Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta


Oheinen kirje on julkaistu vastaanottajan luvalla ja hän tätä alunperin ehdotti. 
Miksi ihmeessä? Rouva Jokinen puhisi miettien, mitä ystävä oikein tarkoitti. Julkaista nyt henkilökohtainen kesäkirje!? Mitä ideaa siinä olisi?

Rouva Jokinen oli tyrmistynyt - ehkä ripauksen loukkaantunut. Eihän hän viestejään koko maailmalle lähetä, postita kuin suoramyyntimainoksia tai varainhankintaviestejä henkilökohtaisella personoinnilla ja kivalla kuvalla varustettuna... rakastettu ystävä... Argh! hän jupisi tömistellessään puutarhassa. Ärsyttävä tyyppi!

Pohdittuaan asiaa kuukauden päivät, rouva Jokinen ajatteli, että mitä minä nyt näin jurnutan, onhan kaikilla upeilla kirjoittajanaisilla ollut kirjekavereita ja olenhan minäkin nyt yksi heistä: Ihan oikea kirjoittaja, jonka kirje toiselle ihmiselle julkaistaan! Niin, että - cin cin, ystävät! Kirjoitelkaa toisillenne, kirjeenvaihto on kiva harrastus!

Tänään, elokuun viidentenä päivänä, rouva Jokinen hörppii tyytyväisenä kahvia viilenevässä illassa seuraten kanojensa kuopsutusta kukkapenkissä, hymyillen jopa mustarastaalle, joka eräänä kesäaamuna söi kaikki kirsikat, eikä piittaa kasvimaalla kesäkurpitsaa nakertavasta hiirestä, vaan kiitollisena elämästä miettii, miten onnekas oikeataan on osatessaan kirjoittaa ja lukea.

Perjantaina 25. kesäkuuta saapui viesti, jossa oli vain kaksi sanaa. Rouva Jokinen luki ne heti, mutta vetkutteli vastauksensa kanssa. Kun hän vihdoin päätti vastata, jatkui rouva Jokisen kaverilleen kirjoittama kirje perinteisten kesäkuulumisten jälkeen näin:

.... En saanut unta. 


Taaskaan! Makasin kuumissani ja mietin illalla katsottua dokumenttia (YLE areenalta tietenkin!!) taiteilijasta ja varkaasta, joka oli vienyt taiteilijan kaksi merkittävintä teosta Oslolaisesta taidenäyttelystä. Myöhemmin he kohtasivat oikeussalissa ja taiteilija (nainen) käveli miehen luo ja kysyi saisiko maalata kuvan hänestä. Tästä alkoi outo yhteys, joka vaikutti kummankin elämään.

En viihtynyt näkemäni äärellä. En haluaisi tietää elämän kääntöpuolesta, todistaa kurjuutta tai kärsimystä, ja vaikka dokkari sisälsi toivon, synkät sävyt koskettivat, eikä sen jälkeen valitsemani komedia saanut minua nauramaan. Niin minä sitten näkemääni mietin ja sitten puolisoni kysymystä, miksi en ollut vastannut sinulle ja toivottanut hyvää juhannusta.

- Sinun pitäisi, hän sanoi ja niin päätin kirjoittaa sinulle ihan oikean kesäkirjeen. Ei se ole paperille kirjoitettu, enkä voi sitä kirjekuoressa lähettää, enhän edes tiedä, missä olet, mutta alun virallisuuden jälkeen, kohdistan sanani sinulle ja aloitan sepustuksen oikeaoppisesti:

Rakas kirjekaveri,

Siitä on muutama vuosikymmen, kun olen ensimmäisen kerran laatinut sinulle kirjettä. Sinä asuit perheenne kanssa kaukaisessa maassa ja minä äidin ja isin kanssa Leppävaarassa ja käytyämme HOK-lähikaupassa, pakkasimme isäni kanssa sinulle ja sisarellesi kirjeeni mukaan myös jotain hyvää namihyllystä.

- Ei salmiakkia, isä opasti ja luulin, että olet hyvin erilainen lapsi. Vaikka kyllä minäkin pidin hedelmäkarkeista ja mansikalle maistuvasta jäätelöstä. Jäätelön söin itse, sorit siitä!! Okei, tarjoan seuraavan sulle, kun näemme!!

