Nolo moka ensivisiitillä

Muistot ovat ihania, paitsi ne, jotka haluaisimme unohtaa. 

Sinä kesänä, kun pikkusiskoni piilotti koulukuvani maton alle, vietin kesälomaani ulkomailla. Elokuussa äidin kieputtaessa mattoja rullaksi, löytyi hiekanjyvien rei’ittämä ja kyyneleiden laikuttama potretti maailmanmatkaajasta.

Olin kolmetoistavuotias lentäessäni Atlantin yli. Tein matkaa yksin ja nautin saamastani huomiosta. Lentoemännät kiikuttivat herkkuja ja kietoivat torkkuhuopaan. Treenasin itsekseni tervehdystä, jonka koulussa olin oppinut.

- Huu duu jyy duu, mumisin napostellen nameja ja ihmetellen aurinkoa, joka paistoi pilvien yläpuolella. – haa dyy jyy doo? Haaduu juduu?

- Hau duu juu duu? Takeltelin raahatessani vihreää matkalaukkua. Olin saapunut Kanadaan, jossa minut vastaanotettiin mutkattomasti moikaten: 

- Hi!

Tuskan parahdus kantautui käytävälle 

Opin minä muutakin. Jos nauttii kilon lakua yksikseen, vatsaa nipistelee parin tunnin kuluttua. Myräkkä sisuksissa vavisutti suomineitoa auton kiitäessä moottoritiellä. Saapuessamme lopulta Toronton esikaupungissa sijaitsevaan omakotitaloon, tiedustelen heti eteisessä, missä vessa sijaitsee ja maltan tuskin odottaa ohjeiden loppumista kun jo harpon helpottamaan oloani.

Huuhtaisen käteni, näplään housunnapin auki ja tuskasta ulvahtaen vaivun pöntölle. Kuran roiskuessa posliiniin kuulen hätääntyneen äänen oven takaa: - Ethän vain käytä pönttöä, se on epäkunnossa.

Katselen ikkunaa arvioiden mahtuvani siitä, mutta minne minä menisin. Mihin olisin voinut paeta elämäni nolointa tilannetta. Kuulen käytävältä supinaa, joku koputtaa ovea.

Höyry nousee lämpimästä kasasta avatessani vessan oven. Sitten en oikeastaan muista mitään. Olen unohtanut tai sepittänyt tarinan niin monesti, ettei sillä enää ole väliä, kuinka asiat oikeasti etenivät. Tunnemuistiini on painautunut syvä haavauma, missä kaksi aikuista on polvillaan vaaleanpunaiseksi kaakeloidun, tuoksusaippuoilla ja ruusunlehdillä koristellun kylpyhuoneen posliiniastian luona koukkimassa lusikoilla lietettä siniseen ämpäriin.

Jälkiviisaus ei paranna haavoja

Aivan, rouva Jokinen huokaa, noloa ja tyhmää. Olisihan sitä pitänyt tajuta tarkistaa, onko vessa toiminnassa tai testata vesivarannot ennen kuin täyttää tankin tavaralla. Ja ymmärtää lakua syödessä aiheuttavansa vakavan suolistosekamelskan. Entäpä asian jälkipuinti, sujuiko se mallikkaasti?  

Tapahtuneesta on kolmekymmentäneljä vuotta, ja vieläkin olen haluton kohtaamaan kommelluksen herättämiä tuntemuksia. Rouva Jokinen on huomannut, että pieruvitseistä pitävät nauravat, surkuttelijat säälivät, lämminsydämiset puhuvat hellästi muistuttaen, kuinka nuori olin. Rouva Jokinen ärähtää. Hän haluaa muidenkin tietävän, että vaikka oli lapsi, ei hän ole unohtanut, miltä tuntuu häpeän tuhrima itsetunto. Paniikki, kun on tehnyt jotain peruuttamatonta. Avuttomuutta, kun ei tiedä, miten tilanteessa tulisi toimia. Surkeutta, kun ei voi huutaa äitiä avuksi.

Non, je ne regrette rien

Rouva Jokinen on kasvanut yhteisössä, jossa puhuja lähestyessään puheensa huippukohtaan värisyttää ääntänsä. Niinpä raapustaessani tätä tekstinpätkää, hymisen hiljaisella äänellä. Lausun sanat merkitykselliseti toivoen, että sinäkin – Ystäväni - teet samoin, sillä - Rakas Ystäväni - rouva Jokinen nostaa kohtalokkaasti kulmakarvojaan nyökätessään: – Tiedän, miltä tuntuu olla vatsa kuralla ja kaukana kotoa.

Siksi uskallan väittää, että ihmiset, jotka sanovat, etteivät kadu elämässään mitään, puhuvat paskaa.