KOTIASIA

– Kyllähän minä, mutta kun ne muut, rouva Jokinen selittää lopahtanutta laihdutusintoaan ja osoittaa parasta kaveriaan: - Tämä on mieheni syytä! Saatko riittävästi tukea kotijoukoilta? Ette voi arvata, kuinka vaikeaa on laihduttaa, kun ei saa sellaista tukea, jota toivoisi. On suorastaan epäreilua, että minä, joka aloitin laihduttamisen lihon, kun puoliso ei viitsi yhtään tsempata. Mitä tekee todellinen ystävä kaverin aloittaessa laihduttamisen? Antakaahan kun kerron: Ensinnäkin asiaan sitoutunut kanssamatkustaja jatkaa entiseen tapaan. Hän ei poikkea totutusta ruokavaliosta, eikä ainakaan aloita uutta liikuntaharrastusta ! Tökerö toiminta vei innon yrittää Vääryys on tapahtunut, kun mieheni puhisee tyytyväisyyttä saapuessaan kuntosalilta hikisenä ja tavoitteensa saavuttaneena! On suorastaan sietämätöntä, että hän katselee ruokapakkausten tuoteselostuksia pitäen matalan kurnuttavaa ääntä, valitsessani väärin. Miten niin minidonitsit eivät ole kevytherkkuja?!

Haluaisin lasteni muistavan minut… Rouva Jokinen kohentaa kampaustaan miettien sopivia adjektiiveja, ihania fraaseja, suloisia sanoja ja lempeitä lauseita. Kauhukakara kirjoittaa blogia Haluan kullanmurujen mieltävän minut kärsivällisenä, innoittavana ja pullantuoksuisena äitihahmona. Mutta entä, entä jos kakarat kirjoittavat selkäni takana blogia äksyilevästä, itkuherkästä, mustasukkaisesti miestään killittävästä komentoorasta, joka huvikseen etsii haistelemalla hometta, piilottaa villakoiria sohvan alle, syö lapsille varatut pääsiäismunat, valittaa suolattomasta ruoasta, roskasta silmässä ja noesta nenänpielessä? Miten tästä eteenpäin? Onko lapsella oikeus muistaa tai halutessaan unohtaa? Ja kuka päättää, missä kohden meidän perheessä saa nauraa ja kuinka kovaa ja kenelle? Saako tässä talossa pahoittaa mielensä, entä millä ehdoilla se tapahtuu? Miksi aikuinen kokee syyllisyyttä ajatellessaan lapsuuden tulkintojaan, pienenä aistimiaan tuntoja, kätkee kokemansa vi

Haastavinta lasten kasvatuksessa ei suinkaan ole kakaran kiukkuraivarit karkkihyllyn edessä, vaan kahden aikuisen mielipuolinen taistelu vallasta. Tyranniäiti haluaa kasvattaa myös miehensä Kuuntelen mieheni ääntä lastenhuoneessa. Sehän on aivan liian kovalla. Ja miten ihmeessä hän muotoilee sanansa. Periaatteessa olen asiasta samaa mieltä, mutta emmekö me ole sopineet, että sanaa “tyhmä” ei sanota? Pitää sanoa “teit tyhmästi”. Rouva Jokinen seisoo jähmettyneenä oven raossa. Hänen tekisi mieli rynnätä pelastamaan lapsensa, osallistua kasvatukseen suu vaahdossa selittäen, kuinka asiat tehdään oikeaoppisesti ja rakkaudellisesti. Kasvattaa pehmonallelauman ja legosekamelskan keskellä ensin miehensä ja sitten rakkauden hedelmät. Olen kyllä mennyt ja sanonut ja huutanut ja itkenyt ja vedonnut tunteisiin, järkeen ja luotettaviin lastenkasvatuskirjoihin , mutta oppinut, että älyttömintä, mitä äitinä lasteni edessä voin tehdä, on väheksyä miestäni. Pitääkö isän olla äiti?

Oi, tuota latautunutta kuunkierron keskiväliä, kun rouva Jokisen sisäinen hyrinä ja keski-iän kiihdyttämä viimehetken lisääntymisentarve kohoaa huippuunsa. Hän näkee mahdollisuuksia työelämän tyhjentämässä, nyhjääntyneeseen trikoopaitaan ja kuluneisiin verkkareihin sonnustautuneessa, nälkäänsä jupisevassa risupartaisessa ukonrähjäkkeessä. Anna mun syödä rauhassa! Pulssi kohoaa katsellessani jääkaapin sisuksiin tuijottavaa uunoturhapuroa . Ohikulkiessani hipaisen ihoaan, hänellä on nälkä. Annan ruokarauhan, en mainitse ikävistä asioista, en komentele tai muistuta tekemättömistä töistä, huutomerkeistä puutelistalla tai puhumatta jääneistä tunteista. (*) Lapset kisaavat, kuka kiipeää syliinsä. Odotan vuoroani. Lapset huutavat kilpaa kuulumisia. Odotan vuoroani. Lapset kinaavat, kenen kanssa iskä leikkii kotileikkiä, kiistelevät kuka ketäkin kiusasi ja kiirehtivät kuiskimaan korvaansa salaisuuksia. Odotan vuoroani. Lapset hihkuvat Linnanmäestä ja kesälomaretkistä, hiihtokilpa