Pääsitkö maaliin rouva Jokinen?

Sori, en oo ehtinyt kirjoittaa. Oon ollut lenkillä!

Pysähdyin juttelemaan elokuisena iltana naapurin kanssa. Hän sanoi, tarkoittaen rouva Jokista, ”on” ja sitten hän silitti kädellään poskensa ihoa ja sanoi ”tästä”.  Tiedättekö sen tunteen, kun toinen sanoo jotain ja olet melko varma, mitä hän tarkoittaa ja jatkat keskustelua olettaen, että puhutte samasta asiasta. Niin rouva Jokinen tekee päivittäin vain huomatakseen, että puolison kanssa homma usein tössähtää. Kuten pyörän rengas pehmeällä hiekalla tai sateen nuolemalla kalliolla, sutii jonnekin ihan toisaalle, kuin ajatuksissaan oli menossa. Ja sitäkin rouva Jokinen on miettinyt, miten sama sana voi kahdella eri ihmisellä tarkoittaa niin eri asioita ja kuinka nopeasti tavallinen lause voi saada ihan päinvastaisen merkityksen. Esimerkiksi ”kulta, onko nämä sinun sukkasi?” kuulostaa harmittomalta, mutta saattaa olla todellinen maamiina.

Rouva Jokinen miettii, mitä ihmettä hän kirjoittaa. Minunhan piti kertoa siitä sateisesta illasta, kun lähdin lenkille ja kuinka edellisenä päivänä koira oli karannut pihasta emännän jalanjälkiä seuraamaan ja kuinka puolisoni oli löytänyt sen ajellessaan kylätietä kotiinpäin.

Ajatukseni harhailevat. En tavoita sanoja. Ne nousevat. Kaartelevat sinitaivaalla. Katselevat minua pysähtyessään puhelinlangoille. Pyrähtävät lentoon lähestyessäni. Huutelevat pimenevässä illassa. Kaakattavat kuin nuo hävyttömät hanhet, jotka syövät nurmikot golfkentiltä. Naureskelevat kaislikossa. Kuulen kalastajan ilon hänen rantautuessa. Rytisten vene vedetään maihin ja saalis pakataan tien laidassa odottavan auton takaluukkuun. Pimeässä erotan hehkuvan savukkeen.

Ulkona on tosi kaunista. Rouva Jokinen on aivan hämmästynyt.

Riemu täyttää sisukseni. 

Ulkoinen habitus ei vastaa oloani, rouva Jokinen katselee itsestään juoksulenkin jälkeen ottamia kuvia arvioiden. Kasvoni ovat kärsivän näköiset, juonteita ja suupielet roikkuvat. Naamasta päätellen minulla ei mene hyvin. Kiristävätkö vaatteet rouva Jokinen? Juoksuhousut ovat tiukat ja trikoopaita paljastaa armottomasti vatsamakkarat.

- Vatsamakkarat! Mikä ilonpäivä! Olen päässyt levelille, jossa voin ihastella vatsamakkaroita ja surkutella kovaäänisesti pukukopissa, miten hirveeeetä se on, kun vatsa pömpöttää. 

- Huomaatteko!!! Vatsani pömpöttää!! On makkaroita!! En ole enää muodoton minä, vaan löysästi vartaloa myöten valuvia läskiaaltoja ylpeänä ihasteleva ylipainoinen terveellistä elämää tavoitteleva keski-ikäinen höpönassu. Siinäs kuulitte ja sellaisena köpöttelijänä juoksin eilenkin ihmisten ilmoilla, pinkeissä treenivaatteissa, naama punaisena, hikisenä ja onnellisena.

Olen onnellinen juostessani. 

Silloinkin kun kiroilen ja suuri ärsytys ympäröi askeleitani. Mitä siitä, olen oppinut. Maanantaina ylämäki houkuttelee kokeilemaan voimia ja sama reitti haastaa tiistaina. Keskiviikkona on liikaa autoja, ilta-auringossa tanssivia ötököitä, hitaasti laahustavia koiranulkoiluttajia, penskoja pyörillään. Torstaina en jaksa lähteä.

- Mutta tässä hommassa kätevää on se, että voin jatkaa. Että olen terve. Että polvet kestää. Että on valaistu tieverkosto. Että on huominen, selitän kuusiaidanteen varjossa hyttysiä hätistävälle naapurille.

