Translate

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Pelotti niin, että meinasin jättää varmuudeksi kesken

En minä olen unohtanut sinua, päinvastoin. Aina silloin tällöin olen ajatellut, että kirjoittaisin. Mutta miten lie olen takertunut toisaalle, käyttänyt valveillaoloaikani muualla ja niin on käynyt kuin kotiaskareissa ja käsitöissä. Jäänyt on tekemättä, haaveet toteuttamatta ja sanat, joita olen päässäni makustellut, ajatukset, joita olen lankavyyhdiksi kerinyt ovat unohtuneet ja nyt ne tuntuvat niin vanhoilta.

Kaikki kertomisenarvoinen on jo tapahtunut.


Syreeniaidanne tuoksuu ja navakka puuskainen tuuli irrottaa terälehtiä säälimättä. Istun punaisella sohvalla ja ajattelen kuluneita päiviä. Miten olen ikävöinyt! Anna anteeksi, että olen niin kovin huono kirjoittamaan. Anna anteeksi, että höpötän. Ensin meni lysti laihduttamisesta, sitten katosi halu kulkea. Sitten istuin ja ajattelin, että ei tästä mitään tule. Epäilin pääseväni milloinkaan tavoitteeseeni ja tuijotin tyhjää paperia.

Joku kysyi, miksen kirjoittanut enemmän ja useammin. Miten voisin? Eihän minulla ole mitään sanottavaa! Mitä kirjoittaisin? Nyt ei huvita. Että en jaksa innostua siitä, mistä pitäisi ja että olen niin lähellä maaliviivaa, että haistan laakeriseppeleen tuoksun. Kuulen kannustajien hurrauksen, viirit liehuvat, shamppanja-pullo kuplii odottaen. Mutta minä nyt istun täällä tienpientareella ja järjestelen pikkukiviä koon mukaan ja oikeastaan olen myös keksinyt, miten…

Äh, mitä niitä nyt niin tarkkaan luetteloimaan. Oli minulla seuranani myös pelko. Pelko siitä, että kaikki tämä liittyy siihen, että kirjoitan näitä viestejä ja että jos en kirjoita, mitä minulle sitten tapahtuu. Jos kukaan ei tiedä, mitä teen, teenkö mitään? Valitsenko oikein? Entä jos en raportoi, syönkö salaa? Kun kukaan ei näe, näkeekö kukaan ja olenko minä sinulle rakas, sitäkin mietin. Ja sitten minä kokeilin. Olla yksin, ilman ruokaohjeita tai liikuntatavoitteita.

Jos en onnistu, nauratko sinä?


Jos keskeytän, onko se epäonnistumista? En ehkä uskalla muuttua. Mistä rohkeus olla minä? Miten siinä sitten kävikään, kysyttiin lastenlorussa ja minäkin jännittyneenä seurasin sormiani, jotka ojentautuivat kaupassa makeishyllyn kohdalla, tarttuivat mazariini-leivokseen ja nappasivat namikulhosta tervapirun irvistävän pään.
- Oletkos seonnut vai etkö välitä? Kyselin huolestuuna. Kaakatin itseni ympärillä kuin pihapiirin tuohtunut kanaemo:  - Tuhoatko tahallasi kaiken, minkä olet saanut koottua, eikö millään ole väliä vai onko toiminnassasi jotain järkeä?

Onko missään mitään järkeä. Onko järkeä laihduttaa ja lihoa, lihoa ja laihtua, jojoilla tai kieltää itseltään kivoja hetkiä ruokapöydässä. Onko järkeä hikoilla ja miksi minä hikoilen, olenko onnellinen. Ehkä se minua kiinnosti näinä kuluneina viikkona, olenko onnellinen. Oletko sinä onnellinen?

Minä pelkään yksin jäämistä. Että tulen hylätyksi. Pelkään kasvojen menettämistä ja hyväksynnän katoamista. Kun tällainen raasu lähtee suorittamaan, on siinä vaarana kompastua itse kudottuun verkkoon.

Pohtiminen ja kyseenalaistaminen ei kaada hyviä hankkeita.


Hyvin tehdyt perustukset kestävät tuulistakin säätä ja lahot puut saavatkin kaatua. Se, mitä olin vuoden verran rakentanut, ei hävinnyt turhautumisen hetkellä. Ilokseni huomasin, että sokeriton ajanjakso oli muuttanut mieltäni ja elimistöäni. Makuaistini on tykästynyt turkkilaiseen jugurttiin, sitruunan happamuuteen. Juurtunut puolukan kirpeyteen ja viikunahilloon paahdetulla leivällä.

Sokerisyöppönä olin kadottanut herkkyyden. Makuaisti oli kuin turta mieli, kuin runneltu sydän, jossa ei ole tuntoaistia. Sitä tiedostaa rouskuttavansa pähkinöitä, koska hampaissa narskuu, mutta vienoa makua ei hahmota. Kun on vuoden ilman sokeria, on syöminen nautinto. Uusi elämys, ne kadonneet vivahteet, ovat totta.

Niin se vain on, että elimistöni ei enää pidä runsaasta sokerin määrästä. Ja toisin kuin ennen. Kroppa kertoo tosi nopeasti milloin raja lähestyy. Ennen se kertoi viiveellä, että olen ylittänyt sen kauan sitten.

Jojoilu-efekti, jota pelkäsin, ei toteutunut. Koska ruokavalioni oli muuttunut vuoden aikana niin hurjasti, ei muutaman kuukauden ajelehtiminen ole vaikuttanut kilomäärään juurikaan. No saattoi sitä painoa tulla pääsiäisenä pari kiloa, joka on mielestäni vähän siihen nähden, mitä olin tiputtanut. Ja nyt myös nuo kilot on karisteltu, aloitettuani liikunnan.

