Translate

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Nyt tekisi mieli luovuttaa ja jättää koko homma kesken

Poden Kukkulan kuningas -syndroomaa. Olotilaa, jossa tyydyn saavuttamaani, vaikka sijainti on huono tai jopa vähäpätöinen. Huojun voittoisana lumivuorella. Yritän pitää tasapainon samalla kun hosun houkutuksia kauemmaksi. Hetkenä minä hyvänsä olen rähmälläni. Kierinyt kasan juurelle. Rouva Jokinen kuvittelee itsensä rähmällään sohjossa voimattomana ja itkuisena. 

Olen kuin kukko, joka on kuopinut pahnoista keon. Siellä se metelöi, kasan nokassa, kanalan korkeimmalla kohdalla. Iloisesti olen minäkin kiekunut saavutustani. 

Ainoa riemuani latistava tosiasia on, että saavuttamani merkkipaalu oli itse itselleni asettama välitavoite. Nyt olisi aika, toistan, kirjoitan oikein isoilla kirjaimilla, että rouva Jokinenkin huomaisi sanani: NYT OLISI AIKA JATKAA MATKAA!

Pikku ponnistus ja olet perillä


Mutta kuten ennenkin, rouva Jokinen on kohdannut hämmentävän tilanteen: mahdollisuuksia on monia, elämä pyörryttävän ihanaa, innostavia juttuja on paljon ja kiinnostavin vie mennessään.

Rouva Jokinen kerroppa meille, kuinka monta nuttua on kesken, kangastilkkua ompelematta, lankavyyhtiä kerimättä ja puoliksi kudottuja sukkia puikoissaan? Miten monta askarteluvälinettä olet hankkinut ja kuinka monesti olet askarrellut? Milloin huovutat nuo villat? Milloin on helmitöiden aika? Onko ristipistoliina kohta valmis?

Nyt ei anneta periksi


Totuushan on, että rouva Jokisesta tämä hitaasti laihduttaminen, terveelliset ruoat ja elämänmuutoshöpötys on jo vähän tylsää, vanhaa ja tuttua ja sen verran onnistunut projekti, että jokin kiinnostavampi kurvaa näköpiiriin tai oikeastaan, rouva Jokinen on tavallaan jo antanut periksi ja vaihtanut kyytiä.

Tule takaisin rouva Jokinen, meillähän meni niin mukavasti. Miksi sinusta on niin vaikeaa elää arkea? Mikset innostu tutusta tiestä, vaan poikkeat sivupoluille, raivaat tiesi pusikkoon?

Miksi en innostu arjesta? Rouva Jokinen vastaa esittämällä vastakysymyksen: Onko sinusta hauskaa asua Suomessa? Aloittaa vuosi köhimällä, jatkaa sitä yskimällä ja sillä sekunilla, kun luulet olevasi sen verran kunnossa, että voisit lähteä liikkeelle, tiet ovat jäiset, liukkaat ja ulkona on pimeä. Kylmääkin täällä on ja paljon metsiä.

Miksi aurinko kätkee kasvonsa?


Sitä paitsi, ei minun tee mieli hiihtää tai luistella. Haluan herkutella pikkukuppilassa, istua kaverin kanssa turisemassa ja viihtyä ihan muualla kuin tässä kituvassa kasvupaikassa, jota sanotaan…  Ööö, rouva Jokinen takeltelee sanaa, joka alkaa ässällä.

Sitoutuminen pitkään projektiin maistuu kitkerälle. Voisin mielelläni pyrähtää pikaisesti tuosta tänne ja takaisin ja jos joku jaksaisi taputtaa käsiään, teksin matkan tuplanopeudella. Mutta mistä motivaatio taipaleelle, jonka nimi on: syö vähemmän kuin kulutat.

Olen mököttänyt ja jurnuttanut. Miettinyt kuinka vapautuisin kohdalleni osuneesta velvollisuudesta: rakastaa itseäni. Kuinka tavoittaisin terveen elämän ja saisin samalla elää rajoituksitta. Hyi, miten kauheaa kirjoitusta! Niin, huokaan alistuneesti ja mietin. Mikä se olikaan, minne olin matkalla ja kuinka paljon tämä lysti maksaa.

Alkukevään olen pohtinut, että kyetäkseni jatkamaan jolkotusta, tulisi rouva Jokisen löytää alkuperäinen ajatus. Se pikkuinen tuikku. Vatsanpohjaa kutkuttava perhonen. Mikä sai minut liikkeelle, polskimaan uima-altaassa ja pompimaan trampoliinilla?

On löydettävä innoitus, joka on tätä päivää


Eilisen palopuheet kuulostavat kuluneilta. Osaan sanat ulkoa. Iskulauseet näyttävät yhtä tympeiltä kuin kirpputorin löytölaatikon neule kahdeksankymmentäluvulta. Ja aivan kuten muoti, joka kierrättää vanhoja ideoita tehden niistä tämän päivän versioita, niin rouva Jokinen yllätti itsensä, ratkaisi ongelman ja löysi innoitusta viimeisille metreille.

Älä höpötä rouva Jokinen.

Anteeksi, valehtelin. En minä mitään keksinyt. En päättänyt yllättää itseäni, enkä löytänyt keinoa saavuttaa maaliviivaa. Tilanteeni muuttui kuitenkin yllättäen. Jumittaminen loppui, kun sain liikunnanriemua yllättävältä taholta.

Näin komistuksen istumassa muovisella penkillä. Hän solmi Adidaksen nauhoja ja vinkkasi silmää lähestyessäni urheiluliikkeen kenkäosastoa.
- Ostin kävelykengät, mies virnistää rouva Jokiselle. – Lähdetkö kanssani kävelylle?
Ja sitten tämä bootsit jalassa syntynyt mies kertoo halustaan kulkea rouva Jokisen kanssa just nyt, kun tämä kaipaa kaveria ja kuinka olisi sitoutunut reippailuun koko kevääksi ja tuumaili, että näin rouva Jokinen pääsisi liikkeelle ja saavuttaisi tavoitteensa lisätä ulkoliikuntaa kuluvan vuoden aikana.

Nuorempana olisin määritellyt kohtaamisen romanttiseksi. Miettinyt, että jumatsukka kun on suloista ja sööttiä. Piirrellyt päiväkirjaan sydämiä ja kirjoittanut, miten olenkaan onnekas. Hehkuttanut, että törmäsimpä ihanaan ihmiseen.

Kyynisenä keski-ikäisenä ämmänä rouva Jokinen toteaa, että tästä sen näkee, että elämä ei ole aina ihan reilua. Kaltaiseni narisija ja hapannaama saa osakseen ansaitsematonta rakkautta. Kaverin, joka näkee minut arvokkaana ja ainutlaatuisena. Miellyttävä herrasmies tulee yllättäen apuun.

Sulkakynä heiluen rouva Jokinen julistaa koko maailmalle: puolisoni on sankari. Hän tietää, ketä hän pyytää kävelylle. Hän tuntee minut ja haluaa siitäkin huolimatta kulkea kanssani. 

Ja niin me jatkamme matkaa yhdessä.

Jaahas, rouva Jokinen on lähtenyt talvella ulos. Yllään hänellä on tyttären tekemä huivi ja isoäidin kutoma villapaita. Itse kudotut tekeleet ovat vielä vaiheessa. Tarvitaan vain pikku ponnistus ja urakka on valmis.