Translate

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Näin minä kohtasin ensirakkauden

Kolmetoistavuotiaana rouva Jokinen sai isältään luvan kuljeskella kesäjuhlilla. Ponnari heiluen, ylläni kulahtaneet tennarit ja äidin ompelema kukkamekko vaeltelin juhla-alueen ihmisvilinässä. Enpä olisi uskonut, että tulisin kohtamaan ensirakkauden.

Kesäjuhlat saivat yllättävän käänteen 


Sarin kanssa nukuimme oranssissa teltassa, jonka kattoa suojasi puisilla pyykkipojilla kiinnitetty irrallinen muovi. Illalla supatimme makuupusseissa ja kikatimme yövartijan ohittaessa majapaikkamme hiljenevässä telttakylässä. Yö oli viileä. Satoi ja hyttyset inisivät.

Kirjateltta oli pystytetty saviselle pellolle. Ihmiset tasapainottelivat lankuilla myyntipöytien väleissä. Muistan vieläkin liejuun juuttuneet ajoneuvot, muovipussit rouvien juhlakenkiä suojaamassa, märän heinän hajun ja kosteat vaatteet. Yleensä valitsin kirjan tai kaksi, nyt en ostanut kesälukemista.

Suuntasin askeleeni laudoista kasatun makkarakojun luokse. Olin kävellyt ohi muutaman kerran, seurannut talkoolaisten touhuja hiekkakentän laidalta. Tiskin takana hääräili vaaleahiuksinen poika. Päätin sijoittaa ainoan markkani karrelle poltettuun jauhomakkaraan. Myyjä kysyi halusinko ketsuppia tai sinappia.

Hymyilikö komistus minulle?


Iltapäivällä pyysin isältä lisää rahaa. Ryppyinen kymppi taskussani jonotin syötävää. Ihastukseni virnisti ilmestyessäni tiskin taakse ja tiedusteli, mitä saisi olla. Masua kipristeli ja poskipäät hehkuivat valitessani mausteeksi ketsuppia. Kiitin ja poistuin vain palatakseni. Taas, taas minä saavuin ostoksille ja astellessani pois makkaraa mutustellen mietin, koska olisi sopiva hetki asettautua uudestaan jonon jatkeeksi.

Kotona kerroin ihanan uutisen: olin oikeasti, en mielikuvituksessa tai piirroksessa, en tyttökirjojen tarinoissa tai radiokuunnelmassa, vaan ihan ominsilmin juhannusjuhlilla nähnyt elävänä ja elinvoimaisena maailman kilteimmän pojan, jolla oli hymyillessäänkin vakavat silmät. Hän oli jutellut minulle ja kertonut nimensä.

Äitini pyyhkäisi käsiään mankeloituun pellavapyyhkeeseen, asetteli säihkyvät kupit kaappiin, lajitteli haarukat ja veitset lokerikkoon, nousi varpailleen ja työnsi lasikulhon ylähyllylle. Katsomatta jakkaralla istuvaa tokaisi:
- Ensirakkaus, ensilumi, kumpi niistä ensin suli?

Kohtalokkaat sanat vaivasivat vuosia


Eivät kaikki usko tai takerru kuulemaansa. Mutta me, totesi serkkuni Mimmi, mietimme liikaa. Onneksi vanhalla kansalla ei ollut sananpartta minulle eronneelle uusperheen rakastavaiselle, sillä unelmoinnin idea on sietämätön. Kuinka epämääräistä! Et voi millään tietää rakkauden ja riskin suhdelukua.

Ehkä vastoinkäymiset ja hylätyksitulemisen kokemuksemme saavat meidät suojautumaan rouva Jokinen pohtii. Ivallinen vitsi onkin lopulta siinä häkissä, jonne itse itsemme suljemme. Olemme oman epävarmuutemme vankeja.

Kaikki nämä vuodet olen ensilumen hentoisten hiutaleiden leijaillessa hallan kovettamalle maankamaralle miettinyt rakkauden ja kiteiden suhdetta aikaan.

