Oletko kohdannut yliluonnollisia?

Hopeinen valo valaisee huoneen. Sitten on pimeää. Rouva Jokinen liikahtaa varovasti, aamuyön tunteina parisänkyyn pujahtanut lapsi makaa jalkopäädyssä. Hui, mikä kirkkaus voi olla?

Tunnen hengitykseni kiihtyvän. Hämärä katoaa, valo ilmestyy yhtä nopeasti kuin häviää. Mies kuorsaa äänekkäästi. Jähmetyn jännityksestä, liikutan vain silmiäni, pidätän hengitystä ja tarkistan, ei, kukaan ei seiso oven suussa, eikä osoittele fikkarilla ikkunan takaa.

Kello on puoli kuusi ja lomalaiset nukkuvat. Valo välähtää, uudestaan. Uudestaan! Mikä se voi olla. Uudestaan! Sydän jyskyttäen pohdin mahdollisuutta, että kyseessä on tienpenkereiltä tuttu ilmoitus.

Ajatus taivaallisesta kohtaamisesta on kauhistuttanut minua lapsesta lähtien. Seitsemänkymmentäluvulla kuulin hurjia tarinoita kadotuksesta, viimeisestä hetkestä ja silmänräpäyksestä, joka muuttaisi ihmiskunnan historian. Useimmiten epäilin eteisessä seisoessani, että vanhempani olivat tempautuneet yläilmoihin ilman minua, jos kukaan ei vastannut tervehdykseeni.

Mistä tietää, onko enkeli huoneessa?

Ehkä enkeli? Kikatan peiton alla kuvitellessani Gabrielin visiitille. Siinä hän seisoisi siivet levällään, miekka kädessä ja ilme vakavana. Mitä viestintuojalla mahtaisi olla asiana pian viisikymppiselle, ei enää ihan neitsyelle ja hiukan reppanalle reissaajalle muutenkin.

Ikkuna helähtää. Mielikuvitukseni hihkuu riemusta. Kyllä, olen kohtaamassa taivaallista lähettiä, joka ei saa valotehosteitaan kohilleen ja on nyt takertunut siivistään ikkunan pokaan.

Oikeasti! Rouva Jokinen haluaisi uskoa lentävän soturin kiikuttamaan Tärkeää Sanomaa ja on hiukan pettynyt huomattuaan unenpöpperöisen sinitiaisen törmänneen lasiruutuun.

Hei, ihan oikeasti, mitä meillä tapahtuu?

Valo välähtää, nyt rouva Jokinen huolestuu. Todellakin! Onko pääkopassa vikaa, sähkökäyrät ylikuumenneet vai aivoinfarkti menossa?

Kömmin istuvilleni herättääkseni puolisoni. Olen kuvitellut liikaa, edennyt kauas turva-alueeltani ja päätynyt sairaskertomukseen, joka ei minua mielytä. Ojentaessani käteni ukkoani kohden, katseeni osuu pienokaiseen peiton alla. Nelivuotias keskittyy ikuistamaan katossa kävelevää kärpästä. Hipihiljaa, liikkumatta. Räps, salama valaisee huoneen ääneti.






Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuva
Oheinen kirje on julkaistu vastaanottajan luvalla ja hän tätä alunperin ehdotti.  Miksi ihmeessä? Rouva Jokinen puhisi miettien, mitä ystävä oikein tarkoitti. Julkaista nyt henkilökohtainen kesäkirje!? Mitä ideaa siinä olisi? Rouva Jokinen oli tyrmistynyt - ehkä ripauksen loukkaantunut. Eihän hän viestejään koko maailmalle lähetä, postita kuin suoramyyntimainoksia tai varainhankintaviestejä henkilökohtaisella personoinnilla ja kivalla kuvalla varustettuna... rakastettu ystävä... Argh! hän jupisi tömistellessään puutarhassa. Ärsyttävä tyyppi! Pohdittuaan asiaa kuukauden päivät, rouva Jokinen ajatteli, että mitä minä nyt näin jurnutan, onhan kaikilla upeilla kirjoittajanaisilla ollut kirjekavereita ja olenhan minäkin nyt yksi heistä: Ihan oikea kirjoittaja, jonka kirje toiselle ihmiselle julkaistaan! Niin, että - cin cin, ystävät! Kirjoitelkaa toisillenne, kirjeenvaihto on kiva harrastus! Tänään, elokuun viidentenä päivänä, rouva Jokinen hörppii tyytyväisenä kahvia viilenevässä illas...
Lue lisää

Pienten ihmisten unelmahousut

Kuva
Rouva Jokinen iltalenkillä. Tarkkasilmä huomaa, että vain toinen nappi on korvassa. Toisella kuuntelen,  sillä minulla on nykyään lenkkiseuraa!! Mutta siitä  kerron myöhemmin, vaikka onkin huippu juttu. Pihapolulla tuli vastaan pikkuinen hiiri. Se oli harmaa, niinhän ne usein ovat ja sillä oli söpöt korvat ja vielä söpömmät silmät. Hiiri oli niin pieni, että tuskin erottui kivisellä polulla. Me tuijotimme hetken toisiamme, ihan liikkumatta ja paikoillaan ja silloin ajattelin sinua. Niin, kyllä minä olen ajatellut blogia, vaikka en ole kirjoittanut. Oikeasti kirjoittanut. Kirjoittanut niin, että rouva Jokisen touhuista olisi voinut lukea. Katsellessani sitä pikkuista hiirtä ajattelin, että se varmaan toivoi hetken olevan ohi. Aivan kuten minä toivoin ja olen toivonut. Hartaana olen käynyt nukkumaan odottaen muutosta ja aamulla herätessä tarkistanut tilanteen. Mutta aika ei ole vakio. Se päättää, mitä haluaa. On pitkästyttävänä läsnä ja kun sen a...
Lue lisää

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?

Kuva
Jos suutelen ja sairastun. En sano sitä miehelle, mutta mietin. Jos nenään ei ole sormella asiaa, silmien hieronta on kielletty ja kasvojen rapsutteluun liittyy riski, miten voimme syleillä?  Vaan, eikö nyt pitäisi kipinöidä ja kiljahdella, kannustan itseäni ja sanon:  - Nauti! Antaudu lämpöön! Ole läsnä, sillä et sinä rouva Jokinen voi tietää, josko tämä on viimeinen kerta. Sillä kaikki on toisin, jos meitä ei enää ole.  Ja mitä enemmän ajattelen, että ei pelosta käsin tulisi ajatella, ajattelen, että on järkyttävää, jos tämä on meidän vika kerta. Pelottaa, jos tämä päättyy tähän. Ei vain se, etten ole saanut ilmaistua tunteitani näinä vuosikymmeninä tai päätettyä, mikä on lempiruokani, mutta minulla on edelleen järjestämättä kaikki paperit ja meikkipussit ja käsilaukusta löytyy viime vuoden kuitteja ja pieni, aaltojen pyöreäksi hioma kivi. Niin rakas ystävä, et ehkä ole kuullut,  mutta maailma on nyt mullin mallin.  En tiedä elinoloist...
Lue lisää