Miks huijasit mua?
Ne sanoi, että oot huijannut. Että kaikki nää vuodet, miksi sä teit niin? Miksi puhuit niin? Sanoit, että kaikki on hyvin.
Vessaselfie, jonka rouva Jokinen otti itsestään lauantaina. |
Ei, ei minua
purista, et tukahduta, et ahdista kuten ennen. Silloin, kun olimme erottamattomat.
Kun olit kietoutunut ympärilleni, ottanut syleilyysi kuin lyhtypylvästä
kiertävä villiviini. Rönsyilit itsesi ylimmäksi, kieputit, kuin tiukkaan
pakettiin, kuin nyörillä, kuin paperinarulla, kuin nippusiteillä, kuin
kuminauhalla, ei, ei kuminauhalla, se joustaa, se hapertuu, se katkeaa
venyttäessäni sitä äärirajoille. Sinä et antanut periksi. Kuljit kintereilläni.
Jokaista askeltani, jokaista liikahdusta, seurasit minua ja valtasit alaa. Vyöryit
ylitseni, tukahduinko minä. Sitä sinä et saanut.
Olet
vieläkin läsnä. Miksi valehtelisin? En ole unohtanut. Ketä huijaisin? Mutta ote
on heiveröisempi. Askel kevyempi. Ajatuksissani naurahdan. Hyräilin seisoessani pihalla. Keltaiset pähkinäpuun lehdet, vaahteranlehtiä
kaikkialla, häntäänsä heiluttava pihavahti innoissaan nuuskimassa märän maan tuoksuja.
Miksi
sanoit, että olisimme ikuisesti? Vannoit, ettet jätä. Ei, et sinä
niin sanonut, sanoit, että en ikinä pääse irti. Että olen tällainen.
Sellainen, joka ei pysty. Ei kykene. Että, minulla ei olisi tulevaisuutta ilman
sinua.
Hyi, miten
ilkeästi puhuit. Supatit, ettei kukaan kuulisi. Tarpeeksi selvästi, ettei jäisi
kuulematta. Hiivit lämpööni. Rouskuttelit kuin rotta reikää talon seinään.
Vääntelit ja kääntelit. Mursit lukot, rikoit ikkunat, paiskasit oven auki. Ei,
se ei ollut keskustelua!
Ne sanoi, että olet huijari.
Että minun ei tulisi kuunnella ja
että kaikki, mitä olen kuullut on nurinkurista. Kääntynyt ylösalaisin kuin
Maija Poppasen teekesteillä. Muistatko vanhaa lastenleffaa? Ne leijuivat
katonrajassa aina kun niitä nauratti ja niitä nauratti. Lastenleffoissa
nauretaan niin paljon. Hahah haaa, niin paljon, että ne leijuivat ilmassa ja
minä ajattelen sinun vaatimustasi hah hah haa
olla
ilman
mitään
mitä
ihminen
tarvitsee
eläkseen
hah hah haa
Sanoit, että
päivä voi olla yö ja yö päivä. Että ruokaa ei tarvita tai ei ainkaan tavallista
ja tavallista on kaikki, mitä minulla oli ja sitä ei haluta, ei enempää, me
sovimme, että meillä ei tästä eteenpäin ole nälkä. Milloin sovimme niin? Miksi
en muista, milloin oli alku? Alkoiko ikinä tai päättyykö, sanoitko sääntöjä? Anteeksi,
kerrot niitä, kun minun tarvitsee tietää. Anteeksi, en ymmärtänyt, että nyt rikoin
sääntöä. Kyllä, kyllä ymmärrän, se oli varsin pahasti tehty ja nyt täytyy korjata
tilanne. Hyvä on, näin on hyvä. On minun edukseni vähentää vähästä. Kyllä,
tietenkin annan pois siitäkin, jota olin jo ottanut, ei, jota en ollut ottanut,
olin ajatellut, ei, joka ei ollut tullut vielä edes mieleeni. Anteeksi, yritän.
Anteeksi, en yritä yrittämällä, anteeksi. Tarkoitan, anteeksi, en keskity
tarpeeeksi. Anteeksi.
