KOTIASIA

Neljätoista vuotta sitten rouva Jokinen kiinnitti astiakaapin valkoiseen oveen kopiokoneen tulostaman lapun. Teippi jätti ruskean raidan yläkulmaan ja aika rypisti kulmat. Heinäkuun viimeisenä päivänä armon vuonna 2014 rouva Jokinen seuraa haalistuneita merkkejä kopioiden Kotiasia-blogiinsa kirjain kirjaimelta alkuperäistekstiä, jonka tuntemattomaksi jäänyt munkki kirjoitti nebraskalaisessa luostarissa elämänsä loppupuolella. Miettiessään luostarin viileitä holveja, yrttejä ja suljettuja portteja rouva Jokinen pyyhkäisee hikistä otsaansa, pyörittelee lyijykynää etusormen ja peukun välissä, pohtien, millaisen listan itse laatisi, jos… Jos saisin elää elämäni uudestaan ”Jos saisin elää elämäni uudestaan, yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä. Rentoutuisin, olisin taipuisampi, Olisin hupsumpi kuin olen tällä matkallani ollut. Matkustelisin. Hulluttelisin. Kiipeäisin useammin vuorille, uisin joissa, katselisin auringonlaskuja. Kävelisin ja katseli...

Rouva Jokinen on muuttanut henkilöiden identiteetin, vaihtanut nimet, tehnyt tarinassa esiintyvät hahmot tunnistamattomiksi suojellakseen esimerkissä esiintyvien yksityisyyttä sekä estääkseen sormella osoittelun tai kavereiden kiusoittelun. Tämä tarina ei kerro miehestäni! No, mikäs nyt on hätänä? Elipä kerran, kauan kauan – todella kauan – siis ihan hirmu kauan sitten, lahonneen tammen katveessa, keltaisessa mökissä, suuren suuri isä-karhu ja sen melko isoksi venähtänyt äiti-karhu sekä liuta isoina itseään pitäviä pikkukarhuja. Suvena otsot olivat onnellisia. Ne tepastelivat pihamaalla, polskuttelivat muovisessa uima-altaassa ja grillasivat täytettyjä herkkusieniä, kanankoipia ja possunkylkeä ja päivästä päivään niitä illan tullen väsytti. Yöllä pienten karhujen kuorsatessa pikkuruisissa sängyissään, hyttysmyrkylle haiseva isä-karhu makasi hikisenä isossa sängyssä ja siellä pötkötti myös äiti-karhu. - Nukutko? Isä-karhu liikahti ja tiedusteli, mikä hätänä. Äit...

Meidän Poppoo on suomalainen jo vuosia sitten pääkaupunkiseudulle perustettu yritys, joka unelmoi, tavoittelee ja pyristelee kohti arjen hyvinvointia ja kokonaisvaltaista läsnäoloa meidän kodissa. Tavoitteenamme on monipuolinen toiminta ja mutkaton ilmapiiri myös vapaa-ajan tilanteissa, juhlapyhinä sekä yhteisöllisissä tapahtumissa kuten kekkereillä tai kaverikyläilyissä ympäri Suomea. Meidän porukka koostuu eri-ikäisistä, mutta on tunnetusti ihan ykköstiimi. Etsimme nyt dynaamista sivuhenkilöä. Vastaat omalta osaltasi pakan sekoittamisesta ja asioiden uudelleen järjestämisestä.  Me tarjoamme: Tarjoamme sinulle itsenäisen ja haastavan työkentän. Saat mahdollisuuden kehittää uudenlaista ihmissuhdesoppaa. Ympärilläsi on asiasta kiinnostuneita ihmisiä sekä hämmästyneitä ulkopuolisia. Lisäksi tukenasi on Meidän Poppoosta valitsemasi vastuuhenkilö. Emme edellytä aikaisempaa kokemusta, mutta toivomme sinulta näyttöä tuloksellisesta tunnejohtamisesta. Omaat hyvät vuoro...

Rouva Jokinen painautuu ystävänsä syleilyyn. On hetkiä, joissa haluaisi viipyä. On hetkiä, joita ei haluaisi kohdata. Irrottautuminen ystävästä on tuskallista, erityisesti silloin, kun tietää jälleennäkemiseen kuluvan useita vuosia. Rouva Jokisen lapsuuden leikkikaverit on temmattu maailman ääriin. Kaisa kaukaiselle saarelle, Maria monen aikavyöhykkeen ja Päivi valtameren tuolle puolen ja Heidikin Euroopan ehkä sateisimmassa kaupungissa. Rouva Jokinen ei ole katkera, mutta kuitenkin, silloin ja tällöin, hän ikävöi nuoruuden ystävää kahville, kävelymatkan päähän, ykkösluokan postimerkillä tavoitettavaksi. Muistatko vielä ystävän? Kun ei olla nauraa räkätetty, ei kaivettu tuhruista nenäliinaa kyyneliä kuivaamaan, ei pysähdytty kadun kulmaan jonnin joutavia jaarittelemaan, niin onkohan enää sanottavaa, rouva Jokinen kauhistuu ajatuksesta. Unohtuiko jutut matkalaukkuja pakatessa, viikkojen vieriessä, arkisessa Suomessa asustellessa. Ja hyttysten hätyytellessä suvi-illassa ...