Saat tämän tekstarikirjeen lähes samalla hetkellä, kun ajattelen, että ei olisi pitänyt sitä lähettää. Tämä on modernia viestittelyä. Merkit eivät riitä whatsupeissa, kirjaimet valitaan yksitellen sinisen valon kajossa ja lopulta viestitulvan tärkeimmätkin kohokohdat häviävät hymiöiden hautuumaalle. Mutta nyt on kesä ja ajattelen, miksi stressata. Antaa sormen hypähdellä, kunhan kirjoittelen! Pahoittelen tekelettäni, enkä kuitenkaan! ”Hauskaa”, sinä sanot ihan varmasti. Sanothan!?!?!

Rohkaisen itseäni jatkamaan.


Tämän viikon aikana kirjoittaminen ei ole sujunut. Huomaan tarvitsevani puolison läsnäoloa, lasten ääniä, rutikuivaa arkea ja aikataulua. Kaipaan jo syksyä, enkä taida pitää kesäkuusta ollenkaan. Kevään hitauden jälkeen kaikki tapahtuu liian nopeasti. Juoksen etupihalta takapihalle ja takaisin vain ihmettelemässä, mitä kaikkea on ehtinyt kuoriutua, kasvaa tai kehittyä sinä aikana, kun käännän selkäni.

Mustarastas on koonnut oksista pesän, vuohenputki työntää vartta vallaten kurjenmiekoilta tilaa ja vaikka kitken, nokkoset yltävät jo korkeammalle kuin marjapensaan taimet.
Valo on terävää.
Minulla on hiki.
Siristän silmiäni.
Näen hiirihaukan.
Sen varjo kulkee maata pitkin ja silloin huomaan muurahaiset ja janoiset mehiläiset etsimässä juotavaa muovikiposta, jonka yöllinen sadekuuro on täyttänyt ääriään myöten.

Yötäpäivää kuuluu piipitys pajukosta.


Tiedän, että näinä päivinä mustarastaan poikaset kömpivät kukin omalla tyylillään pesästä. Havahdun talitintin kiihkeään sirkutukseen. Oravan kynnet tarraavat tammen runkoon ja rapina loppuu vasta sen tunkeutuessa pikkulinnun pesään. Pyyhin kyyneleitäni ja yritän luottaa Luojan hyvään ajatukseen ruokaketjusta, mutta minua harmittaa tintin kohtalo. Koko pitkän talven olen syöttänyt sitä ja sen kavereita. Ripustanut sormet kohmeessa rasvapötköjä omenapuuhun. Nyt piti olla onnenhetki!

Lyön kouriani yhteen ja taputan kiukkuisesti variksille, jotka saapuvat pihapiiriin. Päivällä olin huomannut sudenkorennot. Niitä nökötti satoja kuolleena törröttävien rantapuiden latvuksissa. Ne räpistelivät siipensä auki ja ilta-aurinko sai niiden läpinäkyvät siivet välkehtimään. Ne pyörähtelivät ilmassa ja palasivat yhtä nopeasti takaisin oksalle. Mutta naapurin lähes lahon koivun latvassa väijyivät nuo ilonpilaajat, ahmatit! Tulivat isolla porukalla! Voitko kuvitella sitä tuhoa, kun paikalle saapuu ei vain emo poikasineen, vaan lähitienoon kaikki vaakkujat. Ne nappaavat nokkaansa sudenkorennot. Istuvat kita avoinna ja nauttivat tuoreesta herkusta. Mistä ne tietävät tulla? Miksi Luoja loi ilonpilaajat?

