Translate

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Hyväksytkö hylkäämisen?

Hän kääntyi lähteäkseen ja tiesin, ettei hän saapuisi seuraavana päivänä, vaikka antoi niin ymmärtää. Juhannuksena tajusin, miltä hylätyksi tuleminen tuntuu. Hahmotin, mistä se alkaa. Se on pieni katse tai ele. Ei sellaista oikeasti näe, mutta sen tietää.

Lapsille hoetaan, että höpö höpö, älä nyt höpötä, mutta oikeasti mukulat ovat valppaita. Vaiennettuamme havaintomme vuosikaudet aistimme ovat niin sekaisin, että pidämme psykopaattia rakastettavana. Kerromme huolemme juoruilijalle ja yritämme tsempata saavuttaaksemme nirsoilijan hyväksynnän.

Oho, ei olisi ikinä uskonut, että te eroatte!


Rouva Jokinen muistelee avioeron kuohuja. Ihmisten ilmeitä, typeriä kysymyksiä, isovanhempien surua, juoruämmien suunpieksentää. Kuka on syyllinen?

Kuka on syyllinen? Miksette kysy sitä silloin, kun kaikki on kunnossa ja kulissit näyttävät todelta. Tulisitte kurkkimaan kyhäelmän taakse niin näkisitte totuuden.

Rouva Jokinen hymähtää, eivät sokeat mitään näe. Ja näkevät ihmiset hahmottavat touuden silloinkin, kun se on kadoksissa.

Mun mummoni muni 

mun mammani mun mammani muni mun


Yöttömän yön viileydessä aatokseni keinuvat aikojen alkuun. Ei sinne, missä kolmikymppisenä elin ja lähdin, vaan kauemmas, tuonne, tulkaa kanssani. Tuolla on talo, jossa kasvoin ja opin elämänalkeet ja toimintatavat. Mustan huopakaton alla, kahitiilestä koottujen seinien sisällä minä tavailin suuria sanoja, imin itseeni ihanteita ja näin, miten ihminen elää.

Ei se haissut, ei maistunut, koettuaan muodonmuutoksen se kyllä tuntui, mutta silloin, ihan aluksi se ei pitänyt ääntä. Siellä se muhi, katseilta kätkettynä, hiljaisuudessa.

Ajatushautomo, josta sanovat elämän lähtevän. Että siellä jossain aivoituksen alussa, toteuttamattomien toimien, peiteltyjen unelmien siemenissä, oli tulevaisuuteni.

Toiminta tulee valovuosien kuluttua. Kuin nettilähetyken pikselisekamelska. Kuva ääntä seuraten ja epäsynkassa. Kaikki on jo tapahtunut. Siksi siihen on turtunut. Hylkäämiseen.

Tahtoisin, oi tahtoisin niin tietää, kuinka kirjoitetaan piste perinteelle.



lauantai 14. kesäkuuta 2014

Testaa parisuhteesi tila

Leikkimielinen testi sinulle, joka haluat selvittää, missä kantimissa parisuhteenne on.

Ajatellessasi partneriasi..
A) tunnet kuinka sarvi työntyy otsalohkostasi näkyville
B) et tunne mitään
C) hymyilet ja rentoudut

Suunnitellessasi huomista päivää..
A) partnerisi ei kuulu haaveisiin
B) siis mitä?
C) puoliskosi on tärkeä osa tulevaisuuden unelmia 

Olet tällä hetkellä hänen kanssaan
A)   koska näin on aina ollut
B)   siis kenen kanssa?
C) tykkäät ihan oikeasti rakkaastasi 


Testi paljastaa sen, minkä jo tiedät


Sait eniten A-vastauksia.
Ohoh, nyt on kyllä tilanne parisuhteessa heikohko. Tunneilmapiiri on tyly ja asiat tehdään rutiinilla. Muistatko vielä, miten rakastuitte?

Sait eniten B-vastauksia:
Hmm, mihin hävisi kipinä ja läsnäolo? Miksi turruit niin, ettet enää välitä?

Sait eniten C-vastauksia:
Onneksi olkoon! Veikkaan, että olette tehneet paljon töitä parisuhteenne eteen. Ahkera puurtaminen puutarhassa on tuottanut hedelmää, joka maistuu hyvälle. Mikä on mielestäsi hyvän parisuhteen salaisuus?

Kaipaatko muutosta parisuhteeseen?


Parisuhteen peruskorjausta ei aloiteta kaverista. Puutelistan esittäminen, menneiden velkominen, tulevaisuudella huolestuttaminen tai henkilökohtaisuuksilla kiusaaminen eivät kannusta. Partnerin kyttääminen, tauoton opettaminen, tasovaatimusten esittely tai naapurin puolisoon vertailu eivät lisää luottamusta tai lähennä osapuolia.

