KOTIASIA

Rakas ystävä, aivan kuin kohtalo olisi hihittänyt, rouva Jokisen luonnostellessa vastausta kysymykseesi. Nousin tuoliltani, suljin ulko-oven. Lokakuinen puuska oli lennättänyt eteiseen rapisevia vaahteranlehtiä ja sisäilman lämpötila laski hetkessä. Koirankarvakasa heilahti lattialla kuin horroksesta heräävä muumihahmo. Erehdyin ajattelemaan olevani osaaja. Taitava tässä hommassa ja tietäväni. Tietäväni, totta tosiaan. Rouva Jokinen ymmärtää, ettei tiedä mitään, kun käsittää, miten paljon on asioita , joita ei ymmärrä. Pysähdyn peilin edessä. Näen hymykuopan. Se näyttää venyneeltä aivan kuin uurre rantakalliossa. Eräs ystäväni oli huolissaan, että laihtuisin liikaa. Silloin ihmettelin hänen huoltaan, mutta nyt katselen venyvää ihoa ja mittailen pikkuruista tahtotilaa. Näillä eväilläkö pääsisin maaliin? Miksi osa minusta vyöryy ja pakkautuu? Löysää tursuaa rintsikoiden yli, heiluu purjeina nostaessani kädet, litistyy painaessani leukaa lähelle kaulaa. Höllyvä vilahtaa ...

Rouva Jokinen pelästyi. Joku tuntematon ihminen pysäytti ihmisvilinässä ja tiedusteli tilannetta. Miten ruskeassa takissa harmaata muovipussia roikottava nainen tiesi rouva Jokisen salaisuuden? Vaikka olisihan minun pitänyt ymmärtää, että jos rouva Jokinen höpöttää maksipikkareista, syömättömistä suklaalevyistä ja lohjennesta varpaankynnestä ja julkaisee netissä kuvia puntarista ja pulskista poskista, ei se ole enää vain sinun ja minun tiedossa. Syy-seurausta, sanoisi äitini. Hän on myös puhunut viskotuista kivistä ja niiden keräämisestä. Liikennevaloista, joissa pitää odottaa ja aarrearkusta, jonka lukkoa ei saa murtaa. Ilosta, joka tulee oikeista valinnoista. Ja taas se rouva Jokinen suree Minua itkettää olla aikuinen. Tuntuu tylsältä tietää asioista niin paljon ja ymmärtää, mitä tarkoittaa vastuu. Että päättää valita oikein ja pysyä hyvässä, sekin saa minut tätä kirjoittaessani kyynelehtimään. Suren ikiaikaista tylsyyttäni ja pulskan ponin kesyyntymistä. Tiedän, ett...