Anteeksiantamisen taito
Armon vuonna 2013 kirjoitin heinäkuun 28:tena
päivänä ystävilleni Facebookissa:
- Rakkaat fb-ystävät, olisi kiva tietää, mitä olette kesällä lueskelleet?
Itse olen järjestänyt kirjastoani ja samalla silmäillyt isoisäni kirjoja, isäni
jäämistöä, mummon kirjaperintöä ja siskolta saatuja, joitakin "nämä minä
luen, kun on aikaa" ja sitten sellaisia iki-ihania lapsuuden maailmankuvaa
järisyttäneitä järkäleitä. Olen kasannut uudelleen luettavat ja pois lähtevät.
Haikeaa sanoa kirjoille hyvästejä. Moni onkin päätynyt vaivihkaa takaisin
hyllyyn. Cin cin, Cicero!
Neljäs kesäkuuta kello 22:15 järjestän
edelleen samalla metodilla kirjahyllyäni.
Sivulla 54 kirjassaan Elokuisia
Ajatuksia (1954, WSOY) kirjoittaa V. A. Koskenniemi: ”On onnellisempaa unohtaa
kuin antaa anteeksi”. Ajatus vaivaa minua, haastaa pohtimaan. Onko älykkö
oikeassa?
Entäpä käsky antaa anteeksi?
Oli joulukuu. Lumihiutaleita leijaili,
posket punoittivat, sydän sykki ja juttu luisti. Hakaniemen hyisellä kujalla
hytisimme ja hykertelimme. Olin mukana ja mikä parasta koko yön. Kun isä
aamulla puhutteli minua keittiön pöydän toiselta puolelta, purin hammasta ja
päätin, etten tulisi koskaan, ikinä, milloinkaan tekemään sellaista, jota
joutuisin isältäni anteeksi pyytämään.
Rouva Jokinen naurahtaa, kuinka
voimakas usko hänellä oli omaan virheettömyyteen, taitoonsa temmeltää toruitta.
Kuinka kepeästi kaavailin kykeneväni kikkailemaan, välttämään vanhempien katseet,
ukon jylinän, kohtuuttomat tuomiot ja tilanteet, joissa olin näkymätön.
Tunnustin alamaisuuteni sanomalla anteeksi
Rouva Jokinen muistelee koivuvanhusten
latvoja tavoittelevaa kiekkoa, kuuraa ikkunaruudussa, tuulen piiskaamia
kanervia vihreissä parvekelaatikoissa. Isän sinistä pusakkaa ja puoliksi
hörpittyä kahvia, silitetyn pöytäliinan tuoksua. Sanoin anteeksi. Käännyin
poistuakseni ja niin, huokaus, ovi sulkeutui äänekkäästi. Isän sanat käskivät
palaamaan puhutteluun.
Rouva Jokinen muistelee, miltä hänestä
tuntui kuusitoistavuotiaana kohdata vihainen isä.
Olenko antanut isälleni anteeksi?
Jossittelen. Jos olisin, eikö tämän ärtymyksen tulisi olla tiessään. Pienestä
peilistä tarkastan, on ryppy otsalla, aivan tuossa kulmakarvojen kaaren
tuntumassa, tuona aamupäivänä se jumittui asentoonsa.
Anteeksi antaminen on prosessi, rouva
Jokinen tavailee kirjasta. Sitten hän törmää ajatukseen sydämenasenteesta,
josta irtoaa anteeksiantoa samalle kusipäälle vaikka joka toinen minuutti.
Rouva Jokinen on hämmentynyt. Eikö hän
neljäkymmentäseitsemänvuotiaana vieläkään ymmärrä, mitä tarkoittaa fraasi
”antaa anteeksi”? Toisaalta, rouva Jokinen puolustautuu, kirjoitinhan aivan
näinä päivinä, etten oikeastaan tiedä, mitä ”rakastaa” merkitsee.
Niin, kuka kertoisi rouva Jokiselle,
kenelle voi antaa anteeksi, jos oikein kovasti vituttaa?
Summa summarum
- Äiti, mikä sulla on? Tyttäreni
vaatii vastausta.
- Ei mikään, mutisen suupieliä
roikottaen.
Hän ei anna periksi. Tämä neito ei
pelkää. Kungfu-tyttö lyö faktat pöytään, eikä arkaile tarttua tosiasioihin.
Häntä ei pelota suuret tunteet tai rypistyvä voimahahmo.
Nirisen, että sanoisin, jos tietäisin.
Asioita on kerta kaikkiaan liikaa ja fiilistä vielä vähemmän. Lopultakin kaikki
kiteytyy kuontaloon. Suurena juhlapäivänä olen kiireessä tehnyt ihan
vääränlaisen kampauksen. Haituvat liehuvat poskipäillä. Väri
on väärä.
Miten hiukset, tunteet ja
nuoruudenmuisto isäukosta liittyvät toisiinsa. Sanopa se!
Kommentit
Lähetä kommentti