Unohtaisinko sinut!

Rouva Jokinen painautuu ystävänsä syleilyyn. On hetkiä, joissa haluaisi viipyä. On hetkiä, joita ei haluaisi kohdata. Irrottautuminen ystävästä on tuskallista, erityisesti silloin, kun tietää jälleennäkemiseen kuluvan useita vuosia.

Rouva Jokisen lapsuuden leikkikaverit on temmattu maailman ääriin. Kaisa kaukaiselle saarelle, Maria monen aikavyöhykkeen ja Päivi valtameren tuolle puolen ja Heidikin Euroopan ehkä sateisimmassa kaupungissa. Rouva Jokinen ei ole katkera, mutta kuitenkin, silloin ja tällöin, hän ikävöi nuoruuden ystävää kahville, kävelymatkan päähän, ykkösluokan postimerkillä tavoitettavaksi.

Muistatko vielä ystävän?


Kun ei olla nauraa räkätetty, ei kaivettu tuhruista nenäliinaa kyyneliä kuivaamaan, ei pysähdytty kadun kulmaan jonnin joutavia jaarittelemaan, niin onkohan enää sanottavaa, rouva Jokinen kauhistuu ajatuksesta. Unohtuiko jutut matkalaukkuja pakatessa, viikkojen vieriessä, arkisessa Suomessa asustellessa. Ja hyttysten hätyytellessä suvi-illassa vilahti viiltävä kipu tajunnassa. Löytyykö yhteisiä ilonaiheita, viihdytkö vielä seurassani ja pelkona pirtelön pohjalla: olenko minä sinulle rakas.

Näinä näkymättömyyden vuosina, kun postimerkit on jäänyt hankkimatta, paketit lähettämättä ja fasessa unohtui viesteihin vastata, sitä ihmettelee somessa julkaistuja kuvia, katselee Google Mapsilla kamujen asuinsijoja, etäeläen elämänsä suurimpia ihmissuhteita.

Sari kävi täällä!


Eikö olekin ihme, miten piinaavan pitkät päivät, kadotetut kuukaudet, jopa kokonaiset vuodet pyyhkäistään pois ystävysten kohdatessa. Siitä jatkamme, mihin jäimme. Ryppynaamat kikattavat kuin kakaroina. Läheisyyden riemu ja ystävyyden hurmio valtaavat mielen. Kun Sari eilen illalla nauroi kippurassa, innostuin entistä enemmän hauskuuttamaan ja hänen puhuessaan, tiesin taustatarinaa kuulematta, mitä hän tarkoitti. Sanoitta, nähdessäni katseensa ymmärsin, miltä tuntui ja siksi, tunnustan nyt julkisesti, käänsin pääni, ettei hän näkisi silmiäni hyvästellessäni.

Rakkaus ei katoa kilometrejä kuljettaessa, se ei unohdu mantereelta toiselle mentäessä, ystävän nimi ei haihdu mielestä, eikä kaipuu kevene. Sitä oppii panttaamaan, paketoimaan ja asettamaan surunsa hyllylle. Muutunko kärsivällisemmäksi, tuskin. Kaipuu on kaunista kirjallisuudessa, elokuvissa ihana tehoste, mutta odottaessani lentokentällä kotiin palaavaa, etsiessäni ihmisvilinästä tuttua hahmoa, kohdatessani Stokkan kellon alla rakkaani, skippaisin odotuksen ja äänestäisin läsnäoloa.

Niisk, pyyhkäisen kyyneleen silmäkulmasta. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unien tulkinta

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?