Mitä siis tehdä, jos puoliso ei halua muutosta, mutta itse haluaisi asioiden olevan toisin? Jaa-a, aina voi huokaista ja sitten aloittaa työn itsestään. Se on haastavin osuus, rouva Jokinen tietää.





torstai 12. kesäkuuta 2014

Ei kai tätä julkaista?

Rouva Jokinen ei piittaa vierustoverien vihjailusta. Myönnän, pinkki simpukkakännykkäni on ikivanha. Ihmettelemme kameratoimintoa, muistia on vähän, mutta ystävällinen nainen onnistuu väläyttämään salamavaloa.

Kiitos. Rouva Jokinen siristää silmiänsä myöntämättä, ettei näe taltiointia selkeästi.

Tarkistan Tiinan ja Paolan ulkonäöt. He näyttävät itseltään. Upeaa, kummatkin hymyilevät. Hiukset on kauniisti. Kivat asut. Istumme sohvalla. Mutta mitä ihmettä, kuka on tuo peduiinitelttaan kääriytynyt punakka, viittäkymppiä lähentelevä täti-ihminen, joka hämärästi muistuttaa minua?

- Hieno kuva, seurueen ikuistanut arvioi. Katson pientä ruutua. Olen järkyttynyt. Enhän minä tällaiselta näytä.

Ohoh, tätä kuvaa et halua nähdä!


Pakokauhuni kumuloituu Lönnrotin kadulla sijaitsevan Suomen World Visionin viidennen kerroksen kokoustiloissa Hellyys ja muoti – ISO HALI –tapahtumaan saapuneiden osanottajien aktivoidessa kännyköitään.

Jokainen haluaa ikuistaa vieressäni istuvan IvanaHelsinki –tuotemerkistään tunnetun muotisuunnittelija Paola Suhosen, joka osallistuu Hellyys-projektiin tuottaen Perulaisten Pitumarcan alueen käsityöläisnaisten kanssa neulesetin, joka oli jo esillä New Yorkin muotiviikoilla.

Meille vilautetaan kuvia talven 2014-2015 mallistosta. Oi, kuinka haluaisin unelmapehmeästä babyalpakan langasta käsin kudotun taidetekstiilin, jonka arvoa voi konkretisoida vain vertaamalla sitä isoäidin kutomaksi perintökalleudeksi. Mutta, mahtuisinko neuleeseen? Ovatko hihat tarpeeksi pitkät? En kehtaa kysyä, mutta kiellän Tiinaa julkaisemasta pärstäkuvaani netissä.

Tiina tokaisee, että näytän selfiessä ihan edesmenneeltä isältäni. Oliko se kohteliaisuus? Ajattelen Raunoa khakin värisissä retkeilyhousuissa, joissa polven kohdalla oli kätevät sivutaskut. Valkoisia tennissukkia ja kärjistä kuluneita kenkiä. Tummanvihreitä kalastusliivejä, joiden pikkutaskuihin saattoi sujauttaa kaikenlaista tärkeää. Raidallista villapaitaa, joka kiristi keskivartalon venyttäessä resoria.

Paksutyttö haaveilee unelmakuvasta

Kirjoistuskaverini Kriske vinkkasi minulle jo jokin aika sitten lohduttavan ajatuksen: Kymmenen vuoden kuluttua tihrustaessani kuvista rouva Jokisen kasvoja näytän ainakin nuoremmalta.

Miksi oman kuvan näkeminen on niin väkevä kokemus? Miksi tuntemani ilo ei välity? Jos nauran, näytän höhöttävältä. Suu supussa jurnutan. Miten hiukset aina latistuvat? Mihin häviävät kasvoilleni tyypilliset varjot? Kolmiulotteisuus nenän kohdalla? Miksi muistutan sohvalle nostettua merinorsua? (*

Lena kirjoitti Facebookissa kritisoimastani profiilikuvasta: “Kumma miten itse näemme omassa kuvassa vain virheet ja muut näkee kauneuden”.

Olen miettinyt, miksi en näe itseäni esimerkiksi sinun silmin? Entä näetkö sinä itsesi minun silmin? Mistä saapuu kriittisyys tujotukseeni kun tarkastelen itseäni? Miksi Rouva Jokinen joskus näyttää unelmanaiselle ja hetken kulutta- no niin – huokaus.

Selfien ottaminen on taitolaji.




