Opi sanomaan ei ilman syyllisyyttä

Iltatähti itkee päiväkodin eteisessä. Surkeana ja silmät kyynelissä sopertaa toistellen: - Äiti, älä mee, haluun olla sun kaa!

Vältteletkö sinä epämiellyttäviä tilanteita?

Kuinka ikävä tilanne. Rouva Jokinen ei pidä ikävistä tilanteista. Hänestä on kiusallista sanoa ei tai tuottaa tietoisesti pettymyksiä. Oi, kunpa kaikki olisivat aina ja ikuisesti onnellisia.

Harmillista, että kohtaamattomat asiat ja tekemättömät työt kiertyvät eteemme. Keväällä sen huomaa puutarhassa. Jätäpä kukkapenkki kitkemättä, käännäppä selkäsi hetkeksi ja jo näet vuohenputken voimissaan, tulppaanien kadotessa voimaantuneeseen nokkospöheikköön.

Älä nyt niuhota, tämän kerran!

Jos annan periksi, rouva Jokinen pohtii, kasvatan kapinaa ja itsepäisyyttä, hui kauhistus, ja huomenna huuto on entistä kovempi. Jos myönnyn pikku leijonan toiveeseen, palkitsen hänet ikävästä käytöksestä ja uhmakkaasta metelistä.

Toisaalta, rouva Jokinen hymyilee ajatellessaan suloisia sanoja. “Sinun kanssasi äiti” – eihän sen ihanampaa olekaan, kuin yhteiset hetket. Ehdotus kiehtoo, loikoilisimme lämpimällä kalliolla, polskuttelisimme meressä, näykkisimme nuotiolla sulaneita vaahtokarkkeja, nukahtaisimme veneen keinuttaessa uneen.

Hyvänen aika, eihän meillä ole venettä ja nyt on talvi! Nainen, nappaan itseäni niskasta, aiotko tosiaan kasvattaa puutarhassasi narsistin? Lataan mielessäni faktoja, kuinka käy, jos jälkikasvulle ei aseta rajoja. Lapsen luottamus horjuu, jos sopimuksista ei pidetä kiinni. Lapsi tarvitsee pettymyksiä oppiakseen käsittelemään erilaisia tunteita. 

Kuka lohduttaisi kasvattajaa?

Poika on tarrannut kiinni villalangan kiemuroista pujotellen pienet sormensa kaulahuivini lonkeroihin. Päätän: nyt, nyt äiti on aikuinen! Nyökkään merkiksi.

Päiväkodin täti nostaa kimeästi kiljuvan lapsen syliinsä, puhuu lempeästi ja kantaa päättäväisesti leikkihuoneeseen, jossa pienet ihmistaimet ovat kerääntyneen ringiksi leikkimään paloautolla. – Tule mukaan!

Ovi sulkeutuu ja rouva Jokinen jää hiljentyneeseen aulaan, napittaa takkinsa ja kävelee parkkipaikalle surullisempana kuin aikoihin. Itkua pidätellen ja sekavia tunteita setvien hän istuutuu autoonsa nyyhkimään. Tein kuten oli sovittu ja tiedän, että lapsestani pidetään huolta, mutta kuka antaisi eroahdistuksen jälkeen kriisiapua äidille?