Anteeksiantamisen taito

Armon vuonna 2013 kirjoitin heinäkuun 28:tena päivänä ystävilleni Facebookissa:
- Rakkaat fb-ystävät, olisi kiva tietää, mitä olette kesällä lueskelleet? Itse olen järjestänyt kirjastoani ja samalla silmäillyt isoisäni kirjoja, isäni jäämistöä, mummon kirjaperintöä ja siskolta saatuja, joitakin "nämä minä luen, kun on aikaa" ja sitten sellaisia iki-ihania lapsuuden maailmankuvaa järisyttäneitä järkäleitä. Olen kasannut uudelleen luettavat ja pois lähtevät. Haikeaa sanoa kirjoille hyvästejä. Moni onkin päätynyt vaivihkaa takaisin hyllyyn. Cin cin, Cicero!

Neljäs kesäkuuta kello 22:15 järjestän edelleen samalla metodilla kirjahyllyäni.

Sivulla 54 kirjassaan Elokuisia Ajatuksia (1954, WSOY) kirjoittaa V. A. Koskenniemi: ”On onnellisempaa unohtaa kuin antaa anteeksi”. Ajatus vaivaa minua, haastaa pohtimaan. Onko älykkö oikeassa?

Entäpä käsky antaa anteeksi?


Oli joulukuu. Lumihiutaleita leijaili, posket punoittivat, sydän sykki ja juttu luisti. Hakaniemen hyisellä kujalla hytisimme ja hykertelimme. Olin mukana ja mikä parasta koko yön. Kun isä aamulla puhutteli minua keittiön pöydän toiselta puolelta, purin hammasta ja päätin, etten tulisi koskaan, ikinä, milloinkaan tekemään sellaista, jota joutuisin isältäni anteeksi pyytämään.

Rouva Jokinen naurahtaa, kuinka voimakas usko hänellä oli omaan virheettömyyteen, taitoonsa temmeltää toruitta. Kuinka kepeästi kaavailin kykeneväni kikkailemaan, välttämään vanhempien katseet, ukon jylinän, kohtuuttomat tuomiot ja tilanteet, joissa olin näkymätön.

Tunnustin alamaisuuteni sanomalla anteeksi


Rouva Jokinen muistelee koivuvanhusten latvoja tavoittelevaa kiekkoa, kuuraa ikkunaruudussa, tuulen piiskaamia kanervia vihreissä parvekelaatikoissa. Isän sinistä pusakkaa ja puoliksi hörpittyä kahvia, silitetyn pöytäliinan tuoksua. Sanoin anteeksi. Käännyin poistuakseni ja niin, huokaus, ovi sulkeutui äänekkäästi. Isän sanat käskivät palaamaan puhutteluun.

Rouva Jokinen muistelee, miltä hänestä tuntui kuusitoistavuotiaana kohdata vihainen isä.

Olenko antanut isälleni anteeksi? Jossittelen. Jos olisin, eikö tämän ärtymyksen tulisi olla tiessään. Pienestä peilistä tarkastan, on ryppy otsalla, aivan tuossa kulmakarvojen kaaren tuntumassa, tuona aamupäivänä se jumittui asentoonsa.

Anteeksi antaminen on prosessi, rouva Jokinen tavailee kirjasta. Sitten hän törmää ajatukseen sydämenasenteesta, josta irtoaa anteeksiantoa samalle kusipäälle vaikka joka toinen minuutti.

Rouva Jokinen on hämmentynyt. Eikö hän neljäkymmentäseitsemänvuotiaana vieläkään ymmärrä, mitä tarkoittaa fraasi ”antaa anteeksi”? Toisaalta, rouva Jokinen puolustautuu, kirjoitinhan aivan näinä päivinä, etten oikeastaan tiedä, mitä ”rakastaa” merkitsee.

Niin, kuka kertoisi rouva Jokiselle, kenelle voi antaa anteeksi, jos oikein kovasti vituttaa?

Summa summarum


- Äiti, mikä sulla on? Tyttäreni vaatii vastausta.
- Ei mikään, mutisen suupieliä roikottaen.
Hän ei anna periksi. Tämä neito ei pelkää. Kungfu-tyttö lyö faktat pöytään, eikä arkaile tarttua tosiasioihin. Häntä ei pelota suuret tunteet tai rypistyvä voimahahmo.

Nirisen, että sanoisin, jos tietäisin. Asioita on kerta kaikkiaan liikaa ja fiilistä vielä vähemmän. Lopultakin kaikki kiteytyy kuontaloon. Suurena juhlapäivänä olen kiireessä tehnyt ihan vääränlaisen kampauksen. Haituvat liehuvat poskipäillä. Väri on väärä.

Miten hiukset, tunteet ja nuoruudenmuisto isäukosta liittyvät toisiinsa. Sanopa se!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unien tulkinta

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?