Translate

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Tästähän tuli iloinen juttu

Kupliva fiilis ja pilke silmäkulmassa on mahdollista tuottaa teknisesti oikein toimimalla. Kyllähän herkku lämpenee, jos sitä kutkuttaa ohimennen ja antaa aavistuksen täyttymyksestä. Rouva Jokinen fiilistelee kohti huoletonta hetkeä miettien, että mitä se oikeasti on.

Totuus rouva Jokisen touhuista


Tänä keväänä olen saavuttanut tavoitettani. Ounastelin, että suklaa saattaisi olla kompastuskivi tai etten jaksaisi polkea seitsemäätoista kilometriä kahta kertaa vuorokauden aikana, mutta yllätyin toukokuun lopulla tehdessäni inventaariota aikaansaannoksistani, että yksi itse itselleni asettamista henkilökohtaisista tavoitteistani muodostui huomattavasti muita haasteellisemmaksi.

Nämä olivat itselleni asettamani tavoitteet:
1. Lisää arkiliikuntaa
2. Opettele tekemään (ja syömään) salaattia
3. Pyöräile töihin

ja se haasteellisin
4. varaa arjessa aikaa iloon!!!!!

Miksi ilolle pitäisi varata aikaa?


Keski-ikäisenä rouva Jokinen on unohtanut nuoruuden haasteet ja päällimmäiseksi mielikuvaksi on jäänyt onnellinen elämänvaihe, jolloin jaksoi valvoa ja kavereiden kanssa oli hauskaa. Aina.

Kun viikonloppu rysähtää arkiviikon päätteeksi vietettäväksi, tuntee rouva Jokinen itsensä väsyneeksi. Hänen hartain toiveensa olisi saada nukkua tai asua äidin luona täysihoidossa.

Mutta kun elämä haastaa perheellistä osallistumaan. Minun se pitäisi olla äiti, jolla olisi aikaa kuunnella ja äiti, joka olisi varautunut ravitsemaan katraansa. Mutta kun tämä äiti ajattelee työasioita ja maksamattomia laskuja ja muita aikuistenihmisten kummallisia asioita kulmat kurtussa.

Miten ilon voi löytää elämäänsä?


En ole ehtinyt paneutua vielä kirjaston tarjontaan ilon struktuurista, ja tämäkin kirjoitelma on syntynyt hetken mielijohteesta perheen pienimpien nukahdettua, eivätkä päälinjat edes itselleni ole ihan hahmottuneet, mutta sen verran kuitenkin kilistellyt kelloja herätelläkseen, että julkaisen omakohtaisen pohdintani ja luonnostelen, että ilo on ainutlaatuinen asia, jota ihmisen tarvitsee puolustaa.

Eihän se minnekään maailmasta katoa, vaikka jäisi osaltasi hoitamatta, mutta jotta ilo puhkeaisi kukkaan, tuottaisi hedelmää ja antaisi yltäkylläisen tunteen yksilölle, se tarvitsee ihmistä itseään osallistujaksi aivan kuin lahja pakettinarujen aukaisijaa.

Kukaan toinen ei voi tehdä sinua iloiseksi


Ilon portinvartija on ihminen itse. Ilman sinun lupaasi se ei rauhaasi häiritse. Jos et kutsu, ilo ei saavu bileisiin. Älä yritä tätä kotona –listaan voisi merkitä, että tätä tunnetta ei voi rusikoida haluamaansa muotoon. Sitä on turha pinnistellä tai käskyttää. Ilo ei olle pullonhenki, jonka hinkkaat sopivalla hetkellä ulos pölyisestä pullosta tai herkku, jonka säilöt pahojen päivien varalle kellarin kylmyyteen.

Ilo ei ole ostettavissa. Olen yrittänyt. Vinguttanut kultakorttia, kiikuttanut kaupungilla lakkalaminoituja pahvikasseja, joissa on narusta punotut hihnat, tyytyväisenä kipittänyt kotiin ja katseltuani saalista kokenut tyhjyyttä ja kiitellyt mielessäni neljäntoistapäivän palautusoikeudesta.

Rouva Jokinen osaa nauraa väkisin. Esittää iloista. Hymyillä ja niiata oikeassa kohdassa opittuja tapoja noudattaen. Olen tuottanut kummallista kotkottavaa ääntä muiden käkätyksen seuraksi. Joskus kutitellut nauruhermojani ajatuksillani ja hihittänyt. Sopivassa seurassa ajatunut hulvattomaan tilaan, ulvonut kyyneleet silmissä ja toden totta tuntenut vatsalihaksissani naurun terveellisyyden.

Mutta se lepotilaa, täyttymys, onnellisuuden läikähdys, mikä se on? Se humalluttava onni, jota koet, vaikka maailma luhistuu ympäriltäsi. Se ilo, jota poskeni hehkuvat kyynelten valuessa kaulaan asti. Se voima, joka nostaa vastoinkäymisten väsyttämän sängystä kohti uuden päivän haasteita. Se voimaannuttava olotila, jota kukaan ei ole sinuun manipuloinut. Mitä ihmettä se on?


Rouva Jokinen kulki puutarhassa pohtien, 
mistä ilo saa alkunsa ja kuinka sen tunnistaa iloksi, 
entä kuinka itse voi edistää ilon olemassaoloa omassa elämässään.
(Kuva: Tiipi Jokinen)