Translate

tiistai 8. marraskuuta 2016

Tämä kätevä kikka ei ole kaupunkilegendaa.


Ystävä kertoi suomalaistutkimuksesta, jossa naisten keskivartalolihavuuteen oli saatu huomattavaa muutosta helpolla kikalla. Rouva Jokista kiehtoi konkreettinen tehtävä, joka oli pienentänyt osallistuneiden vyötäröä kahdeksan senttiä kuuden viikon aikana. Fysioterapeuttina toimiva tuttuni tunsi hätkähdyttävän muodonmuutoksen kokeneita henkilökohtaisesti. Hulavanteen päivittäinen käyttö pienentää uomaa ja tämä ei ole kaupunkilegenda.

Sinä pystyt siihen. Oletko valmis muodonmuutokseen?

Hurja ja vaaralliseltakin kuulostava seikkailu tapahtuu kotioloissa, suljettujen ovien takana, vain lähimpien läsnäollessa. Huikeaa akrobatiaa ja herkkää lihastyöskentelyä, hillitöntä keskittymistä ja ajankäytöllistä suunnitelmallisuutta vaativa temppu etenee tarkoin askelmerkein.

Viime kertaisen postaukseni jälkeen lukija kirjoitti rouva Jokiselle, että hän on mukana. Minun maailmassani se tarkoittaa, että juna lähtee liikkelle yskähdellen ja höyryä puhaltaen. Laivan kannella järjestetään tanssiaiset ja saunassa höyryävät ihmiset tiivistävät, jotta kaikki mahtuvat lauteille.

Yhden ihmisen vuoksi huone valaistaan, kuoro kajauttaa motetin, palokunta saapuu paikalle, hengenpelastaja sukeltaa altaaseen ja yhden päällystakin vuoksi vaksi odottaa. Ja tämän rouva Jokinen kuuli lapsena: käden heilautus saa enkelit juhlatuulelle.

Yksi ihminen on mukana ja nyt ainakin minä ja hän ja ehkä eräs kolmaskin kaveri, niinpä niin, me olemme aloittamassa ihmiskoetta ja toivon, että sinäkin.

Olethan mukana, olethan?


Tarvitset lattiatilaa sekä normaalia painavamman muovisen, pehmeällä materiaalilla päällystetyn, muhkuraiseksi muotoillun hola hoop -vanteen. Rouva Jokinen sai oman, noin kilon painavan vanteensa tuliaisena Virosta, jossa tuote oli ollut hiukan edullisempi kuin suomalaisessa urheiluliikkeessä. 

Tärkeää on varustautua haasteeseen huumorilla sekä jäänkylmällä sietokyvyllä. Irrotettuasi otteen vanne putoaa käsistäsi lattialle lähes saman tien. Homma eteni rouva Jokisella näin: hulavanne pyöriään ja pläts. Kyykkyyn, hulavanne ylös, pyöräytys ja pläts. Kyykkyyn ja hulavanteen nosto takaisin vyötärölle.

Jos olet osannut homman kakarana, huomaat hermostuvasi. Ajatustasolla tiedät, mitä tehdä, mutta olo on kuin rouva Jokisella, joka lastensa kanssa innostui leikkimään piilosta ja könytessään sopivan piilopaikan alle, hän huomasi olevansa niin iso, että pöytä takertui hänen takamukseensa raahautuen piiloutujan mukana rouvan kontatessa muka sen alle.

 Älä masennu, jatka harjoittelua.


Vinkki, mikäli joku - esimerkiksi lapsikatras - pyrähtäisi paikalle puluparven lailla, älä ole huomaavinasi heidän hihitystä.

Varoitus: Ei kannata kuunnella kommentointia.


Pysähtymällä hulvattomien repliikien kohdalla vaarannat treenaamisen jatkon. Saatat olla huvittuneen yleisön kanssa samaa mieltä.

Keskivartalolihavana rouva Jokinen kirjoittaa luottamuksellisesti, että myös vyötärön löytäminen saattaa olla haasteellista, mutta siellä jossakin, kainaloiden alapuolella ja kannikoiden yläpuolella aivan siinä navan tuntumassa se aikoinaan oli.

Saattaahan se olla, että napa katselee tähtitaivasta tai on muuten oudosti paisunut, mutta älä jää tuijottamaan sitä tai miettimään oman kehosi ongelmakohtia. Voivottelulle ei ole nyt aikaa ja itsesääli ei pue sinua. Nyt toimitaan! Siispä, valitse mukaansatempaava kappale vaikka youtubesta ja pistä biisi soimaan.

