Haaveissa sanon, että tykkään

Miten sitä voisi viestiä tunteistaan, rouva Jokinen pohtii. Miten ilmaista mieltymyksensä päätymättä pelleksi ja milloin sen kehtaisi kertoa.

Rouva Jokinen pohtii rakastamisen taitoa. Itseasiassa hän on epävarma, voiko raasu rakastaa tai että miten sana edes määritellään. Rakkaus. Että onko se tunne vai teko, järkipäätös vai tunteesta tehty entä tunteikas teko ilman järkeä.

Pystyn ajattelemaan ajatukseni umpisolmuun. Jos rikkinäinen ei rakasta itseään, voiko hän ylipäätään sanoa rakastavansa toista, kun kuitenkin rakastamiseen vaaditaan kaksoiskäskyn lähtökohtana itsensä rakastamista?

Ja mitä se rakkaus on?

Jos hyväksyy kroppansa sellaisena kuin se näyttäytyy tai totuttautuu navigoimaan temperamenttinsa tuiverruksessa ja pyrkii pääsääntöisesti antamaan anteeksi menneisyyden mokkelot ja toivomaan tuleville päiville parasta niin onko se sitä? Pesen hampaat, vältän lisäaineita, kierrän makeishyllyn ja venyttelen työpäivän aikana, tavoitanko sanan sisällön?

Perhoset vatsassa, äitini vinkkasi ja että tykkää toisen varpaista. Ajattelen peittoni pölähdystä, pölyhiukkasia leijailemassa tunkkaisessa huoneessa. Auringon säteiden osuessa tomu kimaltelee.

Yhteistä on halu piiloutua

Parikymppinen ei halua olla liian innokas, eikä epätoivoinen. Muistan kesäillan ja poppareiden tuoksun. Hymyn junan könytessä vuoristoradan korkeimmalle mäelle, Helsingin valot ja jyrkän kaarteen ennen vauhdikasta laskua. Ihmiset kiljuvat. Uudestaan ja uudestaan rohkeimmat janoavat vauhtia. Vaaleanpunainen sokerimassa tarttuu sormiin ja suuni on makea. Kuinka haluan! Sanoa hujopille, että tykkään. Että ajattelen. Että kirjoitan sukunimeäsi suttupaperille kokeilumielessä. Että ihmismassasta tunnistan hänet. Sinut.

Eronneena aristelin pettymystä, että jos kuitenkin tulen hylätyksi. On helpompi olla leikkimättä kuin huomata pelaavansa peliä eri säännöillä. On mukavampaa naureskella mustia sukkamyttyjä, yökkäillä partakarvoja lavuaarissa, kiitellä onneaan omasta ajankäytöstä ja itse valituista kukkaverhoista kuin kertoa, kuinka yksinäistä on litkiä iltateetä lähiölaatikossa.

Eikä vanhuus tuo tullessaan viisautta. Eikä kirjoja kahlannut välttämättä ole saanut saalista. Haroo sormillaan vettä ja ihmettelee tyhjiä kouriaan.

Miten ilmaista ilo ihmisestä?

Mitä jos kuitenkin, sitä rohkaistuu. Tarttuu kännykkään ja lähettää viestin väärälle henkilölle tai tökkää sormella oudon hymiön. Voi ei, hämminkiä.

Kuten sinä iltana, kun rouva Jokisen siippa riemuitsi yllättävästä avusta, jota reilu kaveri oli pyytämättä antanut.

- Kirjoita sinne faceen, äijä ohjeistaa. – Kirjoita Mian seinälle, että ”Harri on enkeli”.

- Enhän minä sellaista voi ystäväni seinälle kirjoittaa. Ajattele nyt vähän, miltä se kuulostaa, että kehun ystävättereni puolisoa ”enkeliksi”.

- Joo, ei kuulosta hyvälle.

- Mutta, ehdotan jatkaen viestin muotoilua: - Entä jos kirjoitan sun nimissä, että ”Harri on enkeli”.

- Älä nyt ainakaan sellaista mene julkaisemaan! Kuinka hullulta se nyt kuulostaisi, että minä sellaista sanoisin.

Kiva ajatus muuttuu miettiessä mahdottomaksi tehtäväksi ja välttääksemme hullunkurisen viestin ohitamme osuvan ilmaisun ja päätämme olla kirjoittamatta. Ja kiittämättä. Ja niinhän se menee, rouva Jokinen pohtii, että useimmiten on helpompaa pitää tykkäämiset omana tietonaan.