Kesäkuun kiivas elämänrytmi sekoittaa pääni. Mitä olinkaan sanomassa? Aivan, yhdessäolo muiden ihmisten kanssa on hauskempaa kuin kirjoittaminen. Haluan ainakin ajatella niin, sillä ajatus työhuoneeseen vetäytyvästä erakosta saa minut epävarmaksi. Eikö se olekin hirmu itsekästä, jos haluaa vain istua omissa ajatuksissaan ja kirjoittaa!! Toisaalta, mietin lukemiani kirjoja ja kuinka paljon ne ovat vaikuttaneet minuun ja miten olen löytänyt sanoja tunteille, ymmärrystä. Minua naurattaa, et voi arvata, mutta minä tiedän, kuinka monta kertaa aloitin ja muutin edellistä lausetta. Väitin mm. löytäneeni ”viisautta elämänvalintoihin”. Miksi minulla on tunne, että se ei pidä paikkaansa ja kuitenkin, niin on tapahtunut.

Viime päivinä olen ajatellut erästä kohtaa Vanhasta Testamentista. Raamatunkohdassa oli jotain tosi säväyttävää. Kaikki oikeastaan! Miten hankala asetelma ja sitten kuningas ja sen poika. Kaksi miestä ja kaksi miekkaa, kaksi tapaa kohdata tilanne. Mietin Joonatanin rohkeutta lähteä liikkeelle! Lähetin saatesanoin kyseisen kohdan rohkaisuksi eräälle henkilölle, mutta viestiä allekirjoittaessani tunsin sydämessäni, että ihan kiva niin, mutta tuo kohta ois myös allekirjoittaneelle.

En haluaisi käyttää ilmaisua ”on minulle” sillä välttelen ajatuksen suuruutta, syvyyttä, sitoutumista ja mahdollisia velvoitteita! Ikäviä hetkiä, pelkoa, epävarmuutta, väsymystä, ja ehkä myös erilaisuutta. Minusta on kammottavaa ajatella olevani hän, josta muut kyselevät, ”kuka tämän on tehnyt?” ja kuitenkin.. haluanhan minä taiteilijana olla se, joka laittaa nimensä teoksen kulmaan. Miksi nyt emmin?

Niin tai näin...


Fiksuna naisena hämään, (ennen kaikkea Kaikkivaltiasta), välttelemällä, piiloutumalla ja kirjoittelemalla epäselvästi ja mieluiten passiivi-muodossa ja muka epäuskoisena. Erittäin loogista tämä minun Näin minä en pety, eikä kukaan muukaan -ajattelu. Mietin tänään, tätä kirjoittaessa, että ehkä hän, Joonatan, ei lähtenyt hampaat irvessä suorittamaan, vaan...

Vaan, mitä?!?!! No, sitä just mietin!

Mitä mieltä itse olet? Tunnet kertomuksen tyypin ja hänen aiemmat tekonsa ja arvonsa ja valintansa. Miksi hän lähti yhtäkkiä kaikesta huolimatta liikkeelle? No, en odota vastausta. Olet surkea kirjekaveri. Anteeksi, sanoin todella ikävästi. Olen välillä ilkeä, pahansisuinen, mutta myös turhautunut. Oikeasti olet huippuhyvä kirjekaveri, otat kirjeeni vastaan ja ei aina tarvitse vastata.
Yliarvostettua koko kommunikointi!!
Sitäpaitsi asia ei ole kuten kirjoitin.
Sinä lähetit minulle viestin.
Ja minä ilahduin siitä!!!!

Kiitos samoin, olisin kirjoittanut, jos olisin halunnut. Ajattelin, että hyvä! Hän muistaa, että on juhannus. Huokaisin helpottuneena, että ei ole unohtanut ystävää, mutta olisin halunnut kysyä, että vietetäänkö siellä yötöntä yötä, onko siellä kukkakimput, kokot ja tanhut juhannusaattona? Onko siellä keskikesän kotimaiset hyttyset, vaikka on merten takana? Olisin voinut kysyä ja vastata, että ei ole. Mutta jätin sanomatta, koska olen niin hirmuisen kiva ja hyväkäytöksinen!! Ja ehkä siellä on, mistä minä tietäisin. Minähän olen aina täällä, kotona.

Lopuksi rakas ystävä, jos on mitään hyvää ajateltavaa, mieti sitä. Siunaa ruoka ja syö se iloisin mielin. Pussaa puolisoasi ja pidä huolta perheestäsi! Meillä kaikilla on teitä ikävä!!
Toivon, että näemme pian,
Rouva Jokinen


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tämä kätevä kikka ei ole kaupunkilegendaa.

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?