Miks huijasit mua?

Ne sanoi, että oot huijannut. Että kaikki nää vuodet, miksi sä teit niin? Miksi puhuit niin? Sanoit, että kaikki on hyvin. 
Vessaselfie, jonka rouva Jokinen otti itsestään lauantaina. 

Ei, ei minua purista, et tukahduta, et ahdista kuten ennen. Silloin, kun olimme erottamattomat. Kun olit kietoutunut ympärilleni, ottanut syleilyysi kuin lyhtypylvästä kiertävä villiviini. Rönsyilit itsesi ylimmäksi, kieputit, kuin tiukkaan pakettiin, kuin nyörillä, kuin paperinarulla, kuin nippusiteillä, kuin kuminauhalla, ei, ei kuminauhalla, se joustaa, se hapertuu, se katkeaa venyttäessäni sitä äärirajoille. Sinä et antanut periksi. Kuljit kintereilläni. Jokaista askeltani, jokaista liikahdusta, seurasit minua ja valtasit alaa. Vyöryit ylitseni, tukahduinko minä. Sitä sinä et saanut.

Olet vieläkin läsnä. Miksi valehtelisin? En ole unohtanut. Ketä huijaisin? Mutta ote on heiveröisempi. Askel kevyempi. Ajatuksissani naurahdan. Hyräilin seisoessani pihalla. Keltaiset pähkinäpuun lehdet, vaahteranlehtiä kaikkialla, häntäänsä heiluttava pihavahti innoissaan nuuskimassa märän maan tuoksuja.

Miksi sanoit, että olisimme ikuisesti? Vannoit, ettet jätä. Ei, et sinä niin sanonut, sanoit, että en ikinä pääse irti. Että olen tällainen. Sellainen, joka ei pysty. Ei kykene. Että, minulla ei olisi tulevaisuutta ilman sinua.

Hyi, miten ilkeästi puhuit. Supatit, ettei kukaan kuulisi. Tarpeeksi selvästi, ettei jäisi kuulematta. Hiivit lämpööni. Rouskuttelit kuin rotta reikää talon seinään. Vääntelit ja kääntelit. Mursit lukot, rikoit ikkunat, paiskasit oven auki. Ei, se ei ollut keskustelua! 

Ne sanoi, että olet huijari. 


Että minun ei tulisi kuunnella ja että kaikki, mitä olen kuullut on nurinkurista. Kääntynyt ylösalaisin kuin Maija Poppasen teekesteillä. Muistatko vanhaa lastenleffaa? Ne leijuivat katonrajassa aina kun niitä nauratti ja niitä nauratti. Lastenleffoissa nauretaan niin paljon. Hahah haaa, niin paljon, että ne leijuivat ilmassa ja minä ajattelen sinun vaatimustasi hah hah haa
olla
     ilman
          mitään
mitä
     ihminen
          tarvitsee
eläkseen
           hah hah haa

Sanoit, että päivä voi olla yö ja yö päivä. Että ruokaa ei tarvita tai ei ainkaan tavallista ja tavallista on kaikki, mitä minulla oli ja sitä ei haluta, ei enempää, me sovimme, että meillä ei tästä eteenpäin ole nälkä. Milloin sovimme niin? Miksi en muista, milloin oli alku? Alkoiko ikinä tai päättyykö, sanoitko sääntöjä? Anteeksi, kerrot niitä, kun minun tarvitsee tietää. Anteeksi, en ymmärtänyt, että nyt rikoin sääntöä. Kyllä, kyllä ymmärrän, se oli varsin pahasti tehty ja nyt täytyy korjata tilanne. Hyvä on, näin on hyvä. On minun edukseni vähentää vähästä. Kyllä, tietenkin annan pois siitäkin, jota olin jo ottanut, ei, jota en ollut ottanut, olin ajatellut, ei, joka ei ollut tullut vielä edes mieleeni. Anteeksi, yritän. Anteeksi, en yritä yrittämällä, anteeksi. Tarkoitan, anteeksi, en keskity tarpeeeksi. Anteeksi.

Sitten ne sanoivat, että se oli juoni, että kun kuuntelin, vahvistit asemaasi. Kulutin lihakseni, luovuin mielihyvästä, uhrasin uneni, keskittymiskykyni, mielenrauhani, entä ne pienet arjen ilot: kaalisoppa, pannukakku, uunissa kypsyneet juurekset, puolukkasurvos maksalaatikon kanssa, lihapata ja keitetyt perunat.
  
