ROOLILEIKIT

Darth Vaderin huohotus kantautui kohti kerrossänkyjä, jossa pieni punapäinen poika rukoili apua äidilleen. Lastenhuoneen lampun sammuttua keittiöstä kuului rytmikästä puhinaa ja läähätystä.

KUINKA TEHDÄ KUNTOTESTI KOTONA?

Face book -ystävät kannustivat rouva Jokisen liikkeelle. Heiltä tuli tykkäysten lisäksi käytännön ohjeita. Susanna kirjoitti: ”Elämäntapamuutos ei tuu heti ja muutos vaatii uhrauksia. Se on tasapainottelua valintojen välillä, sekä rautaisen itsekurin harjaannuttamista”. Satu muistutti ruokavaliosta, että ”Kyllähän nyt banaanimuffinsit on terveysruokaa - niin kuin pähkinäsuklaat”. Ja Raija ehdotti: ”Jos aiot tosissaan kuntoilla, suosittelen tekemään kuntopyörällä kuntotestin”.

Mututuntumalta rouva Jokinen osasi arvioida, että kunto oli kehno. Rasvaprosentti näkyi keskivartalossa suurempana kuin olisi tarvinnut. Mutta kuinka saisi selville henkilökohtaisen, rasvaa polttavan sykkeen, jota seuraamalla ihra lähtisi?

Googlaamalla löytyi helpolta kuulostava ohje, jonka toteuttamiseksi tarvittiin vain kuntopyörä, laskin ja hikipanta.

YLLÄTTÄVÄ LÖYTÖ ULKOVARASTOSTA

Jäisestä tihkusta välittämättä kipitin ulkovarastoon etsimään romunaulakkona palvelevan kuntopyöräni. Kymmenen vuotta aiemmin seilatessani ystäväni kanssa m/s J.L. Runeberg

-saaristolaivalla Helsingin Kauppatorilta Porvooseen palasin kaupunkikierrokselta 100-vuotiaalle höyryalukselle raahaten kaupungin sydämessä sijaitsevan urheilukaupan kellarikerroksen loppuunmyynnistä halvalla hankkimaani näytekappaletta.

Siirsin kiikarit, hangoissa roikkuvat luistimet, kypärät, olkalaukut ja istuimen päälle heitetyt metsurin kamppeet, hinausköydet, hyttysverkkorullan ja lampunvarjostimen syrjään, kannoin moottorisahan, matkalaukun ja muovisen joulukuusen kauemmaksi, varoin huojuvaa jalkalistakasaa, kevättä odottavia istutusruukkuja, kastelukannua ja navetasta pelastettuja ikkunanpokia kiskoessani hankalan muotoista möhkälettä paraatipaikalle.

ÄITI TAISTELEE KUIN NINJAGO

Ruokapöydän vieressä, esteenä tiskialtaalla asioiville, pottuvarpaan kipeänä muistona ja tulevaisuuden hyvinvoinnin muistomerkkinä seisoi nyt ryhdikkäänä ja halukkaana vanha tuttavuus.

Kiipesin empimättä kyytiin, tartuin kahvoista, asettelin pakarani mukavasti satulaan ja poljin. Puolisoni seurasi sykettä, hihkuen kannustuksia. Lisäsin vastusta ja rakkaani epäillessä vauhdin hiipumista, löysin itsestäni yllättäjän.

Posket punaisena, pylly turtana, kivikovissa pohkeissa tykyttävä kipu, kädet tärisevinä ylitin itseni ja näkymättömän maaliviivan. - Äiti taisteli kuin Ninjago tai prinsessa Leia Organa, sanoi kuusivuotias. – Menin peiton alle piiloon, kun luulin sun olevan pulassa.

MUUTOS KOHTAA VASTARINTAA

Olen huomannut, että ihmisen muuttuminen lisää toisinaan tuskaa. On haasteellista ymmärtää, miksi kaiken hyväksyvä hissukka yllättäen ilmaisee kysymättä mielipiteensä, kiltti-tyttö nostaa keskisormensa, rähisijä pyytää anteeksi ja harhaileva löytää elämälleen suunnan. Roolileikit, joita on pelattu sukupolvesta toiseen, siirretty ajattelematta tulevien taakoiksi, kannattaa kuitenkin päivittää aika-ajoin.

Perhe-elämä on kuin piiritanssia. Jokainen meistä esiintyy vuorollaan, vaatii huomionsa vaatien tilaa keskilattialta, asettuen keskipisteeksi, keskelle. Muut steppaavat ympärillä ihmetellen sooloilijan herättämiä tunteita. Mutta annas olla, jos joku aloittaa aivan uuden tanssin. Ukko nostaa kulmiaan vaimon tapaillessa tangoa, eukko häkeltyy viidakon rytmistä, salsalantion kutsuvasta keinahtelusta, ihmetellen katselevat huoltajat esikoisen jammailua, ihastellen vanhemmat iltatähtensä tepastelua, mutta lapset hermostuvat äidin oudoista liikkeistä.

- Mikset sä tottele mua enää? Parahti esikoispoikani viisivuotiaana.