Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?


Jos suutelen ja sairastun. En sano sitä miehelle, mutta mietin. Jos nenään ei ole sormella asiaa, silmien hieronta on kielletty ja kasvojen rapsutteluun liittyy riski, miten voimme syleillä? 

Vaan, eikö nyt pitäisi kipinöidä ja kiljahdella, kannustan itseäni ja sanon: 
- Nauti! Antaudu lämpöön! Ole läsnä, sillä et sinä rouva Jokinen voi tietää, josko tämä on viimeinen kerta. Sillä kaikki on toisin, jos meitä ei enää ole. 

Ja mitä enemmän ajattelen, että ei pelosta käsin tulisi ajatella, ajattelen, että on järkyttävää, jos tämä on meidän vika kerta. Pelottaa, jos tämä päättyy tähän. Ei vain se, etten ole saanut ilmaistua tunteitani näinä vuosikymmeninä tai päätettyä, mikä on lempiruokani, mutta minulla on edelleen järjestämättä kaikki paperit ja meikkipussit ja käsilaukusta löytyy viime vuoden kuitteja ja pieni, aaltojen pyöreäksi hioma kivi.

Niin rakas ystävä, et ehkä ole kuullut, 

mutta maailma on nyt mullin mallin. 


En tiedä elinoloista Kanadassa tai Saharan aavikolla, Intian siirtotyöläisten tilanteesta olen silmäillyt vain uutisotsikoita, mutta me täällä Peräpohjolassa kyhjötämme kukin kodeissamme ja jopa koululaiset, jotka aina haaveilevat vapaapäivistä ja opettajan äkillisistä poissaoloista, katuvat mokomia ajatuksiaan.

En jaksaisi kerrata kaikkea, mitä olen asiasta lukenut. Et halua tietää, mitä olen näiden viikkojen aikana ehtinyt ajatella. Kuinka monta kertaa olen itkenyt, kuivannut kyyneleeni ja päättänyt nauttia elämästä ja nauttinutkin - aina siihen asti, että olen muistanut, miksi niin nautin tästä hetkestä, auringon noususta, mustarastaan laulusta, pihamaalta kantautuvasta lasten naurusta.

Toivottavasti sinä olet turvassa. 

Onko sinulla riittävästi vessapaperia, 

kananmunia ja Netflix-tunnukset?


Kirjoitan sinulle pitkästä aikaan. En selittele. En pyydä anteeksi. Ehkä kadun, sitä ainakin, etten sanonut silloin, kun siihen oli mahdollisuus, että olet minulle rakas. Olisin voinut tulla luoksesi. Ajaa autolla ikkunan alle ja töötätä. Kuvittelen, miten olisit hämmästynyt. Siirtänyt sivummalle begoniat, annansilmät ja iloisenvärisinä hehkuvat esikot. Kuvittelen sinut kurkkimaan kerrostalon kuudennesta kerroksesta, katselemaan parkkipaikalla vesisateessa autonvaloja räpsyttelevää ystävääsi.

Haluan ajatella, että tekisin nyt kaiken toisin. Ja tähän pikkuruiseen, kolmesta kirjaimesta koostuvaan nyt-sanaan kätken tosikkomaisen listan oivalluksista, joista punoutuu viisaan vanhuksen viimeiset sanat. Kuin oivallinen mausteseos! Että tajuaa rakkauden ja vihan tasapainon, armon ja anteeksiantamisen merkityksen, elämänrajallisuudesta sen ytimenä sykkivän energian ja ystävän silmistä heijastuvan totuuden. Mutta epäilen. En olisi toiminut toisin.

Kysynkin, mitä sinulle kuuluu? 


Kirjoita minulle. Odotan postia. Ehkä annoin ymmärtää, etten välitä, mutta kadun sanojani. Nyt minulla on ollut mahdollisuus miettiä, katua kaikkea ja luvata enemmän kuin uuden vuoden yönä olen perinteisesti ehtinyt.

Olen juonut myös paljon kahvia. Luin lehdestä, että kahvi saattaa loppua kaupoista. Olen ostanut ilmatiiviiksi pakattuja kahvipaketteja ja täyttänyt niillä keittiökaapit. Höpsistä, huijasin. Ei, en ole hamstrannut kahvia, käsidesiä tai vessapaperia. 

Ainoa asia, jonka koin Todella Tärkeäksi hankkia 

ennen koronakaranteenin alkua yllätti itsenikin.


- Miksi? mies kysyi pysähtyessämme S-marketin vihannesosastolla.
Kohautin olkapäitäni. En tiennyt syytä.
- Totta on, etten kokkaa, sanoin tuijottaessani haluamaani: - En itke silputessani sipulia, en lämmitä pannua tai sulata voita. Mutta minä tahdon!
- Olkoon menneeksi, hän sanoi.
Koin onnea ja turvallisuudentunteeni kasvoi kävellessäni kassalle ostoskorissa pussillinen keltasipuleja. Nyt niistä ensimmäiset rytistyvät tyvestään luovuttaessaan elinvoimaansa kasvattaessaan vihreitä varsia valoa kohden pussukasta, joka roikkuu keittiön seinälle kiinnitetyssä mustaksi maalatussa takorautaisessa telineessä, jonka ostin kolmekymmentäneljävuotiaana Porvoosta. Matkustin sinne historiallisella m/s J.L. Runeberg –höyryaluksella ystävän kanssa. Päivä oli aurinkoinen ja meri kimalsi. Edetessämme suloisella saaristoreitillä turistit tallensivat poukamat ja tuulessa huojuvat villiniityt, onnellisten päivien huvilat, jokaisen taivaalla kaartelevan lokin ja poutapilven. Siinä vieressämme, ulkokannen puupenkeillä istuva lapsiperhe riiteli eväistä. Pienin oksensi kaiteen yli. Ja kyllä, Helsinki on kaunis mereltä katsottuna.