Liikunnan, niin et ehkä muista, miten haasteelliselta se rouva Jokisesta vielä alkukeväästä tuntui. Tuolloin tiesin haluavani muutosta. Enemmän reippailua ulkona, stressitöntä venyttelyä ja iloista hikijumppaa. Mutta aikaa ei koskaan tuntunut olevan riittävästi, aina oli väärä sää tai kellonaika. Ja missä nykyään enää edes voi pelata squashia?

Mutta rouva Jokisen puoliso teki sankariteon ja ilmoitti itsensä kävelykaveriksi. En vieläkään usko todeksi, että hän teki sen. Raahasi pimeinä päivinä kulkemaan auttaen näin minut hankalan vaiheen yli. Lumituiskussa patikoimme Kaivopuiston kallioilla,  tasapainoilimme Liuskasaaren rannalla ja näimme, kuinka jäälohkareet painautuivat toinen toisiaan vasten. Sitten tässä muutama viikko sitten sisareni tuli käymään ja kertoi aloittaneensa treenaamisen ja sillä hetkellä tiesin, miltä tuntuu kun kaipaa jotain ihanaa.

Minulle tuli ikävä juoksemista.


Päätin testata voimiani, kuntoani ja fyysisiä rajojani. Kaivoin esille vanhat lenkkarit ja sohvaperunan juoksukoulu -ohjeen. Nyt tai ei koskaan. Ja nyt on ollut siitä lähtien. Välillä on satanut, on ollut vastatuulta, tekokuituhousut hiostivat ja niiden leveät lahkeet painoivat, mutta minä olen juossut. Ei se vauhti ole paljoa kävelystä eronnut, mutta minä olen juossut.

Olen juossut auringon laskiessa, kun itikat tanssivat huohottovan lenkkeilijän suuhun. Olen kulkenut kylätietä aamuvarhaisella, kun keinokuitu on tarrannut nihkeään kroppaani. Kun aurinko on paistanut keskitaivaalta ja sinä iltana, kun kipitin juhlista kotiin lenkkareissa, jotka vaihdoin autossa.


Eräänä päivänä juoksin pellon reunaa myötäilevää kylätietä, jossa ani harvoin kohtaa vastaantulijoita. Kuten yleensä kuuntelin Spotifyn Running-listalta sopivaa menomusaa, kun yhtäkkiä erotan miehen puhetta ja hämmästyneenä vilkaisen sivulleni. Näen vierelläni virnuilevat kasvot. Vuoroa ajava linja-auto kuski huristelee keskellä tietä ja virnistelee minulle avaamastaan ikkunasta:
- Onko kivaa? mies huutelee ja juttelee muutakin, mutta sanat häviävät musiikin sekaan ja minä säikähdin rinnallakulkevaa ajoneuvoa niin, että juoksen pellolle. Matkaa kertyy pari kilometriä enemmän kuin alun perin oli tarkoitus.
- Kirjoita bussiyhtiölle mokomasta, tylytti tyttäreni ja minä höpötin saman tien palautettani: - Arvoisa linja-autoyhtiön johtaja, lähetän kiitokseni teille, sillä tänään innostuin juoksemaan enemmän kuin olin alun perin ajatellut yllätyttyäni saamastani huomiosta ja iloisesta hymystä, jonka kuskinne minulle väläytti.
- Mitä?
- Kun hiukset harmaantuvat ja käsien iho muuttuu ohueksi ja juonteiseksi, silloin ilahtuu saamastaan huomiosta, vaikka se olisikin vahingoniloista virnuilua, yritin selittää keski-ikäisen täti-ihmisen tuntoja. Kun nainen juoksee lukulasit otsalla, että näkisi vaihtaa soittolistan biisejä tahtiin ja fiilikseen sopivaksi, on se kuitenkin aika kivaa, että joku näkee. Tai en minä muista tiedä, mutta rouva Jokinen on pikkuisen pinnallinen ja huomionkipeä.

Ai niin, se minun tavoitteeni ja onko sellaista?


Tottahan toki! En minä olen ajelehtinut, ehkä ollut hiukan kesannolla. Huolettomana ja ilman paineita. Ollut ja voimistunut. Antanut tuulen tuivertaa, maitohorsman venyä ja ruiskukkien tuoksua. Niin kuin ennen vanhaan tehtiin, kuka enää muistaa. Vietettiin pyhäpäivää ja sapattivuotta. Ei siitä ole kuin tovi, kun kerrostaloissa nököttävien esi-äidit kurkkivat punamullalla maalattuijen tupien pikkuruutuisista ikkunoista. Väinöt ja Einot tiesivät, että maa tarvitsee lepoa. Jotta saa, pitää antaa olla. Joka seitsemäs vuosi oli riemuvuosi ja sellainen minullekin on suotu. Sillä levon jälkeen sisaren sivulausessa mainitsema hanke tuoksahti ihanasti vastaleivotulta suunnittelmalta, sopivan kokoiselta suoritukselta.

Rouva Jokinen jatkaa siis matkaa juosten ja mikäli onnistuu unelmassaan, hän kipittää lyhyin askelin ja hitaalla tempolla elokuussa kymmenen kilometrin matkan oksentamatta. Siinä aivan kuin sivutuotteena on vielä yksi toinenkin asia, mutta siitä jatkan ensi kerralla.

Ps. Olin aika onnellinen tuona iltana, kun juoksin leningissä juhlista kotiin.
Otin itsestäni ihan kuvan sua varten. Tässä on rouva Jokinen kesäkuussa armon vuonna 2017.



2 kommenttia:

  1. Olipa kiva teksti. Onnea juoksuun P.S. Kävelykin voimauttaa

    VastaaPoista