Hörppiessäni jättikupista kahvia keväisessä puutarhassamme hoksasin tänään, että kysymyksenasettelu oli outo ja sananparsi typerä. Eihän rakastamista mitata määreillä kuten metri tai kilo tai tunti. Pienikin kohtaaminen on tärkeä. Minulle merkityksellistä oli kolmetoistavuotiaana kohdata ystävällinen nuorukainen. Olin tullut nähdyksi ja hymystä päätellen hyväksytyksi. Minulle elämys oli täydellinen.

Jurnuttaessani lamannuttavan lorun ja sen taustalla väreileviä ahdistavia fiiliksiä mietin, miksi itse äitinä sanon lapsilleni sellaisia asioita, jotka asettavat muksut lokeroihin tai rooleihin. Syljen sanoja, annan arvioita ja tokaisen tilantäytteeksi ilmaisuja, jotka saattavat hallita jälkipolven kohtaloa. Siirrän seuraavalle sukupolvelle omat unelmani tai kätketysti suurimmat pelkoni. Löytyykö sanoistani tulevaisuudentoivoa?







perjantai 25. huhtikuuta 2014

Tavoite on saavutettu

Neljä kiloa ja 400 grammaa. Rouva Jokinen on saavuttanut tavoitteensa. Hurraa! Oikeastaan rytisten ja yllättäen. Hurraa, rouva Jokinen! Olin jo ehtinyt tottua ajatukseen olevani ikuisesti tällainen tai ettei mikään onnistuisi tai etten pystyisi tai ainakaan jaksaisi.

Tee suunnitelma ja toteuta se


Pidin ruokapäiväkirjaa melkin viikon ja vielä seuraavanakin harkitsin, mitä söisin. Lähdin koiran kanssa lenkille ja nipistin suuni viivaaksi himoitessani herkkuja. Join vettä, paljon vettä ja vielä enemmän vettä. Nälissäni keitin perunoita ja tein keittoa kasviksista. Valitsin näkkileivän pullaviipaleen tilalle.

Mitä tein –lista on lyhympi kuin se, mitä en tehnyt. En pyytänyt puolisoani keittämään suussa sulavaa kinuskia, johon mies murskaa apteekin salmiakkia tai rouhii pähkinöitä tai musertaa merisuolaa. En yllyttänyt pienintä vispaamaan sokerikakkua tai leipomaan korvapuusteja kanssani. En mankunut tyttäreltäni unelmaisia muffinseja. Enkä ollut huomaavinani esikoiseni napsiessa leffanameista suklaakonvehdit.

Tänään en muista kieltäytymisen aiheuttamaa tuskaa, enkä menetettyjä makupaloja. En tosin tunne iloakaan. En ole mielestäni sen laihempi tai lihavampi kuin eilen. En koe itseäni laihtuneeksi, en edes onnistuneeksi. Kirjaan tuntemuksen: itsesääliä on vähemmän.  

Onko onnellisuus mitattavissa?


Onnellisuuteni taso ei noussut. En kokenut hetkeä, jolloin minusta tuli laiheliini. Hah, laihduin sentään neljä kiloa! Oliko se tiistaina vai sunnuntaina, kun ylitin rajan, että nyt tapahtuu, nyt onnistun, nyt olen kevyempi, nyt olen kuin aloittaessani haaveilin.

Olenko tyytyväinen, kun numeroa pienempi mekko solahtaa yllättäen päälleni? Kyllä ja olen superonnellinen ostaessani koltun puoleen hintaan vieläpä alennetusta hinnasta!

Pestyäni retongin muutaman kerran neljässäkympissä ja venyttäessäni sitä muotoonsa kymmenettä kertaa, ahtautuessani tekeleeseen, taas, olenko onnellinen. Mistä on onnelliset tytöt tehty?