Sitten ne
sanoivat, että se oli juoni, että kun kuuntelin, vahvistit asemaasi. Kulutin
lihakseni, luovuin mielihyvästä, uhrasin uneni, keskittymiskykyni,
mielenrauhani, entä ne pienet arjen ilot: kaalisoppa, pannukakku, uunissa
kypsyneet juurekset, puolukkasurvos maksalaatikon kanssa, lihapata ja keitetyt
perunat.
Ne sanoivat,
että taistelet viimeiseen asti. Olet litistyneenä ja takerrut. Kätket
kasvosi, kietoudut sisäelinteni ympärille, olet kehoni mutkissa,
keskivartaloni poimuissa, mutta tiedätkö, uskallan jos sanoa sen: Joudut lähtemään.
Ole hiljaa,
en puhu kanssasi. Huijari! Jos vähennän syömistä, sinä häviät, lupasit.
Päinvastoin, ne kertoivat. Kroppani suojelee sinua! Et kertonut nimeäsi. Minä
hullu kuuntelin! Olen ihan sekaisin puheistasi, vatsan kurinasta ja tästä
lapusta, jota nyt yritän noudattaa. Tässä sanotaan, että pitäisi syödä kaksi
ateriaa päivässä ja aamupala, iltapala ja vielä välipala.
Eikö, sinullako
ei ole nälkä? Nyt jupiset, että ravintoa tulee aivan liian paljon! Älä yritä
huijata! Tiedän kaiken! Jos en syö monipuolisesti ja tarpeeksi proteiinia, kroppani
repii energian lihaksista, suojellakseen vararavintoa eli sinua. Tajuatko?!? Minä
tajusin sen!
Hah, väität että
olen vanha hupsu ja keski-ikäiset läskit eivät pysty muuttamaan elintapojaan! Pysähdyn.
Kuuntelen. Puhut vetoavasti. Kannattaako, kun siinä on kova homma. Kannattaako,
kun on jo näin pitkällä ja tarviiko ihan loppuun asti. Jos nyt sopisi itsensä
kanssa, että tämä on hyvä. Että tämä olikin se, mihin halusin päästä. Pohdin
ajatusta. Olisin nyt maalissa. Siirtäisin ikivanhoja rajoja ja tulisin perille.
On ollut työlästä opetella syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, kun on
vuosia tottunut olemaan syömättä. On ollut helppoa olla syömättä, kun on oppinut elämään ilman nälän tunnetta. Korvannut vain aterioita suklaalla, paahtoleipäviipaleella, kahvikupillisella.
Mutta ne
sanoivat, että ihmisen elimistö tarvitsee tasaisesti energiaa. Että jos en syö
tarpeeksi proteiinia, vatsarasva ei poistu. Ikinä!
Voi hyvänen
aika miten olen yrittänyt. Kyllä sinä sen tiedät! Olen riuhtonut ja repinyt.
Katkonut kyhäelmiä, vanhoja toimintamalleja, purkanut
perinteitä, keksinyt käsilleni uutta tekemistä. Olen peuhannut kuin Jussi
kuokkansa kanssa. Raivannut rämettä ja kyntänyt kylvääkseni.
Niin, et sinä usko.
Oi, miten
valta saa läskin sekoamaan. Oi, miten olet nauttinut etuoikeutetusta
asemastasi. Oi, näitä onnen päiviä. Oi, kuinka olet määräillyt! Miten
mökötät! Muriset ja kivistät ja rötkötät ja voihkit. On liian pieniä vaatteita
ja aivan liian liikunnallisia hetkiä, nappi painaa ja rintsikat hiertää. Survon
sinua elastiseen alusasuun ja karkaat. Pullistelet ja punoitat. Hikoilet ja
uliset, menet sekaisin ja jymähdät mököttämään. Oi, miten painat rintakehääni,
saat puuskuttamaan ja ulvot kivusta ja vaadit huomiota ja saat huomiota ja huomioidessani
sinua, olet turtunut elämään harhassa, että läski on ikuista.
Tunnen
läsnäolosi.
Hyvää syksyä ja kiitos sanoistasi!
VastaaPoista