Katso kuvat: Syksyn yllättävin vaatevinkki

Rouva Jokinen osti seitsemänkymmenen prosentin alennuksella kaksi villasekoitekankaasta valmistettua ruutukuosista vekkihametta Lindexin alennusmyynnistä. Toinen mahtuu melkein, toinen vain unelmissa. Kuinka hullua, rouva Jokinen!

Kummatkin leningit palauttavat mieleeni lapsuuden karhentelevat sukkahousut ja kutittavat slipoverit. Suuren hakaneulan, jolla skottiruudullinen kiltti laitettiin helmasta kiinni. Äidin tuoksun, hopeisen sormuksen ja saapikkaiden korkeat korot hänen kumartuessa solmimaan tumman ruskeaa nauhaa rusetiksi hiuksiini.

Katselen ostoksiani. Toisessa on tekonahkaiset somisteet ja toisessa kultainen vetoketju. Se isompi on kokoa 44 ja pienempi 42. Leveämmässä vyötäröä voi säätää, kapeampi on kuin nukenvaate huoliteltuine yksityiskohtineen.

Jos mekko mahtuisi, se olisi täydellinen.

Rouva Jokista naurattaa ajatus, että hän olisi ostanut itselleen sopivan vaatteen. Hyvänen aika, eihän siinä olisi järkeä. Niinhän minä olen tehnyt. Ostanut mukavia, venyviä, periksi antavia, joustavia resorivyötäröitä ja vatsaa häivyttäviä paituleita. Aina isompia rintsikoita ja jättikokoisia trikoopöksyjä. Sloggin peruspikkareihin vajosin. Lösähdin. Eksyin ja kadotin itseni maksimekkoihin. Piilouduin kuin peitto pussilakanaan.

Onneksi keksin ostaa liian pienet farkut. Ne puristivat esille totuuden, että jotain pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Olen vaatteiden avulla avittanut itseäni nyt useita kokoja kevyemmäksi.

Tavoitevaate voi olla vanha ihastus tai löytö alelaarista.

Kun tiistai-iltana kiemurtelen hameeseen, se on revetä. Vetoketjun hakaset sojottavat kauaksi toisistaan kuin kaksi erilleen kasvanutta ihmistä. Kangastilkku ei peitä kauttaaltaan peppuani ja oloni on epämukava. Hengittäminen on haasteellista ja keskivartalolihavuus on konkreettista. 

Otan kuvan muistoksi. Julkaisen sen sun iloksi. Tältä näytän tänään – mutta, mutta - eräänä päivänä julkaisen kuvan, jossa mekko näyttää sopivan ylleni. Tämä on mun tavoite.

Tämä ei ole tyylimoka, vaan tietoinen valinta.

Tyhjäksi juotu kahvikuppi, sormus nimettömässä tai leima passissa ei ole unelmointia. Unelma on jotain, jota toivot, hellit öisissä ajatuksissa, suukottelet saadessasi. Se on kuin hyvä kirja, jota kiikutat mukanasi arjen kiireessä, luet ruuhkajunan hälinässä ja tauon jälkeen ahmit onnessasi.

Kuin kesäinen viljapelto tulentuu tai kukkasipulipussin kukat aukeavat loistoonsa. Sitä saa mitä tilaa, sanotaan. Vaan ei se kyllä aina mene niin, rouva Jokinen tuhahtaa. On sitä tullut tilattua spagettia ja lihapullia, mutta kanttarellikastiketta on lopulta loroteltu uusien perunoiden seuraksi.

Ei kaikki ole niin mustavalkoista kuin nuorena luulee. Sitä odottaa tulevansa lohdutetuksi, kun itkettää. Että hymyyn saa hymyn ja rakastetultaan lempeän katseen. Että sinä näet minut kauniina silloinkin, kun ohi kiitänyt Bemari on humauttanut rapavedet päälleni.

Pöh, ei maailma ole reilu.

Ehkä siksi ja juurikin tästä syystä, haluan kannustaa sinua, rakas lukija, etsimään jonkin asian, joka muistuttaa taivaalla kiitävistä pilvistä, Atlantin vaahtopäistä, Lemmenjoen hippusista. Simpukankuoren, prässätyn villiyrtin, korvattoman kupin, rypistyneen kirjeen, haalistuneen kuvan. Ehkä se on sana tai lause, jonka kirjoitat liitutaululle. Rouva Jokisella skottiruudullinen leninki, jonka hän tallentaa kännykkänsä taustakuvaksi.

Toiset eivät ehdi kuunnella, jotkut eivät ymmärrä ja ilkeät kengällään stumppaavat hehkuvan. Pidä sinä kiinni oikeudestasi unelmoida.

Mistä sinä unelmoit syksyllä?