikaset tepastelevat altaan reunalla pelottomina. Haavan lehdet heijastuvat vedestä. Suvenkorento pysähtyy pisamaiselle käsivarrelle. Olen merenneito ja katselen pihakoivua, jossa takatalven iskiessä kesäntuojat värjöttelivät. Niiden ääni kuului, mutta pikkuiset pysyivät oksiston suojissa. Ympärillä tuiversi, satoi rakeita, öisin räntää ja ihminen paleli peittonsa alla ajatellen varpusia ja elämänihmettä.

- Ei yksi pääskynen kesää tee, joku muistutti kertoessani havainnostani. Useimmat eivät uskoneet. Ja kamerani oli tehoton, minä liian pieni puun juurella aivastellessani.

Seitsemän päivän kuluttua aurinko hehkui ja ihmiset hurrasivat. Haarapääskyt lennähtelivät muutaman metrin siipiään räpsyttäen ja palasivat kimeästi kiljahdellen lepopaikkaansa. Katselin ikkunasta kuinka pääskyset kiirehtivät kertomaan ilosanomaansa.

Kuinka paljon pääskysiä tarvitaan yhteen kesään? Miten korkealla niiden pitää lentää, että olemme tyytyväisiä?

Pitäkää huoli itsestänne. Pikkulinnut lentelevät jo suurina parvina kerääntyen läheisen pellon puhelinlangoille. Kuusikon kohdalta ne kääntyvät kohti Roomaa, rouva Jokinen tietää, pian on syksy.





maanantai 7. heinäkuuta 2014

Surun pyyhit silmistäni pois

Kesäiltana sydämeni on särkynyt. Nojaan tiskiin odottaen lämmikettä. Taustalla raikuvan hittibiisin kertsi kannustaa ottamaan katsekontaktia. Vielä on kesää jäljellä!

Siks oon mä suruinen


Rouva Jokista puistattaa menneiden muistelu. Hän kertoo mielellään olevansa, nyt, onnellisesti naimisissa. Se tarkoittaa, että riidan päätteeksi pyydetään anteeksi, halitaan ja ollaan kavereita. Harrastetaan sovintoseksiä ja nukahdetaan tyytyväisinä. Parransänki raapii suudellessa ja iho lämpenee ihoa vasten.

Mutta silloin, hyi miten ilkeästi värisyttää ajatellakin, yksinäisyys riivasi hylättyä kroppaa, punoitti poskipäillä, vilahti katseessa, kopisi kulkiessani, etsiessäni jotain tapahtuvaksi.

Muutoksen odottaminen on äärimmäinen kokemus. Kyllä, se on herkullinen mahdollisuus virittää päiväunet uudelle aaltopituudelle, mutta pudotessaan veteen, kissanpoika tuskin riemastuu tai nauttii elämän tarjoamasta kylpyhetkestä.

En minäkään pitänyt sooloilusta. Rantapulevardilla käsikynkkää kävelevistä kuhertelijoista, toinen toisiinsa nojailevista. Eronnut nainen katseli katkerana jokaista, jolla oli kaveri.

Tell me sweet little lies (*)


Punaisessa kotelomekossa, korkokengissä, hiukset pakotettuna laineille, ripset kaarelle, kynnet kiiltäviksi, katse rajattuna, kimalletta suviyössä, yksin. Niisk.

Mies hoippui luokseni, matalalla äänellä kosketti: - Olet unelmanainen.

Ystävättärelleni kuvailin kohtaamista. Herrasmiestä, sillä sellainen luokseni vaappuva vanhus oli. Valkoiset hiukset ohimolta ohuet, paidan kaulus taitteesta kulunut, rypistyneet pellavahousut, villatakissa nahkapaikat ja luunapit, lankatut kengät.

Arvioin kumaraista ajatellen, että olisipa mies ollut ilman kuulolaitetta, olisin lähtenyt janoisena matkaansa. Tyytynyt saadessani sanoja, vaikka vain valheita.


Piha ilman sadettajaa


Rouva Jokinen kiittää onneaan, että sanansaattaja oli zombie. Mistä lie Merisatamanrannan Café Caruselliin köpötellyt iltateelle. Sillä on hetkiä, että kuka tahansa on kaikki kaikessa.

Rouva Jokinen nostaa katseensa, blogiteksti taukoaa. Puutarhassa käyskentelee mies panamahatussaan. Pionin valtavat kukinnot nuokkuvat raskaina. Tulikuusama kiemurtelee katonrajaan. Tähtisilmän tuoksu ympäröi tuvan ikkunan ääressä istuvan.

Kun ihmisellä on ikävä ihmisen luokse, rouva Jokinen ajattelee, hän ei arvosta viestiä odottaessaan viestintuojaa.





(* Kerro minulle suloisen pikkuruisia valheita)