Kamppailetko salaisuuden kanssa?

Haluaisin lasteni muistavan minut… Rouva Jokinen kohentaa kampaustaan miettien sopivia adjektiiveja, ihania fraaseja, suloisia sanoja ja lempeitä lauseita.

Kauhukakara kirjoittaa blogia

Haluan kullanmurujen mieltävän minut kärsivällisenä, innoittavana ja pullantuoksuisena äitihahmona. Mutta entä, entä jos kakarat kirjoittavat selkäni takana blogia äksyilevästä, itkuherkästä, mustasukkaisesti miestään killittävästä komentoorasta, joka huvikseen etsii haistelemalla hometta, piilottaa villakoiria sohvan alle, syö lapsille varatut pääsiäismunat, valittaa suolattomasta ruoasta, roskasta silmässä ja noesta nenänpielessä?

Miten tästä eteenpäin?

Onko lapsella oikeus muistaa tai halutessaan unohtaa? Ja kuka päättää, missä kohden meidän perheessä saa nauraa ja kuinka kovaa ja kenelle? Saako tässä talossa pahoittaa mielensä, entä millä ehdoilla se tapahtuu?

Miksi aikuinen kokee syyllisyyttä ajatellessaan lapsuuden tulkintojaan, pienenä aistimiaan tuntoja, kätkee kokemansa vielä silloin, kun itse ihmettelee harmaita raitoja hiuksissaan? Miksi viisikymppinen kavahtaa isänsä ilmettä, keski-ikäinen välttelee äitinsä toruja?

Miksi en hymyile, kun esikoiseni yllättäen näppää kuvan minusta ilman meikkiä?

Onko teidän perheessä sukusalaisuuksia?

Pelko ja häpeä eristävät perheenjäsenet ja sukupolvet toisistaan. Rouva Jokinen kirjoittaa  otsa rypyssä, tietäen aiheen koskettavan monia. Tämä ei ole vain minun taisteluni. Elää menneisyyteni kanssa tänään ja tulevaisuudessa.

Mutta minulla on vahva usko, että sanattomuus ja asioiden käsittelemättä jättäminen vain lisäävät yksinäisyyttä, etäisyyttä, syventäen kuilua ihmisten välillä. Emme pysty työntämään kättämme menneisyyteen, pamauttaa pöytää tai heristää sormeamme - mutta - voimme ojentaa kätemme tänään toinen toisillemme.

Keskustelu alkaa sanasta.