Tätä totuutta en olisi halunnut kuulla lasten suusta

Muutama viikko sitten eteisessä seisoi neljävuotias vastaanottamassa isiä ja äitiä risteilyltä.
- Ei oo kädet kasvanut! Ei oo jalat kasvanut!
Lapsi arvioi minua huokaillen. Seisoin liikahtamatta ja odotin. Lopulta leveästi hymyillen, tyytyväisenä mammaansa poika julisti:
- On masu kasvanut! Täältä alkaa ja tänne loppuu!
Pieni käsi silitti hellästi vatsaani ylhäältä alas päin ja kakara iloitsi saavutuksestani.

On haasteellista kuunnella helliä sanoja isosta masusta. Pikkuhiljaa opin arvostamaa kohteliaisuuksia, joita lapseni vilpittöminä minulle kertovat.
- Älä äiti laihduta enempää, tyttäreni pyysi. – Olet ihanan pehmeä!



Ps. Aurinkoista viikonloppua ystävät! Ootte ihan parhaita blogi-kavereita ikinä!


maanantai 21. huhtikuuta 2014

Ei saa häiritä!

Rouva Jokinen miettii hädänalaisia. Heitä, jotka tarvitsevat apua. Juu, juu, just niitä rääsyissä kuljeskelevia, nälkäisiä naperoita, pelokkaita silmäpareja, pölystä likaisia kasvoja ja katkeria ryppyjä ohimolla.

Tästä minä unelmoin nuorena


Tyttösenä rouva Jokinen ihaili seikkailijoita. Sankarini löytyivät kirjahyllystä. Ahmin elämänkertoja pelottomista naisista. Yksi oli matkustanut Afrikkaan lohduttamaan orpoja, toinen päätti jäädä Kiinaan ovien sulkeutuessa länsimaalaisilta, kolmas piilotti juutalaisia ullakolle.

Rouva Jokinen huokaisee muistellessaan. Oi, noita naisia ja heidän intoaan. Tänä päivän niin moni asia on muuttunut. Humanitaarista apua jaetaan organisoidusti ja ammattitaidolla. Joku tekee jotakin jossakin.

Tätä en olisi uskonut itsestäni


Itse olen väsähtänyt. Maailmanhätä näyttää olevan vakio, siis miksi vaivaantua. Sitä paitsi minua ahdistaa, jos metrossa vierustoveri vollottaa tai puolituttu ryöpyttää estoitta yksityiskohtia elämästään kysyessäni kohteliaasti kuulumisia.

Miksi pitäisi ottaa huomioon muita, kun itsellä on mukavaa? Typerä kysymys, lapsikin osannee vastata siihen. Eikö saman voisi käänteisesti ilmaista - mikseivät kaikki keräänny ympärilleni, kun minulla menee huonosti?

Halu esiintyä sankarina sai karmaisevan lopun


Mututuntumalla arvioin tekstini synkähköksi. Ehkäpä syy on saunalle eksyneessä pörriäisessä. Se toi mieleeni kesäpäivän. Kimalainen oli tarttunut hämähäkin verkkoon. Lapset surivat pörriäisen kohtaloa ja päätin toimia pelastajana.

Katkaisin seitin. Nyhdin tahmaista möhnää karvaisesta jalasta. Luontokappale ei tajunnut pysähtyä. Se jatkoi kulkuaan takaosaansa taivutellen.

Kesken auttamisprosessin lapsi kysyi lippalakkinsa alta:
- Äiti, irtosiko kimalaisen jalka?


Olisin niin halunnut sanoa, ettei todellakaan! Mutta katsellessani ontumista ja laskeskellessani raajoja, yksi uupui.

Miten tästä eteenpäin?


Eikö se ollut upeaa, että eläin kuitenkin säilyi hengissä!!! Enkö muka tehnyt parhaani!?! Oliko se hiukkasen huonosti ihan lähelle näkevän naisen syytä, että poloinen oli lentänyt viekkaudella viritettyyn ansaan? Ja onko muksujen aina huomattava jokainen yksityiskohta!?!