(* Kirjoittajan huomautus: - Hyi, kuinka ikävästi kirjoitettu rouva Jokinen. Et sinä muistuta merinorsua. Sinähän olet upea norppa ;)

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Anteeksiantamisen taito

Armon vuonna 2013 kirjoitin heinäkuun 28:tena päivänä ystävilleni Facebookissa:
- Rakkaat fb-ystävät, olisi kiva tietää, mitä olette kesällä lueskelleet? Itse olen järjestänyt kirjastoani ja samalla silmäillyt isoisäni kirjoja, isäni jäämistöä, mummon kirjaperintöä ja siskolta saatuja, joitakin "nämä minä luen, kun on aikaa" ja sitten sellaisia iki-ihania lapsuuden maailmankuvaa järisyttäneitä järkäleitä. Olen kasannut uudelleen luettavat ja pois lähtevät. Haikeaa sanoa kirjoille hyvästejä. Moni onkin päätynyt vaivihkaa takaisin hyllyyn. Cin cin, Cicero!

Neljäs kesäkuuta kello 22:15 järjestän edelleen samalla metodilla kirjahyllyäni.

Sivulla 54 kirjassaan Elokuisia Ajatuksia (1954, WSOY) kirjoittaa V. A. Koskenniemi: ”On onnellisempaa unohtaa kuin antaa anteeksi”. Ajatus vaivaa minua, haastaa pohtimaan. Onko älykkö oikeassa?

Entäpä käsky antaa anteeksi?


Oli joulukuu. Lumihiutaleita leijaili, posket punoittivat, sydän sykki ja juttu luisti. Hakaniemen hyisellä kujalla hytisimme ja hykertelimme. Olin mukana ja mikä parasta koko yön. Kun isä aamulla puhutteli minua keittiön pöydän toiselta puolelta, purin hammasta ja päätin, etten tulisi koskaan, ikinä, milloinkaan tekemään sellaista, jota joutuisin isältäni anteeksi pyytämään.

Rouva Jokinen naurahtaa, kuinka voimakas usko hänellä oli omaan virheettömyyteen, taitoonsa temmeltää toruitta. Kuinka kepeästi kaavailin kykeneväni kikkailemaan, välttämään vanhempien katseet, ukon jylinän, kohtuuttomat tuomiot ja tilanteet, joissa olin näkymätön.

Tunnustin alamaisuuteni sanomalla anteeksi


Rouva Jokinen muistelee koivuvanhusten latvoja tavoittelevaa kiekkoa, kuuraa ikkunaruudussa, tuulen piiskaamia kanervia vihreissä parvekelaatikoissa. Isän sinistä pusakkaa ja puoliksi hörpittyä kahvia, silitetyn pöytäliinan tuoksua. Sanoin anteeksi. Käännyin poistuakseni ja niin, huokaus, ovi sulkeutui äänekkäästi. Isän sanat käskivät palaamaan puhutteluun.

Rouva Jokinen muistelee, miltä hänestä tuntui kuusitoistavuotiaana kohdata vihainen isä.

Olenko antanut isälleni anteeksi? Jossittelen. Jos olisin, eikö tämän ärtymyksen tulisi olla tiessään. Pienestä peilistä tarkastan, on ryppy otsalla, aivan tuossa kulmakarvojen kaaren tuntumassa, tuona aamupäivänä se jumittui asentoonsa.

Anteeksi antaminen on prosessi, rouva Jokinen tavailee kirjasta. Sitten hän törmää ajatukseen sydämenasenteesta, josta irtoaa anteeksiantoa samalle kusipäälle vaikka joka toinen minuutti.

Rouva Jokinen on hämmentynyt. Eikö hän neljäkymmentäseitsemänvuotiaana vieläkään ymmärrä, mitä tarkoittaa fraasi ”antaa anteeksi”? Toisaalta, rouva Jokinen puolustautuu, kirjoitinhan aivan näinä päivinä, etten oikeastaan tiedä, mitä ”rakastaa” merkitsee.

Niin, kuka kertoisi rouva Jokiselle, kenelle voi antaa anteeksi, jos oikein kovasti vituttaa?

Summa summarum


- Äiti, mikä sulla on? Tyttäreni vaatii vastausta.
- Ei mikään, mutisen suupieliä roikottaen.
Hän ei anna periksi. Tämä neito ei pelkää. Kungfu-tyttö lyö faktat pöytään, eikä arkaile tarttua tosiasioihin. Häntä ei pelota suuret tunteet tai rypistyvä voimahahmo.

Nirisen, että sanoisin, jos tietäisin. Asioita on kerta kaikkiaan liikaa ja fiilistä vielä vähemmän. Lopultakin kaikki kiteytyy kuontaloon. Suurena juhlapäivänä olen kiireessä tehnyt ihan vääränlaisen kampauksen. Haituvat liehuvat poskipäillä. Väri on väärä.

Miten hiukset, tunteet ja nuoruudenmuisto isäukosta liittyvät toisiinsa. Sanopa se!