Hurtta tempoo hihnanpäässä. Naapuri hytisee. On viileää, eikä hän oikeastaan kysynyt, mutta minä kerroin. Selitin, että olin aloittanut juoksemaan. Tarkensin, että tavoitteenani oli kymmenen kilometriä. Naapuri otti askelia, nyökytti ja kääntyi lähteäkseen. Vielä minä ladoin lisää yksityiskohtia. Koira nyki ja vinkui. Tahtoi eteenpäin ja itsekin halusin jatkaa matkaa. Ehdin kuitenkin sanoa tärkeimmän: saavutin tavoitteeni.

Kun on itse jossain asiassa ihan täpöllä mukana ja uppoutuneena omaan suoritukseensa on hiukan vaikeaa ymmärtää, että hyvänpäiväntutut tai lähikaupan kassa eivät innostu sinulle merkittävästä aiheesta, aikataulusta ja uusista ajatuksista.

Miten niin ei kiinnosta?!?!?

Rouva Jokinen on niin täynnä yksityiskohtia. Uudet netistä tilatut juoksukengät, jotka olivatkin liian pienet. Urheilukaupasta puoleenhintaan löytynyt vettä ja tuulta pitävä, läpihengittävät juoksutakki – aivan – just se sama, mitä keväällä olin katsellut useamman kerran ja sinisenä! Eikö olekin täydellistä ja sattumalta yksi kappale Aleksanterinkadun XXL-kaupan rekissä ja minun kokoa! No, ehkä vielä vähän pinkeä, puoliso arvioi, mutta itse näen sen jo niin sopivana. Niin ja sitten on nuo luvut.

Maagiset tulokset näytöllä, joita tutkailen lenkiltä palatessani. Makaan raukeana sängyllä ja tuijotan haltioituneena kännykkääni. SportTracker tietää, kuinka pitkän matkan olen juossut ja millaista vauhtia. Oliko ylämäkeä vai alaspäin lönkyttelyä. Sekin on ihmeellistä, että juoksen nopeammin aina niillä osuuksilla, missä kohtaan ihmisiä.

Vihdoinkin kivoja juttuja liikuntasektorilla. Kuten esimerkiksi tämä sininen treenitakki.

Mikä minua vaivaa?

Rouva Jokisen puoliso sanoi viiden kilometrin jälkeen, että hänen kaveri epäili tulosta todeksi. Mitä rouva Jokinen teki? Päätti näyttää, että pystyy vielä parempaankin. Juoksin kymmenen kilometriä. Puoliso sanoi, ettei hänen kaveri uskonut. Rouva Jokinen nipisti suun viivaksi ja juoksi seuraavan kerran 11.5 km. Samalla hetkellä kun saavuin lenkiltä kotiin ja hörpin janoisena vettä, puoliso nauroi, että hänen kaveri sanoi, etten pystyisi juoksemaan 15 kilometriä. Hah, rouva Jokinen sanoi ja niin minä, kuin hidastetussa filmissä, hitaasti juoksin, mutta juoksin kuitenkin, eilen juoksin 15.6 km. Siksi kirjoitan tänään blogia. Minulla on vähän väsynyt olo, sillä puolison sanoi, että hänen kaveri ei usko, että pystyn juoksemaan 20 km.

Treenaamaan aloitin 12. kesäkuuta 2017. Juoksin 2.19 kilometriä. Tänään on elokuun viimeinen päivä ja olen kesän aikana juossut 31 harjoitusta. Matkaa on kertynyt yli 160 kilometriä. Aikaa hommaan on kulunut noin 25 tuntia. Energiaa olen kuluttanut 14000 kcal verran. Mutta numeroilla ei oikeastaan ole väliä. 

Mikä on parasta? 

Rouva Jokinen pohtii arkiunelman toteutumista. Liikkumista päivittäin ja sen mukanaan tuomaa itsekunnioitusta ja tietynlaista helpottunutta oloa, että mä pystyin, mä kuitenkin pystyin. Raavin ajan. Löysin lenkkarit. Lähdin ulos.

Parasta kuitenkin on se fiilis. Lämmin tunne lihaksissa, stressitön olo korvien välissä, vahvasti lyövä sydän, hikinen kroppa ja täyttymys. Muistuttaa hyvää lemmiskelyä. Tätä on pakko saada lisää!