Ystäväni totesi surumielisesti, että vastoinkäymisen kohdatessa siihen ei haluta osallistua, useimmat eivät kuuntele ja enemmistö lohduttaa itseään.


Tiedän. Kimalaiset eivät lue blogiani. Siitäkin huolimatta: - Anteeksi.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Tätä et tiennyt tisseistä

Ryntäät, daisarit, ketunnokat, munkit - rakkaalla on monta nimeä. Rouva Jokinen on iloinen omista meloneistaan. Niistä on ollut paljon iloa.

Hurjat tarinat muokkaavat mielikuvia


Aikalaiskertomukset elämän ensiaskelista ovat muovanneet rouva Jokisen mielikuvaa itsestä. Puheet laiskasta, suorastaan flegmaattisesta vastasyntyneestä vaikuttivat osaltaan hänen innokkuuteensa raskausaikana valmistautua äitiyden tehtäviin.

Perimätiedon mukaan muiden pallerot imivät rintaa posket punaisina, allekirjoittaneen pyöritellessä nänniä suussaan ymmärtämättä todellista tehtäväänsä. Onneksi kuusikymmentäluvulla oli asiansa osaavia terveydenhoidonammattilaisia, jotka opastivat äitiäni imemisinnokkuuden lisäämiseksi nipistämään vastasyntyneen tyttärensä poskia.

Pelko epäonnistumisesta motivoi hankkimaan tietoa


Odottaessani itse esikoistani luin hurjia juttuja imetyksestä, maidon herumisesta, herkun vähyydestä, yösyötöistä ja vierihoidosta. Ahmin kaiken kirjallisuuden, jota käsiini sain ja opettelin ulkoa kätilöille suunatut ohjeet imetykestä.

Luettu muuttui todellisuudeksi napanuoran katkettua. Rintani turposivat tuplaten kokonsa. Ne olivat kivikovat ja kipeät. Verisuonet pullistelivat ihon muuttuessa läpikuultavaksi.

Jättidaisarit sisälsivät jymy-yllätyksen


Olin tutustunut myös luonnonmukaiseen hoitoon, valmistautunut kivunlievitykseen valkosipulinkynsillä ja sipulimurskalla. Kaalinlehtien kerrottiin helpottavan pehmopallojen kuumotusta. Oi ja niin ne tekivät! Milloin en seissyt lämpimän suihkun alla, haudoin kihelmöiviä kellukeita kaalinlehdillä.

Lapsen läheisyydessä tapahtui kummia. Valkeaa, tahmaista, imelälle tuoksuvaa nestettä suihkusi nänneistäni niin suurella paineella, että ilmaan piirtyi valkoinen kaari. Ensihämmennyksestä selvitessäni ja vauvan ahmiessa vatsantäytettä tajusin olevani maaäiti. Maitoa virtasi niin vuolaasti, että kylvin siinä kuin Kleopatra.

Olin kauhuissani. Somat tisukat olivat kuin jättitankit, joiden luumun kokoisista nänneistä tulvi litkua aina kun vain vilkaisin vauvaa, kosketin pehmeää ihoaan, kuulin pienokaisen äänen tai huomasin hänen suunsa hamuavan tissiä.

Hämmentävä hetki pesuhuoneessa


Olin superonnellinen imetyksen onnistumisesta, tyytyväisestä ja hyvin kasvavasta lapsesta, samaan aikaan epävarma elämänmuutoksesta ja sen tuomasta tuoksusta.

Tätä kirjoittaessani mietin pakahduttavaa onnen tunnetta seistessäni esikoispoika sylissäni. Puseroni oli läikikäs happamalle haisevasta puklusta, rinnukset maidosta märät ja pestessäni kylpyhuoneessa lasta tämä pissasi päälleni.


Äitiys on jotain käsittämättömän kummallista, karheaa ja kaunista.