Rouva Jokinen on valinnut treeniaikaan sopivat rytmipläjäykset ja äheltänyt Aretha Franklin Think- biisin (3:13 minuuttia) soidessa. Ajan tarkkailu helpottuu ja sivusilmällä voi viihdyttää itseään seuraamalla vaikka Nancy Sinatran vanhaa videotallennetta biisistä These Boots Are Made for Walkin' (2:29 minuuttia).

Vinkkinä runsaille ryntäille ja liian pienille pikkareille.


Suosittelen urheiluliivejä, muuten melonit häiritsevät kieputusta ja keskittymistä. Jättipikkarit jalkaan, pienemmät menevät rullalle, valuvat vatsan alle ja häiritsevät keskittymistä mahan liikkuessa. Hommaa helpottavat liukumaton alusta, tiukat trikoot sekä urheilujalkineet.

Ystäväni kertoi minulle, mitä tutkimukseen osallistuneet naiset olivat tehneet. Seuraavalla kerralla Rouva Jokinen paljastaa kahdeksan sentin salaisuuden myös sinulle.



tiistai 25. lokakuuta 2016

Miten syksy on mennyt?

Rakas ystävä, aivan kuin kohtalo olisi hihittänyt, rouva Jokisen luonnostellessa vastausta kysymykseesi. Nousin tuoliltani, suljin ulko-oven. Lokakuinen puuska oli lennättänyt eteiseen rapisevia vaahteranlehtiä ja sisäilman lämpötila laski hetkessä. Koirankarvakasa heilahti lattialla kuin horroksesta heräävä muumihahmo.

Erehdyin ajattelemaan olevani osaaja. Taitava tässä hommassa ja tietäväni. Tietäväni, totta tosiaan. Rouva Jokinen ymmärtää, ettei tiedä mitään, kun käsittää, miten paljon on asioita, joita ei ymmärrä.

Pysähdyn peilin edessä. Näen hymykuopan. Se näyttää venyneeltä aivan kuin uurre rantakalliossa. Eräs ystäväni oli huolissaan, että laihtuisin liikaa. Silloin ihmettelin hänen huoltaan, mutta nyt katselen venyvää ihoa ja mittailen pikkuruista tahtotilaa. Näillä eväilläkö pääsisin maaliin?

Miksi osa minusta vyöryy ja pakkautuu?


Löysää tursuaa rintsikoiden yli, heiluu purjeina nostaessani kädet, litistyy painaessani leukaa lähelle kaulaa. Höllyvä vilahtaa paidanhelman alla. Vaikka minulla olisi kuuma, tuo tuntuu viileälle. Kylmä iho valuu lantion päälle. Näyttää aivan siltä kuin rouva Jokisen jalat olisi kaksi tikkua tökättynä pullataikinaan. Mitä on tuo aine, jota on pakkautunut sisäelimieni ympärille?

Kaikki muuttuu, pidänkö siitä. Pidän, nyökytän ja samalla emmin. Ehkä haluaisin säilyttää jotain. Ihan pikkuruisesti pitää kiinni oikeudestani syödä roskaruokaa, käyttää kohtuuttomasti suolaa ja lohduttaa itseäni Nutella-purkin äärellä.

Mutta mitä ihminen tekee kuivatuilla kukilla, kolhiintuneilla simpukoilla ja rypistyneillä paperipalloilla? Itse asiassa en pidä tästä mukista, lentokentältä ostetusta matkamuistosta, ruskeasta perintövaasista. Miksi olen säästänyt neljä öljylamppua ja yhden lampunjalan, jossa ei ole asiallista sähkötöpseliä?

On helpompi kulkea kevein kantamuksin, juttelen itselleni. Ukkikin sanoi, että lintu kantaa omat höyhenensä, miksi minä rahtaan niin paljon mukanani.

Rouva Jokinen kertaa itselleen, mikä on oikeasti tärkeää.


Jos haluan tuntea ruohon kulkiessani, en voi käyttää kenkiä. Posket hehkuvat metsäretkellä ja hymyilen touhutessani kanssasi. Vesi vie janon ja hyvä seura tuo ruokahalun. En pidä lilasta, turkoosista tai harmaasta, en sillipurkista valuvasta liemestä, en keskeytyneestä ajatuksesta, en postimerkkikokoelmastani. Miksi säilytän vanhoja postikortteja kenkälaatikossa vaatekomeron ylähyllyllä?

