Kiihkeät hetket autokyydissä

Liituraidassa hikoileva puoliso kiihdyttää vauhtia. Hän ei ole eksynyt, eikä tarvitse apua. Miehen mielestä ylitän valtuuteni osallistuessani matkantekoon ihmettelemällä ääneen, missä mahdamme olla.

Mitä tehdä, kun eksyy matkalla juhliin?

Eksyminen on hauskaa tai sitten ei. Oletko yksin metsätiellä, ystävättären kanssa Fontana di Trevin lähettyvillä tai kärttyisän ukon kyydissä kehätien ruuhkassa. Miksi miehet eivät voi kysyä ohjeita?

Rouva Jokista ärsyttää pikkiriikkinen asia parisuhteessa. Miksi rattia vääntävä, isojalkainen mies ei voi sammuttaa moottoria ja kysyä tietä? Eikö pääkatua lompsiva teinipoika tai kyläkaupan portailla turisevat tätöset ole olemassa nimenomaisesti sitä hetkeä varten, kun hätääntynyt, peppu puuduksissa tuntitolkulla matkaa tehnyt, yleensä omissa ympyröissä jurnuttava satunnainen matkaaja saapuu jonnekin tavoitteena päästä sinnekin ja hätääntyneenä huikkaa sivuikkunasta kysyäkseen: - Missä mä olen?

Ja eikö jokaisessa meissä uinu pieni ukkeli, joka tilaisuuden tullen ilahtuneena heiluttaa käsiään suuntaan jos toiseenkiin ilmaisten monin eri tavoin tietämyksensä pikkukylän tieliittymistä tai kotikaupunkinsa yksisuuntaisista kaduista?

Rouva Jokisen mielestä on kunnianosoitus paikallistuntemusta kohtaan, että kysyy tietä torin laidalla notkuvalta suharilta.

No, nyt on kuski ärsyyntynyt! 

- Mitä siihen lappuun on kirjoitettu?

Yliluonnollisen rauhallisesti kertaan, miten kahvitunnilla olin kysäissyt ajo-ohjetta ja kuinka Ritva oli saanut ensimmäisen lapsenlapsen, joka oli muuten tyttö, niin ja itseasiassa tuossa tilanteessa Erja kertoi, kuinka puserosta saadaan pois sipulintuoksu, mitä Reetta kyllä ihmetteli, kun vaatteita voi hankkia nykyään niin halvalla, ettei hankalia tahroja kannattanut edes pestä.

- Ei kiinnosta! Mieheni ärähti: – Mitä siinä lapussa lukee?

Loukkaantuneena keskeytyksestä tuijotin paperia ja tavasin selkeästi artikuloiden: - Hämeenlinnan jälkeen kaksi kilometriä. Aja liittymästä ja käänny oikealle.

Sitten aivan yllättäen, mieheni ilmoitti, ettei kyseiset pippalot tuntemattomien duunikavereiden kanssa poronsarvilla koristetussa kyläkoulussa alunperinkään napannu ja että hän oli kyllästynyt ajamaan moottoriteitä edestakaisin etsien mystistä liittymää.

– Ettäkö illanvietto mun työkavereiden kanssa ei kiinnosta?

- Ei! Ei kiinnosta!

Näin meillä riidellään moottoritiellä

Hiljaisuuden vallitessa ohitimme Hämeenlinnan liittymän, hiljensimme vauhtia kuten edellisillä kerroilla ja katselimme ympärillemme. Ei liittymää, ei viittaa, ei vinkkiä. Lopulta Parolassa teimme uukkarin. Mies tiedotti lähtevänsä kotiin. Minä hätäännyin. Kuinka selittäisin yllättävän poisjäännin työyhteisössä? Miksi minä en tullutkaan avecin kanssa?

Kuski lämmitti renkaita. Rouva Jokinen muistaa, kuinka raivo ja pettymys, vaikuttamismahdollisuuksien vähyys ja julkinen nöyryytys kuumottivat poskipäitä. Hämeenlinnan maamerkit vilahtivat sivuikkunasta, moottoritie kutsui kohti Helsinkiä. Apukuski katseli pellonpiennarta puristaen helmikoristeista iltalaukkua sylissään.

Muutama kilometri Hämeenlinnan jälkeen mieheni käänsi rattia, ohjasi Mitsubishi Galantin ramppiin, räppäsi oikeanpuoleisen vinkkarivalon räpsimään ja kysyi melko lempeästi.

- Asuuko se sun kaveri Helsingistä katsottuna Hämeenlinnan takana?

Nyökkäsin.

- Ohjetta olisi pitänyt lukea siitä suunnasta, mies virnisti tyytyväisenä ratkaistuaan ongelman (itse!!!).

Myöhässä, mutta kuitenkin, huoh, saavuimme juhliin yhdessä. Työkaverit vislailivat ja eräs suupaltti vinkkasi silmäänsä:

- Taisi nuoripari kurvata tarkoituksella sivutielle.

Ja sitten kaikki nauroivat. Minä myös.