Miksi rakastava mies suree korukaupassa?

Vaaleanpunaisia helmiä, puusta sorvattuja erikokoisia palloja. Hiuksiin kiinitettävä kyyhkynen ja toisiinsa hitsatut sydämet. Ehkä tuo mies ei tiedä, mitä valita tai sitten hänellä ei ole riittävästi rahaa, rouva Jokinen mittailee hämmentynyttä hahmoa. Ihon punaiseksi hankaavia ja allergiasoivia killuttimia saa kyllä pilkkahintaan, ei se lompakon koosta ole kiinni.

Kimaltelevien jalokivijäljennösten ja muovista valettujen helmien hehkussa töllöttää tyhjyyteen, kohdistamatta ja ajattomuuten unohtuen. Sormissaan pyörittää napin tapaista esinettä. Odottaako vaimoa vai erehtyikö sanomaan kaverilleen, että tavataan siinä Hakaniemen Sokoksen Coffee Housen edessä.

Etusormi, peukalo, keskisormi vipeltävät. Jalalta toiselle vaihtaa painoa liikahtamatta kohdasta, jossa valitsi pysähtyä. Totinen ilme, iiriksen väri haalistunut, kellastunut purukalusto, tuulessa ohueksi kulunut pusakka ja suorissa housuissa kauan sitten prässit. Minä en ole erityisemmin arvostanut taksikuskikenkiä, mutta mies pysäyttää rouva Jokisen.

Mitä ostaa naiselle lahjaksi?

- Mitä voi ostaa lahjaksi naiselle, hän kysyy ja ääneti ajattelen parfyymin rikasta ja täyteläistä sydäntuoksua, innostuen lahjalistan laatimisesta, suklaata, silkkinen yöpaita, sisustuslehtiä, ei ku yövoide, ei ku manikyyri, ei ku kauneushoitoja, ai niin tästä kaupasta, ei ku sittenkin kirja, kengät, kukkakuvioinen paituli, lahjalaatikkoon ja vaaleanpunainen ruusuke, sinetti, angoraneule, eiku jotain luovaa mulle, ai niin, ei mulle, ei kun siis kenelle hidastan kipitystäni kerroksesta toiseen tiskiltä tiskille, hyllyjen välissä ja alekorin kohdalla mies täydentää lausettaan kertaamalla koko tarinan, järjestäen ajatuksiaan ihmettelee:

- Naiselta poistetaan jalka. En kai mä nyt kukkia sille voi viedä. Onhan se silti nainen.

Miksi ihmisillä on näin kauheita asioita? Miksi kohtaan kolhuja, kauhuja, silmiäni kirvelee. Miksi naisella ei ole jalkaa? Miksi toisella ei ole kotia? Miksi yksi istuu asematunnellissa polvillaan kerjäämässä ja nuorisojoukko huomiota vartijoilta? Minulla ei ole eväitä jakaa, itsekin sulatan korppua liemeen. Itken kipujani, miten minusta olisi lohduttajaksi.

Nilkkulotta kohtaa oman kipunsa

Sairaalassa olevalta naiselta on poistettu jalka. Naiselta. Pois. Jalka. Pois. Pala palalta vai pikkuhiljaa raaputellen. Suurella sahalla silvottu, räjäytetty, revitty, silppurin kautta, survottu, annettu, luovutettu, unohdettu. Mihin voi jalka kadota?

Suurena Diivana, dramaattisuuden hetkessä, voihkaisen, oi, mitä onkaan minulta viety ja musiikin jylistessä, patarummun paukkuessa, valon kohdistuessa kalvakalle iholleni, nostan vastustellen käteni hehkuvalle otsalleni ja mezzosopraanona koko kehoni kaikupohjana: O dolci mani mansuete e pure. (*

Rouva Jokinen epäilee kirjoittaessaan, että postauksesta tulee ehkä epäselvin tekeleensä ikinä. Tässä on liikaa tunnetta ja aihe tuntuu tikarina kylkiluiden välissä. Jalaton nainen ja lahjaa ostava mies kirpaisevat olemassaoloni ydintä ja symboloivat karheudellaan kipua, jonka tunnistan.

Minä tiedän, missä on Hakaniemen halli. Kysy! Kerron kerroksen, josta löydät yleisövessat. Osaan näyttää Paasitornin ja ehdottaa kivaa kuppilaa Kalliossa. Tuonne päin, pääset suorinta tietä Kaisaniemen puistoon ja tuolla, tuolla, näetkö nuo kädet nyrkissä maailmanrauhan puolesta taistelevat pronssihahmot, aivan niin, siitä viereisestä laiturista lähtee ja sehän on niin hauskaa, kesäretki lautalla Korkeasaareen.

Mutta.

Kun.

En tiedä.

Mitä sanoisin.

Elämä jatkuu.

Ja sehän oli kuitenkin vain jalka.

(* Cavaradossin ja Toscan toinen rakkausduetto oopperasta Tosca.