Ketä haittaa, jos varastan?

Rouva Jokinen pelästyi. Joku tuntematon ihminen pysäytti ihmisvilinässä ja tiedusteli tilannetta. Miten ruskeassa takissa harmaata muovipussia roikottava nainen tiesi rouva Jokisen salaisuuden?

Vaikka olisihan minun pitänyt ymmärtää, että jos rouva Jokinen höpöttää maksipikkareista, syömättömistä suklaalevyistä ja lohjennesta varpaankynnestä ja julkaisee netissä kuvia puntarista ja pulskista poskista, ei se ole enää vain sinun ja minun tiedossa.

Syy-seurausta, sanoisi äitini. Hän on myös puhunut viskotuista kivistä ja niiden keräämisestä. Liikennevaloista, joissa pitää odottaa ja aarrearkusta, jonka lukkoa ei saa murtaa. Ilosta, joka tulee oikeista valinnoista.

Ja taas se rouva Jokinen suree

Minua itkettää olla aikuinen. Tuntuu tylsältä tietää asioista niin paljon ja ymmärtää, mitä tarkoittaa vastuu. Että päättää valita oikein ja pysyä hyvässä, sekin saa minut tätä kirjoittaessani kyynelehtimään. Suren ikiaikaista tylsyyttäni ja pulskan ponin kesyyntymistä. Tiedän, etten koskaan lähde Thelman kanssa automatkalle.

Teininä elin huoletta, mitä elämä tuo tullessaan. Ilmestyykö ovelle karjalainen mummu mehevien eväiden kanssa vai itara linnanherra ilman iltapalaa. Kyllähän rouva Jokinen nuorena haaveili, mitä tekisi ja kenen kanssa olisi. Vaan vaihtoehtoja oli niin monia.

Lapsenusko parhaimpaan valintaan oli vankkumaton. Kun Nanny-mummo naurahti, että lottovoittoa on pirun vaikea saada, katselin faarin täyttämää lottokuponkia ajatellen, että minäpä en ole vielä lotonnut.

Tämän illan tarinassa on kaksi vaihtoehtoa, joista parempi on surkeampi.

Ja näin se juttu sitten alkoi.

Olin lainannut kirjastosta kirjoja. Pari kangaskassia ja rutkasti käsivoimia tarvittiin niiden rahtaamisessa ja useampi ilta meni teosten lukemisessa. Yksi kirja herätti minut eloon. Se oli erilainen kuin muut. Minä vain tiesin, että haluaisin opuksen omaksi.

Mutta laina-aika umpeutuisi pian. Pohdin, jos palautan niteen, en voi pitää sitä lähelläni. Harmitti ajatus, etten saisi selailla, silmäillä halutessani. Nuuhkia ja nukahtaa kirjani kanssa.

Palautin kaikki, paitsi sitä yhtä. Jospa ne eivät huomaisi. Mutta postilaatikkoon tuli muistutus ja huomautus ja lopulta perinnästä viesti, että jos en kiikuta takaisin, minun pitää korvata palauttamatta jäänyt.

Tässäkö olisi tilaisuuteni, rouva Jokinen pohti. Jos maksan myöhästymismaksut sekä vaaditut eurot, kukaan ei enää kysele. Kirja olisi minun.

Ajatus pyöri päässäni. Siitä tuli seuraavana päivänä paras ystäväni. Seuraneiti keittiöaskareisiin, kainalossa kehräävä kissa. Se nuoli ja naukui. Kertasi suunnitelman parhaita puolia. Tunti tunnilta tuntui paremmalle ja hetki hetkeltä lämpenin toteutukselle.

Mutta minua häiritsi tuo hiljainen. Aivan, se tuhannen hyypiö, joka seisoskelee rouva Jokisen oikealla olkapäällä. Tuo lakihenkinen tiukkapipo, joka rauhallisuudessaan saa minut hermostumaan. Ei se kummonen esitys ollut, eikä se jankuttanut. Sanoi vain: ”Se on varastamista”.

