Juhlimisen pimeä puoli

Pahaolo aaltoilee, auts, sitä moittia motkottaa omaa tahdonlujuuttaan, äimistelee aikuisennaisen halua kerta toisensa jälkeen sekoittaa nuppinsa, kieputtaa elämistönsä ylösalaisin.

Keksitkö sinä hyviä aiheita bilettämiseen?

Popsiessani siskon kanssa irtareita totesimme, että ensimmäinen maistuu parhaalle. Toinen on aika hyvä. Kolmas pikkuinen pettymys, neljäs vahvistaa mielipiteen, pahaa oli ja kuudes pitää syödä, jotta pahamaku poistuisi suusta ja lopulta sitkeänlimainennamiklöntti kasvaa tarttuen kitalakeen, lohkaisten hampaan ja turvottaen lopuksi rouva Jokisen vatsan kovaksi kipeäksi kummuksi.

Sokeriton kilvoittelu päättyi hyvään syyhyn. Keksin sen ihan itse ja kuin vastauksena kysymykseen, palkintona odotukseen, saapui hän kävellen kahdella jalalla. On aika juhlia!

Joka päivä on uusi mahdollisuus

Miltä mahtaa lapsista näyttää, kun äiti huohottaa sängyssä masua pidellen, pahaa oloa yökkäillen ja supatten lupauksia maan ja taivaan välillä, jos tästä selviän ilman jalkojen amputoimista, en ikinä, ikinä, ikinä enää osta tervapiruja.

Niin, huokaisen, olen kirjoittanut blogia kuukauden verran ja taas olen tässä tilanteessa, röyh.

Kuten aina, pahaolo hellittää, vatsahapot pilkkovat laukkuni sisällön, elimistö poistaa pahalle haisevan vellin ja puna palautuu poskille. Mikä onkaan silloin ajatukseni?

Miksi siivoan keittiön kaappeja tarmokkaasti? Järjestelen kahvikuppeja ja kurkin peltipurkkeihin. Tuijotan lasten leikkinurkkausta, tutkin tahmeat taskut ja pikkuisen repun. Lakaisen leffaillan päätteeksi sohvan alta, kurkkaan, edes yksi, ihan pieni, oi kun tekee niin mieli.