Translate

maanantai 2. tammikuuta 2017

Miltä tuntuu näyttää hoikemmalta?

Olen laihtunut pyöresti 25 kiloa, joista 19 viimeisen kuluneen vuoden aikana. Suurin muutos ei ole ollut ruokavaliossa, vaikka eniten olen siitä kirjoittanut. Rouva Jokinen pähkäilee, miten ilmaisisi syvimpiä tuntojaan. Tuota oudon karheaa näkökulmaa, jonka kanssa hän ei ole edelleenkään sinut. - Minä en oikein pidä siitä, että te katselette minua, hän sanoo, mutta pyytää: - Katsokaa, mutta olkaa niin kuin ette katsoisi.

Ennen ja jälkeen -kuvissa Rouva Jokinen maaliskuussa 2015 sekä joulukuussa 2016.
Vuoden aikana kiloja on karissut 19 kiloa. Yhteensä niitä on nyt pudonnut 25 kiloa.


Rouva Jokinen tutkailee kuvia. Toinen on otettu vuonna 2015. Olen ikuistanut itseni samalla hetkellä kun katselen komeutta tietokoneen ruudulta. Toisessa kuvassa, jonka otin vuoden 2016 lopulla aivan tämän vuoden kynnyksellä, olen täsmälleen samassa kohdassa ja lähes samanlaisissa vaatteissa.

- Vaikea verrata tätä muutosta, kun sulla on outo kaapu päällä, nuoriso antaa palautetta kolmannesta kuvasta. Selitän, että ”outo kaapu” on päälläni sen vuoksi, että muunlainen vaatetus ei keskivartalolihavalle tuona aikana sopinut. Nuoriso supisee ja kuulen naurun tirskahduksia.

Näkemiseen liittyy niin paljon haasteita, rouva Jokinen arvioi. Ei niin, että nähtynä oleminen olisi vastenmielistä. Päinvastoin, sehän on etuoikeus. Olla olemassa, tulla hyväksytyksi ja muuttua hahmoltaan rakastetuksi aivan kuten muumikirjojen näkymätön tyttö. Ei kai kukaan sellaisesta pahastu, että toinen haluaa osoittaa hyvyyttä, myötätuntoa tai ystävyyttä?

Katsominen ei takaa, että näkisimme


Rouva Jokinen on pohtinut pitkään, miksi on niin haasteellista olla katsottu. Ehkä siinä hiertää sama juju kuin keskustelussa, jossa kumpikin odottaa vuoroaan vain jatkaakseen omasta näkemyksestään. Harva meistä pysähtyy kuuntelmaan. Minulla ainakin on haasteita ajatella asioita toisen näkökulmasta tai kuunnella, mitä minulle kerrotaan. Kuulla, mitä ei sanota. Oi noita huolettomia päiviä, kun ei ollut parisuhdetta eikä pirpanoita. Sitä osasi kertoa, miten muksut tulisi kasvattaa ja kuinka rakkaus eli pienistä ystävällisistä teoista.

Rouva Jokiselle liikakilojen karistaminen oli paluu menneisyyden päiväkirjamerkintöihin, hyppäys pelottavaan tulevaisuuteen. Kun olin niin rakastettu raskauskilojeni keskellä, kun minua suojeltiin vauva käsivarsillani, syötettiin, että jaksaisin, kaikkensa antavaa emoa ja itsekin eläydyin äitylin osaan, identifioiduin kanaemon kohtaloon, heittäydyin hellyyden mereen ja minulla oli oikeastaan aika mukavaa kiristämättömässä kotilookissani. Ja nyt näytän niin toiselle. Hämärästi muistan hänet. Emme ehkä tunne toisiamme, olen outo, ajalta, jossa olin niin toisenlainen. Silloin, kun…

Minä en tiedä, haluanko olla sen näköinen, kun olin ”silloin, kun…” Toisenlainen, erilainen, sellainen, tuollainen. Mitä sinä minusta ajattelet, katselen huolestuneena puolisoani. Pidätkö minusta vielä?