Kun rouva Jokinen sattui kuulemaan kuiskauksen, se toinen riehaantui. Pisti vauhtia töppösiin ja tepasteli keskelle estradia. Heilutti käsiään ja maalaili värikkäitä kuvia, heitteli tähtipölyä ja kimalletta.

- Eihän tuo nyt varsinaisesti varastamista ole. Sinähän maksaisit siitä!

- Kirjasto ei ole kauppa, se toinen vastasi vaisusti.

- Niin, niin, jankutti suloinen seuraneiti, mutta ei kukaan tietäisi. Olisihan se voinut oikeasti hävitä. Entä, jos se olisi ryöstetty autosta? Ikkuna rikki ja se olisi ollut juuri siinä kassissa, joka vietiin.

- Mutta se on sinulla, totesi se hissukka. – Eikä sitä varastettu.

Mitä tehdä, kun haluaa eikä ehkä sittenkään?

Kiusallinen keskustelu jatkui ja se suloinen seuraneiti muuttui päivä päivältä äkäisemmäksi. Sen puhe muuttui kimeäksi, ilme synkkeni ja varsi suorana se heristi sormea. Silmät viiruina tuijotti kuin hyökkäävä tiikeri. Tiukkapipo pysyi asiallisena. Se nukkui hyvin ja oli taas aamulla tyynenä paikallaan.

Seuraneiti oli pyöritellyt argumenttejaan yötäpäivää ja väsähti hommaansa viikon edetessä kuin lapsi lumilinaa rakentaessa. Alimmaiset pallot hajosivat uusien alla ja optimaalisen nuoskan loppuessa pallonpyöritys kävi haasteelliseksi. Jäiset kalikat raapivat ja muutenkin olo oli ankea, kun lumikökkäreet tarttuivat tumppuihin ja pikkuruisia sormia paleli.

Keittiössä lämmitin maitoa. Kaadoi kahvia kuppiin tuumaillessani, että jos en itse tee niin kuin uskon olevan hyvä, miten voin tämän jälkeen uskoa siihen, mitä pidän arvokkaana. Miten voin kunnioittaa itseäni, jos en toimi niin kuin ajattelen olevan oikein.

Lisäsin maitoa. Heilutin lusikkaa mukissa. Jos en palauta kirjaa kirjastoon, miten voin uskoa koko ideaan kirjastolaitoksesta. Rouva Jokinen hörppi lattea miettiessään, että kun kirjasto kuitenkin on rouvan omasta mielestä eräs Suomen tärkeimpiä asioita, miten ihmeessä se voisi toimia, jos jokainen jättäisi palauttamatta lainaamansa aineiston ajatellessaan olevansa oikeutettu anastamaan oman lempparinsa kotikokoelmaansa.

Viimeinen kulaus ja olin vakuuttunut, että mikäli viikon ajan kiusannut ajatus olisi toteutunut kirjan edellisen lainaajan kohdalla, rouva Jokinen ei olisi saanut edes kokea sitä onnea, jota nyt oli tuntenut.

Kahvi loppui. Vatsassa kiersi ja närästi. Päätin tehdä oikein. Sellon kirjastossa oli mukava virkailija, joka täysin tietämättömänä rouva Jokisen sisäisestä taistelusta otti avuliaasti kirjan vastaan. Jostain syystä odotin enkelikuoron laulavan hallelujaa, mutta jäistä tihkua satoi taivaalta astellessani aukion kautta takaisin kauppakeskukseen. Hyvin arkisena jatkoi kansakunta elämäänsä, eikä asia päätynyt uutisotsikoihin. Niin, rouva Jokinen muistelee tuota hetkeä. Vaikka palautin kirjan, olin surullinen.

Oikean valitseminen ei aina tee iloiseksi.

Rouva Jokinen pyysi poikaansa photoshoppaamaan itselleen hymyn.
Kuva Joonas Kurppa