Hopeinen valo valaisee huoneen. Sitten on pimeää. Rouva Jokinen liikahtaa varovasti, aamuyön tunteina parisänkyyn pujahtanut lapsi makaa jalkopäädyssä. Hui, mikä kirkkaus voi olla? Tunnen hengitykseni kiihtyvän. Hämärä katoaa, valo ilmestyy yhtä nopeasti kuin häviää. Mies kuorsaa äänekkäästi. Jähmetyn jännityksestä, liikutan vain silmiäni, pidätän hengitystä ja tarkistan, ei, kukaan ei seiso oven suussa, eikä osoittele fikkarilla ikkunan takaa. Kello on puoli kuusi ja lomalaiset nukkuvat. Valo välähtää, uudestaan. Uudestaan! Mikä se voi olla. Uudestaan! Sydän jyskyttäen pohdin mahdollisuutta, että kyseessä on tienpenkereiltä tuttu ilmoitus. Ajatus taivaallisesta kohtaamisesta on kauhistuttanut minua lapsesta lähtien. Seitsemänkymmentäluvulla kuulin hurjia tarinoita kadotuksesta, viimeisestä hetkestä ja silmänräpäyksestä, joka muuttaisi ihmiskunnan historian. Useimmiten epäilin eteisessä seisoessani, että vanhempani olivat tempautuneet yläilmoihin ilman minua, jos kukaan ei...

Rouva Jokinen kirjoittaa viestiä kevään aikana rakkaiksi tulleille tuntemattomille. Teille, joiden tiedän olevan, vaikka kasvot ovat näkemättä, nimi kertomatta. Useimmat salaperäisiä anonyymejä kaukaisista maista ja tuntemattomista kaupungeista. Mutta aina avatessani läppärin, sydämeni pakahtuu jännityksestä, kuvitellessani ystävän odottavan, ihmisen lukevan, kaverin kuuntelevan ja ehkä, niin, sitähän rouva Jokinen hartaasi toivoo, että tulisi ymmärretyksi. Oletko jo nähnyt pääskysiä? Uima-altaassa ei ole muita. Rouva Jokinen levittää kätensä, katselee sinitaivasta, heiluttaa varpaita, mustaksi tuhritut varpaankynnet peittyvät mahan taakse, mutta eipä tuo haitaa, tissit näyttävät kelluessa upeilta. Taivaalla kaartelee pääskysiä. Niitä on kymmeniä. Auringon säteiden osuessa siipien alapintaan valo heijastuu kuin pienistä peileistä. Tuuli puhaltelee veden pinnalle kuvioita, jatkan lillumista, on lämmin. Mutta juhannuksena oli kylmä. Kohmeisina näykimme keskikesän her...

Kesäiltana sydämeni on särkynyt. Nojaan tiskiin odottaen lämmikettä. Taustalla raikuvan hittibiisin kertsi kannustaa ottamaan katsekontaktia. Vielä on kesää jäljellä! Siks oon mä suruinen Rouva Jokista puistattaa menneiden muistelu. Hän kertoo mielellään olevansa, nyt, onnellisesti naimisissa. Se tarkoittaa, että riidan päätteeksi pyydetään anteeksi, halitaan ja ollaan kavereita. Harrastetaan sovintoseksiä ja nukahdetaan tyytyväisinä. Parransänki raapii suudellessa ja iho lämpenee ihoa vasten. Mutta silloin, hyi miten ilkeästi värisyttää ajatellakin, yksinäisyys riivasi hylättyä kroppaa, punoitti poskipäillä, vilahti katseessa, kopisi kulkiessani, etsiessäni jotain tapahtuvaksi. Muutoksen odottaminen on äärimmäinen kokemus. Kyllä, se on herkullinen mahdollisuus virittää päiväunet uudelle aaltopituudelle, mutta pudotessaan veteen, kissanpoika tuskin riemastuu tai nauttii elämän tarjoamasta kylpyhetkestä. En minäkään pitänyt sooloilusta. Rantapulevardilla käsikynkkää...