Siivotessa on luovuttava. En voi säästää jokaista namipaperia, peltirasiaa ja kynänpätkää. Jos lapseni lukisivat tämän, he nauraisivat. Katselen anopin Belgiasta rahtaamia rasioita, sitä punaista piparipurkkia, jonka löysin kirpparilta ja pientä klommoista, jonka otin talteen kesämökiltä.

- Vaikeinta on pitää saavutettu paino, totesi ystävä, joka tsemppasi alkumetreillä ja nyt ihmetellessäni, miksi keskivartalon rasva ei sula, muistutti suomalaisesta tutkimuksesta.
- Jos haluat vyötärön, toimi ohjeiden mukaan. Huikeita tuloksia saat jo kuudessa viikossa.

Rouva Jokinen pohtii, pystyisikö tsemppaamaan joulukuuhun asti ja arvelee, että tämä matka olisi hauskempi kaverin kanssa. Miten on, ottaisitko haasteen vastaan, jos mahdollisuutena olisi saada kahdeksan senttiä pois vyötäröltä kuudessa viikossa?



 

perjantai 14. lokakuuta 2016

Ketä haittaa, jos varastan?

Rouva Jokinen pelästyi. Joku tuntematon ihminen pysäytti ihmisvilinässä ja tiedusteli tilannetta. Miten ruskeassa takissa harmaata muovipussia roikottava nainen tiesi rouva Jokisen salaisuuden?

Vaikka olisihan minun pitänyt ymmärtää, että jos rouva Jokinen höpöttää maksipikkareista, syömättömistä suklaalevyistä ja lohjennesta varpaankynnestä ja julkaisee netissä kuvia puntarista ja pulskista poskista, ei se ole enää vain sinun ja minun tiedossa.

Syy-seurausta, sanoisi äitini. Hän on myös puhunut viskotuista kivistä ja niiden keräämisestä. Liikennevaloista, joissa pitää odottaa ja aarrearkusta, jonka lukkoa ei saa murtaa. Ilosta, joka tulee oikeista valinnoista.

Ja taas se rouva Jokinen suree


Minua itkettää olla aikuinen. Tuntuu tylsältä tietää asioista niin paljon ja ymmärtää, mitä tarkoittaa vastuu. Että päättää valita oikein ja pysyä hyvässä, sekin saa minut tätä kirjoittaessani kyynelehtimään. Suren ikiaikaista tylsyyttäni ja pulskan ponin kesyyntymistä. Tiedän, etten koskaan lähde Thelman kanssa automatkalle.

Teininä elin huoletta, mitä elämä tuo tullessaan. Ilmestyykö ovelle karjalainen mummu mehevien eväiden kanssa vai itara linnanherra ilman iltapalaa. Kyllähän rouva Jokinen nuorena haaveili, mitä tekisi ja kenen kanssa olisi. Vaan vaihtoehtoja oli niin monia.

Lapsenusko parhaimpaan valintaan oli vankkumaton. Kun Nanny-mummo naurahti, että lottovoittoa on pirun vaikea saada, katselin faarin täyttämää lottokuponkia ajatellen, että minäpä en ole vielä lotonnut.

Tämän illan tarinassa on kaksi vaihtoehtoa, joista parempi on surkeampi.

Ja näin se juttu sitten alkoi.


Olin lainannut kirjastosta kirjoja. Pari kangaskassia ja rutkasti käsivoimia tarvittiin niiden rahtaamisessa ja useampi ilta meni teosten lukemisessa. Yksi kirja herätti minut eloon. Se oli erilainen kuin muut. Minä vain tiesin, että haluaisin opuksen omaksi.

Mutta laina-aika umpeutuisi pian. Pohdin, jos palautan niteen, en voi pitää sitä lähelläni. Harmitti ajatus, etten saisi selailla, silmäillä halutessani. Nuuhkia ja nukahtaa kirjani kanssa.

Palautin kaikki, paitsi sitä yhtä. Jospa ne eivät huomaisi. Mutta postilaatikkoon tuli muistutus ja huomautus ja lopulta perinnästä viesti, että jos en kiikuta takaisin, minun pitää korvata palauttamatta jäänyt.

Tässäkö olisi tilaisuuteni, rouva Jokinen pohti. Jos maksan myöhästymismaksut sekä vaaditut eurot, kukaan ei enää kysele. Kirja olisi minun.

Ajatus pyöri päässäni. Siitä tuli seuraavana päivänä paras ystäväni. Seuraneiti keittiöaskareisiin, kainalossa kehräävä kissa. Se nuoli ja naukui. Kertasi suunnitelman parhaita puolia. Tunti tunnilta tuntui paremmalle ja hetki hetkeltä lämpenin toteutukselle.

Mutta minua häiritsi tuo hiljainen. Aivan, se tuhannen hyypiö, joka seisoskelee rouva Jokisen oikealla olkapäällä. Tuo lakihenkinen tiukkapipo, joka rauhallisuudessaan saa minut hermostumaan. Ei se kummonen esitys ollut, eikä se jankuttanut. Sanoi vain: ”Se on varastamista”.

Kun rouva Jokinen sattui kuulemaan kuiskauksen, se toinen riehaantui. Pisti vauhtia töppösiin ja tepasteli keskelle estradia. Heilutti käsiään ja maalaili värikkäitä kuvia, heitteli tähtipölyä ja kimalletta.
- Eihän tuo nyt varsinaisesti varastamista ole. Sinähän maksaisit siitä!
- Kirjasto ei ole kauppa, se toinen vastasi vaisusti.
- Niin, niin, jankutti suloinen seuraneiti, mutta ei kukaan tietäisi. Olisihan se voinut oikeasti hävitä. Entä, jos se olisi ryöstetty autosta? Ikkuna rikki ja se olisi ollut juuri siinä kassissa, joka vietiin.
- Mutta se on sinulla, totesi se hissukka. – Eikä sitä varastettu.

Mitä tehdä, kun haluaa eikä ehkä sittenkään?


Kiusallinen keskustelu jatkui ja se suloinen seuraneiti muuttui päivä päivältä äkäisemmäksi. Sen puhe muuttui kimeäksi, ilme synkkeni ja varsi suorana se heristi sormea. Silmät viiruina tuijotti kuin hyökkäävä tiikeri. Tiukkapipo pysyi asiallisena. Se nukkui hyvin ja oli taas aamulla tyynenä paikallaan.

Seuraneiti oli pyöritellyt argumenttejaan yötäpäivää ja väsähti hommaansa viikon edetessä kuin lapsi lumilinaa rakentaessa. Alimmaiset pallot hajosivat uusien alla ja optimaalisen nuoskan loppuessa pallonpyöritys kävi haasteelliseksi. Jäiset kalikat raapivat ja muutenkin olo oli ankea, kun lumikökkäreet tarttuivat tumppuihin ja pikkuruisia sormia paleli.

Keittiössä lämmitin maitoa. Kaadoi kahvia kuppiin tuumaillessani, että jos en itse tee niin kuin uskon olevan hyvä, miten voin tämän jälkeen uskoa siihen, mitä pidän arvokkaana. Miten voin kunnioittaa itseäni, jos en toimi niin kuin ajattelen olevan oikein.

Lisäsin maitoa. Heilutin lusikkaa mukissa. Jos en palauta kirjaa kirjastoon, miten voin uskoa koko ideaan kirjastolaitoksesta. Rouva Jokinen hörppi lattea miettiessään, että kun kirjasto kuitenkin on rouvan omasta mielestä eräs Suomen tärkeimpiä asioita, miten ihmeessä se voisi toimia, jos jokainen jättäisi palauttamatta lainaamansa aineiston ajatellessaan olevansa oikeutettu anastamaan oman lempparinsa kotikokoelmaansa.

Viimeinen kulaus ja olin vakuuttunut, että mikäli viikon ajan kiusannut ajatus olisi toteutunut kirjan edellisen lainaajan kohdalla, rouva Jokinen ei olisi saanut edes kokea sitä onnea, jota nyt oli tuntenut.

Kahvi loppui. Vatsassa kiersi ja närästi. Päätin tehdä oikein. Sellon kirjastossa oli mukava virkailija, joka täysin tietämättömänä rouva Jokisen sisäisestä taistelusta otti avuliaasti kirjan vastaan. Jostain syystä odotin enkelikuoron laulavan hallelujaa, mutta jäistä tihkua satoi taivaalta astellessani aukion kautta takaisin kauppakeskukseen. Hyvin arkisena jatkoi kansakunta elämäänsä, eikä asia päätynyt uutisotsikoihin. Niin, rouva Jokinen muistelee tuota hetkeä. Vaikka palautin kirjan, olin surullinen.

Oikean valitseminen ei aina tee iloiseksi.

Rouva Jokinen pyysi poikaansa photoshoppaamaan itselleen hymyn.
Kuva Joonas Kurppa