Translate

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kun kiska on kiinni

Solsidanissa Ove kysyy peittonsa alta vieressä makaavalta vaimoltaan haittaako, jos hän hoitelisi itsensä. Rouva Sundberg kääntää kylkeä välinpitämättömänä miehensä tarpeille.

Tunnetko olevasi yksin? Eikö kaveria tai itseäsi kiinnosta. Suomen johtavien seksitutkijoiden vuosien 1992 ja 1999 välinen vertailu kertoo sen, mihin moni keppi kolahtaa. Yhä useampi älähtää. Oma tai kumppanin halukkuus on hukassa.

Kirjassa Seksin trendit meillä ja muualla (WSOY, 2001) Elina Haavio-Mannila ja Osmo Kontula toteavat: ”Seksuaalinen halukkuus on yksilöllinen, elämän eri tilanteissa ja vaiheissa vaihteleva inhimmillinen ominaisuus. Usein halu vaihtuu haluttomuudeksi. Seksuaalinen haluttomuus on yksi toiminnallisista seksuaalihäiriöistä ja yleisimpiä syitä, joiden vuoksi nykyään haetaan apua seksuaalineuvonnasta.” (s. 174)

Huh, huh, millainen pauke siitä syntyisi, jos kaikki parisuhteensa seksielämään tyytymättömät astuisivat ulos kaapeistaan, heiluttelisivat kadulla mekastaessaan sydänlippuja ja vaatisivat osaansa elämän iloista.

Tarjolla Tee se itse -hellyyttä


On asioita, joista ei puhuta kahvikekkereillä ja siksi rouva Jokinen kirjoittaa niistä blogissaan. Kuten sooloilusta, jota tietyissä piireissä ilmeisesti vieläkin parjataan ja häpeöidään.

Rouva Jokinen rohkaisee selvittämään, mistä tykkää ja vetämään rajan siihen, mikä ei ole mieluista. Sitä paitsi, sulaa tyhmyyttä jättää kaverin kömpelön haparoinnin varaan kutkuttavat kohokohdat tai odottaa toiveiden siirtyvän partnerin pääkoppaan ajatuksen voimalla.

Sisimmältään allekirjoittanut on kuitenkin kukkahattutäti, joka ei kykene kirjoittamaan jemuttamatta pikkuruisia elämänviisauksia.

Ajatelma kompensaatiosta kehittyy tilanteesta, jossa kahdesta kalikasta toinen lämpenee enemmän omista visioista kuin vieressä kuorsaavasta ja toinen räiskyy ja rätisee loikkiessaan mielikuvituksessaan naapurin kautta maaliin, niin sitten.

Niin, mitä sitten?


No, ei sitten mitään. Mutta onhan se vähän sääli, jos kadottaa tai tarkemmin, jos valitsee luopua ihosta ja lämmöstä. Kieltäytyy kahden kropan kommunikoinnista.

Tai että puhumattomat asiat kasautuvat muuriksi tai tekemättömät työt, hoitamattomat haavat, katteettomat lupaukset, menetetyt hetket, käsittelemättömät tunteet, maksamattomat laskut, katkerat ajatukset, loppumattomaksi listaksi kirjatut pettymykset tai se klassikko - pieni herne nenässä - erottavat minut sinusta.

Tai että, pakotat minut eroamaan sinusta.

Että ohitat uinuvat haluni, et katso, kärsit, vetäydyt, käperryt nurkkaasi, katoat #tupladeluxsängynitäsiipeen, kudot sukkaa, kampaat tukkaa, tuijotat televisiota kunnes nukahdan, katselet uutisia, kuuntelet onko Russarössä tuulista, tsekkaat kymmenen luetuinta, klikkaat otsikoita, skrollaat facessa päivityksiä ja peukutat lomakuvia, kipität kirjastossa, lenkillä, lähimarketissa, ihan missä vain, mutta katsoessasi ihmistä et näe sitä mahdolliseksi. Käännät selän, etkä välitä, vaikka teen sen yksin.

No, miten sitten?


On hetkiä, että ei kertakaikkiaan huvita. Ei kykene. Ei pysty. Mutta olen kuullut kavereilta ja kokenut vällyn alla, kun kaksi toisistaan erilleen ajautunutta on löytänyt haihtuneen halun tavoittaen hurmion, jota ei uskonut olevan.

Siis ennen kuin suljet lopullisesti kiskan tai jatkat pihtaamista kiusataksesi tai päädyt puuvajaan nikkaroimaan, mieti. Parasta seksiä saa puhumalla.

Jatkan mittavan suomalainen seksi -tutkimuksen jatko-osan lukemista ja päätän raporttini seksuaalisen halun puutetta selittävistä tekijöistä Haavio-Mannilan ja Kontulan löytöön: ”Tulos kertoo siitä, että sukupuolielämästä ei voi kunnolla nauttia silloin, kun erilaiset psyykkiset paineet vaivaavat mieltä”. (s.181) 



maanantai 6. heinäkuuta 2015

Testataanpa uskollisuutta

Nuorimies kysyy, olenko tyytyväinen nykyiseen ja ehdottaa, että testaamme uskollisuuttani.

Olen huomannut pikeepaidan oikeaan rintataskuun broderatun tutun tuotemerkin ja pysähdyn. Peltiseen postilaatikkoon oli kannettu aiheeton lasku ja nyt yritys saa kasvot.

Myyjä jututtaa mielensäpahoittajaa ja rouva Jokinen ärisee. Yrityksen edustaja hymyilee. Rouva Jokinen tiuskii. Nuorukainen hymyilee. Rouva Jokinen epäilee, että hymy on harjoiteltu.

Mutta


Katsoessaan minua silmiin, hänen poskensa punertuvat. Silmien pupillit laajenevat ja lähes viisikymmentävuotiaana naisena tunnistan untuvaposken katseessa sellaista, jota perinteisessä myyntihetkessä ei ole läsnä.

Aivan kuin yllätysjuhlissa sissänsaapuva synttärisankari tajuaa onnentoivotuksista olohuoneen olevan täynnä ystäviä. Niin minäkin myyjän olevan mies.

Kuinka noloa!


Ajattelen avoautolla ajavia kaljupäitä, liian pinkeissä trikoissa pyöräileviä keskijohdon edustajia, sammakoiksi muuttuneita älyväläyksiä läähättämässä tikkaria imeskelevää neitoa.

Kaikki nämä vuodet olen halveksinut viidenkympin villityksessä seonneita isukkeja, jotka hylkäävät perheensä, ystävänsä ja yhteisönsä, jonkun peruskoulun vastikään päättäneen teinin takia.

Haluisitsä?


Tahdon ajatella, että kyseessä on myyntikikka. Hämmennys on helpompi vaihtaa ylenkatseeksi. Kuvittele arvoisa lukija, kuinka mauton yritys saada täti-ihminen osallistumaan arvontaan.

Mutta entä, jos nuorimies on oikeasti kiinnostunut itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta? Eikö sitä saisi mies naista huomata?

Rouva Jokinen kätkeytyy tekopyhään paskaan. Ei tietenkään! Sopimatonta, että ainakaan allekirjoittanut olisi vetovoimainen tai kiinnostava tai vielä pahempaa, seksuaalinen olento.

Hyi, häpeä...


Seija sanoi kaupungilla tavatessamme kirjoituksistani, että ne purkavat osaltaan häpeäkulttuuria, jossa sukupolveni edustajat elävät. Ja toden totta, useimmiten ensimmäinen turvallinen tunne, jonka hämmentävässä tilanteessa etsin esille on h.ä.p.e.ä.

Mitä tässä sitten on hävettävää? Hyvää päivää, häpeänkö tässä toisen puolesta?

Häpeänkö itseäni? Pyh ja pah, minulla mitään hävettävää ole!

Rouva Jokinen kiillottaa mielessään takan reunukselle asettelemaansa voittopokaalia, jonka anonyymit, aina askeleitani seuraavat, arvostelijat ovat tylyn ja tarkan tuomariston päätöksellä ojentaneet juhlavin menoin elämäntyöstä kapean tien kulkijana.

Nainen tietää, mitä haluaa


Kyllä, on sitä yritetty varjella aarretta ja äitikin olisi tyytyväinen tietäessään, kuinka moitteetonta käytöstä ja omistautumista perheen emännän roolin rouva Jokinen on osoittanut – puhumattakaan sitoutumisesta rakastamaansa puolisoon.

Rouva Jokinen ilmoittaa olevansa uskollinen vanhaan valintaansa ja ajautuneensa tilanteeseen selvittääkseen sotkun. Ja hei, ei toi tarjous mua edes kiinnosta.


Rouva Jokinen kävi pizzalla ja luki Ben Malisen kirjoittamasta kirjasta Häpeän monet kasvot: "Koska häpeä on vaikea tunne, sitä on helpompi käsitellä ja kestää, jos pystyy nauramaan itselleen". (Kirjapaja 2012). 


keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Tiedätkö huulipunan viestin?

Tunnelma on nostatettu vihjailevilla instagramissa julkaistuilla kuvilla. Rouva Jokisen mielenkiinto on herännyt ja hän on päättänyt olla kera, kanssa, joukossa, mukana, läsnä, messissä, just hetkessä ja tietenkin huulet punattuina.

Elämä on yhtä bonusta!


Rautatieasemalta Rouva Jokinen ohittaa harppoen japanilaisen turistiryhmän, joka tallentaa postitalon kulmalla Mannerheimintien vilskettä. Hän ei hidasta romanikerjäläisen kohdalla, kipittää liukuportaat omin jaloin, vilkaisee naistenosaston hengareissa riippuvia kesämekkoja, helpottuneena, että kesähepenet on jo hankittu.

Heinäkuun kesäale näkyy myös kosmetiikkaosaston käytävällä. Hymyilevät työntekijät ovat lastanneet suuret muoviset muuttolaatikoita muistuttavat laarinsa täyteen erityistä huomiota ansaitsevia tuotteita. Rouva Jokinen havahtuu tarvitsevansa hammastahnaa, hiuslakkaa, pumpulia, pullollisen tuoksuvaa rasvaa.

Ja suivaantuneena nimeltämainitsemattoman, mutta lapsuudesta rakkaan tavaratalon kosmetiikkaosaston, toivottavasti hetkellisesti tylyyn palveluun, rouva Jokinen on tehnyt mielestään huiman päätökseen kerätä bonusta meikeistä, mitkä nyt kuitenkin on hankittava.

Laastareita, sanoinko jo hammastahnaa, puuteria, meikkivoidetta ja hyvänen aika, miten halpaa kaikki täällä onkaan!

L'Oréalin hyllyjen kohdalla pysäytän koneet. Ilman ruskeasankaisia lukulasejani tihrustan kynsilakkapullojen värisävyjä arvaillen, mikä niistä sopisi uuden mekkoni kanssa. Tiedän olevani sen arvoinen.

Hei, voinko auttaa?


Pelästyn bambilta näyttävää suurisilmäistä myyjätärtä. Hänen hoikka vartensa on ryhdikäs, yleisilmeeltään neiti on raikas ja moitteeton. Silmät näyttävät surullisilta, mutta nuo ripset ja huolellisesti tehty rajaus! Rouva Jokinen pohtii, voiko niin hienot ripset olla aidot ja päättää, etteivät ne ole.

Hämmentyneenä selitän, kuinka kesä on rakkauden aikaa ja miten haluaisinkaan kaiken olevan täydellistä. Neito tietää, miten se toteutetaan.

Tuote-esittelijä ohjaa minut baarijakkaraa muistuttavalle huteralle penkille ja rouva Jokinen toivoo kaikkein eniten, että takamus mahtuisi kapealle istuimelle. Sitten hartaasti, että klaffijalat eivät taittuisi allani. Tiedättehän sen naurettavan videon, jossa paksu täti kiipeää hevosen selkään ja eläinparka lysähtää voimattomana maahan?

L'Oréalin tuote-esittelijä puhuu ystävällisellä äänellä, häkellyttävän suloisesti, suorastaan sielukkaasti ajatellessaan huulillani olevaa, käsilaukun pohjalta hätäpäissäni sutaistua sävyä.
- Tämä teidän huulipuna, neiti teitittelee ja naurahtaa: - Sävy on sisäänpäin kääntynyt. Siis, jos niin voi sanoa.

- Sisäänpäinkääntynyt!
Haluan neidin ymmärtävän, kuinka puna on oikeastaan hankittu eräänä lokakuun iltana ja että on minulla ollut pinkkivaihe elämässäni ja että nyt etsin sellaista hehkua kesäjuhliin.

Tyttönen katselee minua mietteliäänä, aivan kuin kuvitellen, miten kauan, kauan sitten olen ensimmäisen huulipunani hankkinut. Hyvin lempeästi hän kehottaa rouva Jokista hankkiutumaan vanhasta kosmetiikasta eroon.
- Meikit vanhenevat vuodessa.

Mutta rouva Jokinen ei vanhene, sillä hän löytää ammattilaisen opastamana kaikenlaista kivaa ja nyt ihan pikkurahalla.

Tyytyväisenä kannan ostoskassiani ajatellen itseäni, ikätovereitani Andie Mcdowellia, Julia Robertsia, Julianne Moorea sekä kaupan hyllyyn kiinitettyä mainosta, L'Oréalin uutta, meikkaukseen liittyvää appia, jota päätän kokeilla heti kotiin saavuttuani.

Mikä sen ilmaisen ohjelman nimi nyt olikaan?

Googlettamalla kynsilakkapullojeni kultaisiin korkkeihin kohopainatuksella merkityn nimen selviää, että kyseessä on maapallomme suurin kosmetiikka- ja kauneusalan yritys. Wikipedian mukaan viisi vuotta sitten jätin liikevaihto oli 19,5 miljardia euroa, sen työllistäessä lähes 7 000 ihmistä. (1)

Eikä tässä vielä kaikki!


Kotisohvalla päivittelen jättiyhtiön toimintatapoja, löydän artikkelin rotusyrjinnästä, kotimaassani tapahtuneen ylilyönnin ja siitä seuranneen Julkisen sanan neuvoston langettavasta päätöksen sekä yli hilseen menevän tekstin, jopa miljardi euroa maksavasta projektista, jossa “L'Oréal haluaa automatisoida ihmisen ihon tuotannon”. (2)

Schoking pink –sävy huulillani päädyn pohdinnoissani lopputulokseen, että kyllä tuon kosmettiikaosaston herttaisen tytön ripset sittenkin olivat ihan aidot.





Lähde:
(1) https://fi.wikipedia.org/wiki/L%E2%80%99Or%C3%A9al

(2)http://www.mpc.fi/kaikki_uutiset/koska+olet+sen+arvoinen+lrsquooreal+aikoo+3dtulostaa+ihmisen+ihoa/a1063607