KOTIASIA

Muistot ovat ihania, paitsi ne, jotka haluaisimme unohtaa.   Sinä kesänä, kun pikkusiskoni piilotti koulukuvani maton alle, vietin kesälomaani ulkomailla. Elokuussa äidin kieputtaessa mattoja rullaksi, löytyi hiekanjyvien rei’ittämä ja kyyneleiden laikuttama potretti maailmanmatkaajasta. Olin kolmetoistavuotias lentäessäni Atlantin yli. Tein matkaa yksin ja nautin saamastani huomiosta. Lentoemännät kiikuttivat herkkuja ja kietoivat torkkuhuopaan. Treenasin itsekseni tervehdystä, jonka koulussa olin oppinut. - Huu duu jyy duu, mumisin napostellen nameja ja ihmetellen aurinkoa, joka paistoi pilvien yläpuolella. – haa dyy jyy doo? Haaduu juduu? - Hau duu juu duu? Takeltelin raahatessani vihreää matkalaukkua. Olin saapunut Kanadaan, jossa minut vastaanotettiin mutkattomasti moikaten:  - Hi! Tuskan parahdus kantautui käytävälle  Opin minä muutakin. Jos nauttii kilon lakua yksikseen, vatsaa nipistelee parin tunnin kuluttua. Myräkkä sisuksissa vavisutti suomineitoa au

Liituraidassa hikoileva puoliso kiihdyttää vauhtia. Hän ei ole eksynyt, eikä tarvitse apua. Miehen mielestä ylitän valtuuteni osallistuessani matkantekoon ihmettelemällä ääneen, missä mahdamme olla. Mitä tehdä, kun eksyy matkalla juhliin? Eksyminen on hauskaa tai sitten ei. Oletko yksin metsätiellä, ystävättären kanssa Fontana di Trevin lähettyvillä tai kärttyisän ukon kyydissä kehätien ruuhkassa. Miksi miehet eivät voi kysyä ohjeita? Rouva Jokista ärsyttää pikkiriikkinen asia parisuhteessa. Miksi rattia vääntävä, isojalkainen mies ei voi sammuttaa moottoria ja kysyä tietä? Eikö pääkatua lompsiva teinipoika tai kyläkaupan portailla turisevat tätöset ole olemassa nimenomaisesti sitä hetkeä varten, kun hätääntynyt, peppu puuduksissa tuntitolkulla matkaa tehnyt, yleensä omissa ympyröissä jurnuttava satunnainen matkaaja saapuu jonnekin tavoitteena päästä sinnekin ja hätääntyneenä huikkaa sivuikkunasta kysyäkseen: - Missä mä olen? Ja eikö jokaisessa meissä uinu pieni ukkel

Ekakerta on viatonta sekoilua. Oi, kuinka touhukasta ja sottaista se on, rouva Jokinen funtsailee. Odotukset ovat korkealla, mutta lopulta sitä tyytyy siihen, mitä sattuu saamaan. Tunsin itseni valmiiksi tositoimiin Hoh hoijaa, rouva Jokinen polkaiseee vauhtia keinustuolissaan. Tuona kyseisenä päivänä olin yksin kotona. Päätökseni oli kypsynyt kotimatkalla. Tänään se olisi tapahtuva. Olin vakuuttunut olevani valmis. Riisuin kouluvaatteet yltäni. Valitsin hommaan sopivan hamosen. Letitin hiukseni huolellisesti ja kiinnitin pampuloilla. Lakka puupallojen pinnassa hilseili. Kietaisin vaaleanpunaisen esiliinan suojakseni. Pian löysin tarvitsemani välineet. Nuuhkin vaniljatankoa. Mittailin silmämääräisesti perunajauhoja, kaakaopulveria. Ups, punanokkaisesta sirottimesta ryöpsähti reilu ripaus suolaa. Muistan, kuinka poskiani kuumotti, käsi vapisi ja hella kuumeni nopeammin kuin osasin odottaa. Huh, huh, onneksi ei käynyt hullusti! Jatkoin puuhaastelua vain huomataks

Niiasin kunnioittamatta. Hymyilin ilotta. Piirtelin palaverissa, enkä jaksanut avata päivän postia.  Kumarruin ennen karmia. Pyytelin anteeksi varmuudeksi.  Käytävällä puikahdin naistenhuoneeseen kuullessani pomon askeleet kulman takaa. Muistatko vielä 1990-luvun laman? Rouva Jokinen miettii nuoruudenkokemustaan. Yhdeksänkymmentäluvulla lama iski tsunamina Suomeen. Vastavalmistuneena ihmettelin kotimaani vajoamista ennennäkemättömään irtisanomisten, konkurssien ja talousvaikeuksien ahdinkoon. Kaksikymppisenä seurasin hämmentyneenä lähipiirin sätkimistä. Muistaako kukaan tuon ajan tarinoita? En ole unohtanut tuttavan konkurssia, perheellisen itsemurhaa tai ystävien ahdinkoa, kun takaajista tuli jättivelan maksajia. Erehdyin luottamaan työnantajaan Työskentelin lastenlehdessä. Meillä oli hurjan hauskaa kehitellessämme uusia tapoja kertoa vanhoja juttuja. Nautin nähdessäni idean muuttuvan tuotteeksi ja riemuitsin jokaisesta numerosta. Illan tullen kikatimme toimitukse