Oi niitä aikoja, kun tultiin illaksi kotiin. 


Ajattelen retkipäivän väsymystä kerätessäni lattialta sipulipussista pudonneita kuorenpalasia. Nyt me ollaan oltu täällä jo aika pitkään. Tuijotetaan toisiamme ja mietitään, mitä taas syötäis ja sitten me juodaan kahvit.

Niin, siitähän minä olinkin sinulle kirjoittamassa, kahvitauoista. Ennen ne olivat täyteen ahdettujen kalenterisivujen väliin kiilattuja keitaita, arkiaskareiden lomaan pujotettuja valopilkkuja ja parhaimmillaan sitä itsekin hehkui. Päiväkahvien jälkeen olo oli keveä ja lämmin kuin caffè latteen höyryllä vaahdotetulla maitohatulla. Nyt ajattelen viimeistä ateriaa ja kahvin loppumista, maailman suklaavarantojen supistumista ja miten ehtisin saada osuuteni. Tunnustan, olen syönyt suklaata lohdutukseksi ja sitten hermoillessani sitä, että olen syönyt suklaata lohdutukseksi. Mutta tämä on väliaikaista, sanottiin hallituksen tiedotustilaisuudessa.

Ajattelen viimeistä kahvikupillista, kun hän silittää hiuksiani, laskee käsivarteni pisamia. Kun mies suutelee huuliani, mieleeni pongahtaa klikkiuutisia, kahdenkymmenen sekunnin käsienpesusääntö ja Amerikan presidentti miettimässä desinfioivien keittiösuihkeiden soveltumista keuhkojen puhdistamiseen. Miten saisi valoa ihmisen sisälle, hän pohti.

Aivan kuin se auttaisi, heilutan päätäni karkottaakseni huolet. Pistän huulet tötterölle ja olen suutelevinani. Hän tuoksuu pihkalle ja tuomen kukille. Katselen miehen hiuksia, sinisiä silmiä ja tajuan, etten halua jäädä leskeksi. Ja aivan kuin hän arvaisi ajatukseni, mies huokaa ja sanoo, että huomenna on uusi päivä. Minä niin toivon, että hän olisi oikeassa. Myös se olisi hyvä, että herätessäni huomaisin nähneeni vain pahaa unta. Ihan niin kuin ala-asteen aineissa, kun itse keksitty tarina lähti lapasesta, eikä paluuta järkevään loppuun ollut, kello soi ja silloin minä heräsin.

Kirjoitan vielä tähän kirjeeni lopuksi, 

että olipa kivaa kirjoittaa sinulle!


Totean kuten oma ukkini ennen vanhaan, että JHS, kirjoitan sinulle vielä uudestaan! Mutta ja tämä tuli nyt mieleen tätä kirjoittaessani, jos tämä jäisi viimeiseksi kirjeekseni, haluan sinun tietävän, että olet minulle tärkeä kirjekaveri ja siksi vielä kysyn, jos olisin ollut siinä autossa, joka olisi tullut luoksesi ja olisin räpsytellyt valoja illan hämärtyessä ja olisit kuullut sisälle asti tööttäyksen ja mikäli olisit tullut ikkunaan ja minä olisin vielä siinä vaiheessa jaksanut venailla autossa tööttäilemässä, enkä olisi kesken kaiken alkanut katumaan hölmöä ex tempore -ideaani ja olisin muiden ihmisten pällistelyistä huolimatta jatkanut valojen rämpyttämistä, enkä olisi edes pelästynyt sitä satunnaista ohikulkijaa, joka sateesta piittaamatta roskakatokselta saapuessaan olisi pysähtynyt kysymään minulta, oliko kaikki hyvin, kun tööttäilin teidän parkkipaikalla ja rämpytin valoja yön lähestyessä (vaikea uskoa, että olisin uskaltanut jutella ikkunan läpi tuntemattomalle) ja asia olisi selvinnyt ja sinäkin olisit sitten sieltä kuudennesta kerroksesta minut huomannut, etkä vain ajatellut, että mitähän siellä pihamaalla taas tapahtuu niin, jos olisit nähnyt, niin sitä olisin kysynyt, että olisitko tullut luokseni, jos olisin seissyt siinä auton vieressä vesisateessa tukka märkänä - sitä tuskin olisi tapahtunut, liian jännää olla ulkona yksin pimeässä - mutta ehkä siinä vaiheessa, jos olisin nähnyt aukeavasta alaovesta valoa ja sinun kävelevän luokseni, olisin noussut autosta.

Niin sen minä tässä potentiaalisesti viimeisessä kirjeessäni haluaisin vielä kysyä: Mitä luulet, kun olisimme kohdanneet siinä parkkipaikalla, olisiko sydämemme hehkunut innosta keskustellessamme päivän tapahtumista? Ja kun olisin ollut jatkamassa matkaani, olisitko estellyt lähtöäni, pyytänyt vielä sisälle syömään, koskettanut kättäni, halannut minua sanoessamme hyvästit?








x

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tämä kätevä kikka ei ole kaupunkilegendaa.

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta