Translate

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Koolla on väliä


Huhuu!! Täällä näin! Hei, mä oon täällä, nyt verhon takana, ihmettelemässä itseäni. Arvaa, mitä äsken tapahtu?

Se oli ihan et, mitä??? Se tyyppi, joka järjesteli kamoja tasavälein ja kysymyksestäni se heräs ku karhu horroksest ja lähti loikkii kohti sisääntuloo, mut ku me kuljettiin niiden isojen kokojen ohi, hidastin askeleita ja sit sain hihkastuu, tai jotenkin aloin, et hei mä oon yleensä löytänyt tost ja niin se pysähty, korjas kädellä silmälaseja ja arvaa mitä!!!! 

Miks??


No mä sanoin, et ku siel on ollu mulle sopivii ja sit se otti tukiaskeleen taaksepäin, kallisti päätään ja sen suu oli raollaan ja kuulin kuinka sen aivoissa näköhavaintoa verrattiin taulukkoihin ja se varmaan muisti, mitä sille oli opetettu asiakaspalvelusta ja vähän hiljasella äänellä, ihan ku epävarmasti, vaikka leuka, joka sojotti määrätietoisena kuin sen omamieli, joka ties asiakasta paremmin, paljasti sen, mitä se sit sanoki, kun se aatteli, et mulle sopiva koko löytyis tuolta ja sit se heilautti kättä ja mä seurasin katseella sen sormia ja kaikki ne sojotti sinne, missä on mulle ihan liian pieniä.

Aha, mä sanoin ja sit se katto mua ja vaihtoi painoa jalalta toiselle ja otti kädellä kiinni rekistä kuin merkiksi, ettei se aio perääntyä ja mä sanoin sovittelevasti, et kyllähän mulle sopii mennä sinne, minne se on menos ja se hymyili ekan kerran, eikä sen tarttenut lähteä taaksepäin, ku kuitenkin oltiin jo ihan sen rekin luona, jossa trikoopöksyt roikku.

Sit se otti mun housut.


Mua seikkailu väärällä osastolla huvitti samalla ku sanoin, et voinhan mä yrittää niitä XL-kokosia. Sen suusta tulvahti vatsahapon kirpeä tuoksu, ihan kun rouva Jokinen huviksensa kiusaisi tai hämäisi.

Se töksäytti, et mä kyllä arvioin, et sun koko vois olla L. Ja silloin mua nauratti vielä enemmän. Olisin voinut lähtee kaupasta samantien ja maksaa mokomasta vitsistä, mutta kilttinä kävelin sovituskoppiin pohtien, että vaivihkaa hakisin oikean, tutun XXXL-koon, kunhan myyjä häipyisi näköpiiristä.
  
Muistaks vielä sen Kappahlin myyjän, joka Hakiksen myymälässä joulusesongin ruuhkassa singahteli ylivilkkaan jackrusselin tempolla? Entä, kun se kysy, et tykkääks mä oikeesti siit punaisesta puserosta, se kun ei oikein sopinut mulle???? Hah hah!!!! Sit meitä nauratti sen suomalaistyyppinen töksäytys, vaik samalla kasvoi kohisten meiän luottamus tuota rehellistä ihmistä kohtaan.

Äsken tossa vedin trikoita ja lallattelin, että nepä on riskillä rumat, ku jysähti. Mähän mahduin niihin! Tajuutsä, mä mahduin niihin!!!! Eikä kuminauha kirrannut, mahduin vaivatta L-kokoon!!!!

Ehkä pitäis sanoo sille myyjälle, että oon shoppailut 20 kiloo sitten ja on vähän vaikee hahmottaa itteään. Kun on niin tiukasti kiinni siinä mielikuvassa, joka oon ollut, etten nää, mitä oon nyt!!!

Ei se ehkä tajuais.



Kuvittelen, kuinka myyntityön ammattilainen nielaisis sanat, joita sillä tuskin kuitenkaan olisi varattuna kyseisenlaista asiakaskohtaamista varten ja yhtä innostuneena kuin, jos tarjoaisin käsilaukustani suolakurkkuja, hän kääntäisi päänsä kohti lähintä hyllykköä kiiruhtaen nopein liikkein viikkaamaan pinoista entistä suorempia ja tiiviimpiä nippuja samalla kun häpeilemättä pohtisi, miten pienillä huomioilla meikäläinen kykenisi luomaan mielikuvan kropasta, joka on ihan täykky.