Näin teet kaverille mukavan källin.


Rouva Jokinen siis tiedustelee puolisoltaan, voiko tämä ”vielä” rakastaa vaimoaan, vaikka rouva on laihtunut, eikä näytä enää ollenkaan sellaiselta mamalta kuin on suurimmaksi osaksi avioliiton aikana näyttänyt.

Mitä ajattelit, että miehesi tuohon sanoisi, rouva Jokinen? Niin tai näin, osaat asetella kysymyksesi niin, että kaveri ulvahtaa kivusta ansan lauetessa sanoipa hän sitten niin tai ”auts!”.

Jos hän vastaa…


- Kultaseni, rakastan sinua just tällaisenä kuin tänään olet, rouva Jokinen saattaa spekuleerata, että mies ei ehkä ole rakastanutkaan vaimoaan ylipainoisena. Onko hän huijannut kaikki nämä vuodet? Pitikö oikein pinnistellä, että keksit ne kaikki kauniit sanasi?

- Rakkaani, minusta olit kaunis myös ylipainoisena! Nopeasti kimpaantuva rouvashenkilö pohtii, että ukko ei ehkä sittenkään hyväksy minua muuttuvana ihmisenä tai peräti kyseenalaistaa terveyteni tärkeyden ja niisk, haluaako hän minut pois pelistä?! Mitä hän tarkoittaa sanoessaan ”myös”?!?!

- Hmmm hanipuppeli, kumpikin malli on ok, mies vastaa hajamielisesti ja rouva Jokinen pohtii, että vihjaako sohvalla rentoutuva uros, ettei sillä ole väliä, miltä minä näytän? Eikö hän näe minua vai eikö ole näkevinään. Ja mikä ihmeen hanipuppeli????

Eikä kukaan tuskin olisi niin hullu, että sanoisi naiselleen, ettei ole huomannut mitään muutosta! Niin, me naiset muutumme koko ajan, aurinko paistaa hiuksiin ja saa ne säteilemään oudon ihanalla tavalla, meidän silmämme hehkuvat tai kertovat kaipauksesta, uudet ajatukset, intohimot ja innostukset heijastuvat koko olemukseemme. Useimmat meistä pitävät siitä, että voivat vaihtaa vaatteita ja piristää päivää uudella kampauksella. Todellakaan kukaan ole muuttumaton! Samanlaista sylttyä päivästä päivään! Nyt Rouva Jokinen kauhistuu itsekin itse keksimästään keskustelusta.

Mutta miten pitäisi suhtautua intohimoiseen suudelmaan ja hersyvään nauruun? Rouva Jokisen mies kietoo kätensä vaimonsa ympärille. Katsoo halukkain silmin ja huitaisee älyllisen ongelman tekemättömien hommien kasvavaan kasaan.


Rouva Jokinen tajuaa pohtivansa perin selfiemäistä kysymystä.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta!!!! Alkutalvena olen mieltynyt juuri tähän sanaan ja nuollut sitä nautinnollisesti kuin piparminttutikkaria. Nyt jäljellä on enää tikku. Kirjoitin viime yönä fiiliksistäni ja siitä, miten haasteellista mulle on ollut pyöräyttää uusi vuosi käyntiin. Iloa sun arkeen! t. Tiipi

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos Birgitta! Rouva Jokinen huumaantui itsekin saavutuksestaan ja koki olevansa valmis normaalielämään ilman sokerirajoituksia. Toisin kävi. Matkanteko hidastui ja nyt olenkin kököttänyt keittiön jakkaralla miettien, miten saisin itseni taas jatkamaan kadonneen vyötärön metsästystä. Niistä fiiliksistä kerron uudessa postauksesta. Iloa sun arkeen ja kiva kun oot mukana mun retkellä. t. Tiipi

      Poista