Ne sanoivat, että taistelet viimeiseen asti. Olet litistyneenä ja takerrut. Kätket kasvosi, kietoudut sisäelinteni ympärille, olet kehoni mutkissa, keskivartaloni poimuissa, mutta tiedätkö, uskallan jos sanoa sen:  Joudut lähtemään.

Ole hiljaa, en puhu kanssasi. Huijari! Jos vähennän syömistä, sinä häviät, lupasit. Päinvastoin, ne kertoivat. Kroppani suojelee sinua! Et kertonut nimeäsi. Minä hullu kuuntelin! Olen ihan sekaisin puheistasi, vatsan kurinasta ja tästä lapusta, jota nyt yritän noudattaa. Tässä sanotaan, että pitäisi syödä kaksi ateriaa päivässä ja aamupala, iltapala ja vielä välipala.

Eikö, sinullako ei ole nälkä? Nyt jupiset, että ravintoa tulee aivan liian paljon! Älä yritä huijata! Tiedän kaiken! Jos en syö monipuolisesti ja tarpeeksi proteiinia, kroppani repii energian lihaksista, suojellakseen vararavintoa eli sinua. Tajuatko?!? Minä tajusin sen!

Hah, väität että olen vanha hupsu ja keski-ikäiset läskit eivät pysty muuttamaan elintapojaan! Pysähdyn. Kuuntelen. Puhut vetoavasti. Kannattaako, kun siinä on kova homma. Kannattaako, kun on jo näin pitkällä ja tarviiko ihan loppuun asti. Jos nyt sopisi itsensä kanssa, että tämä on hyvä. Että tämä olikin se, mihin halusin päästä. Pohdin ajatusta. Olisin nyt maalissa. Siirtäisin ikivanhoja rajoja ja tulisin perille. On ollut työlästä opetella syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, kun on vuosia tottunut olemaan syömättä. On ollut helppoa olla syömättä, kun on oppinut elämään ilman nälän tunnetta. Korvannut vain aterioita suklaalla, paahtoleipäviipaleella, kahvikupillisella.

Mutta ne sanoivat, että ihmisen elimistö tarvitsee tasaisesti energiaa. Että jos en syö tarpeeksi proteiinia, vatsarasva ei poistu. Ikinä!

Voi hyvänen aika miten olen yrittänyt. Kyllä sinä sen tiedät! Olen riuhtonut ja repinyt. Katkonut kyhäelmiä, vanhoja toimintamalleja, purkanut perinteitä, keksinyt käsilleni uutta tekemistä. Olen peuhannut kuin Jussi kuokkansa kanssa. Raivannut rämettä ja kyntänyt kylvääkseni.

Niin, et sinä usko.


Oi, miten valta saa läskin sekoamaan. Oi, miten olet nauttinut etuoikeutetusta asemastasi. Oi, näitä onnen päiviä. Oi, kuinka olet määräillyt! Miten mökötät! Muriset ja kivistät ja rötkötät ja voihkit. On liian pieniä vaatteita ja aivan liian liikunnallisia hetkiä, nappi painaa ja rintsikat hiertää. Survon sinua elastiseen alusasuun ja karkaat. Pullistelet ja punoitat. Hikoilet ja uliset, menet sekaisin ja jymähdät mököttämään. Oi, miten painat rintakehääni, saat puuskuttamaan ja ulvot kivusta ja vaadit huomiota ja saat huomiota ja huomioidessani sinua, olet turtunut elämään harhassa, että läski on ikuista.

Tunnen läsnäolosi.

Mutta rakas Römppä, et ole entiselläsi. Kyllä, käsivartesi ovat vyötärölläni. Hahmosi erottuu paidan alta, istut vielä sylissäni. Silitän loivenevaa kaarta lempeästi. En ole vihainen, pettynyt hiukan. Mutta sydämeni jyskyttää, päänuppi kiittelee. Ajatus juoksee, mieliala on koholla. Uni maistuu. Olen elinvoimainen. Aineenvaihdunta toimii. Tiedätkö, olen oppinut pitämäään siitä tunteesta, että on nälkä. Että saan nauttia ruoasta. Kun aamulla herään uuteen päivään tiedän, että minulla on lupa syödä.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tämä kätevä kikka ei ole kaupunkilegendaa.

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?