Ei kai tätä julkaista?
Rouva Jokinen ei piittaa vierustoverien vihjailusta. Myönnän, pinkki
simpukkakännykkäni on ikivanha. Ihmettelemme kameratoimintoa, muistia on
vähän, mutta ystävällinen nainen onnistuu väläyttämään salamavaloa.
Kiitos. Rouva Jokinen siristää silmiänsä myöntämättä, ettei näe taltiointia
selkeästi.
Tarkistan Tiinan ja Paolan ulkonäöt. He näyttävät itseltään. Upeaa,
kummatkin hymyilevät. Hiukset on kauniisti. Kivat asut. Istumme sohvalla. Mutta
mitä ihmettä, kuka on tuo peduiinitelttaan kääriytynyt punakka, viittäkymppiä
lähentelevä täti-ihminen, joka hämärästi muistuttaa minua?
- Hieno kuva, seurueen ikuistanut arvioi. Katson pientä ruutua. Olen
järkyttynyt. Enhän minä tällaiselta näytä.
Ohoh, tätä kuvaa et halua nähdä!
Pakokauhuni kumuloituu Lönnrotin kadulla sijaitsevan Suomen World Visionin viidennen
kerroksen kokoustiloissa Hellyys ja
muoti – ISO HALI –tapahtumaan saapuneiden osanottajien aktivoidessa
kännyköitään.
Jokainen haluaa ikuistaa vieressäni istuvan IvanaHelsinki –tuotemerkistään tunnetun muotisuunnittelija Paola Suhosen, joka osallistuu Hellyys-projektiin tuottaen Perulaisten Pitumarcan alueen käsityöläisnaisten kanssa
neulesetin, joka oli jo esillä New Yorkin muotiviikoilla.
Meille vilautetaan kuvia talven 2014-2015 mallistosta. Oi, kuinka
haluaisin unelmapehmeästä babyalpakan langasta käsin kudotun taidetekstiilin,
jonka arvoa voi konkretisoida vain vertaamalla sitä isoäidin kutomaksi
perintökalleudeksi. Mutta, mahtuisinko neuleeseen? Ovatko hihat tarpeeksi
pitkät? En kehtaa kysyä, mutta kiellän Tiinaa julkaisemasta pärstäkuvaani
netissä.
Tiina tokaisee, että näytän selfiessä ihan edesmenneeltä isältäni. Oliko
se kohteliaisuus? Ajattelen Raunoa khakin värisissä retkeilyhousuissa, joissa
polven kohdalla oli kätevät sivutaskut. Valkoisia tennissukkia ja kärjistä kuluneita
kenkiä. Tummanvihreitä kalastusliivejä, joiden pikkutaskuihin saattoi sujauttaa
kaikenlaista tärkeää. Raidallista villapaitaa, joka kiristi keskivartalon
venyttäessä resoria.
Paksutyttö haaveilee unelmakuvasta
Kirjoistuskaverini Kriske vinkkasi minulle jo jokin aika sitten lohduttavan
ajatuksen: Kymmenen vuoden kuluttua tihrustaessani kuvista rouva Jokisen kasvoja näytän ainakin nuoremmalta.
Miksi oman kuvan näkeminen on niin väkevä kokemus? Miksi tuntemani ilo
ei välity? Jos nauran, näytän höhöttävältä. Suu supussa jurnutan. Miten hiukset
aina latistuvat? Mihin häviävät kasvoilleni tyypilliset varjot?
Kolmiulotteisuus nenän kohdalla? Miksi muistutan sohvalle nostettua merinorsua?
(*
Lena kirjoitti Facebookissa kritisoimastani profiilikuvasta: “Kumma
miten itse näemme omassa kuvassa vain virheet ja muut näkee kauneuden”.
Olen miettinyt, miksi en näe itseäni esimerkiksi sinun silmin? Entä näetkö
sinä itsesi minun silmin? Mistä saapuu kriittisyys tujotukseeni kun tarkastelen
itseäni? Miksi Rouva Jokinen joskus näyttää unelmanaiselle ja hetken kulutta-
no niin – huokaus.
Selfien ottaminen on taitolaji.
(* Kirjoittajan huomautus: - Hyi, kuinka ikävästi kirjoitettu rouva
Jokinen. Et sinä muistuta merinorsua. Sinähän olet upea norppa ;)
Kommentit
Lähetä kommentti