Miten syksy on mennyt?

Rakas ystävä, aivan kuin kohtalo olisi hihittänyt, rouva Jokisen luonnostellessa vastausta kysymykseesi. Nousin tuoliltani, suljin ulko-oven. Lokakuinen puuska oli lennättänyt eteiseen rapisevia vaahteranlehtiä ja sisäilman lämpötila laski hetkessä. Koirankarvakasa heilahti lattialla kuin horroksesta heräävä muumihahmo.

Erehdyin ajattelemaan olevani osaaja. Taitava tässä hommassa ja tietäväni. Tietäväni, totta tosiaan. Rouva Jokinen ymmärtää, ettei tiedä mitään, kun käsittää, miten paljon on asioita, joita ei ymmärrä.

Pysähdyn peilin edessä. Näen hymykuopan. Se näyttää venyneeltä aivan kuin uurre rantakalliossa. Eräs ystäväni oli huolissaan, että laihtuisin liikaa. Silloin ihmettelin hänen huoltaan, mutta nyt katselen venyvää ihoa ja mittailen pikkuruista tahtotilaa. Näillä eväilläkö pääsisin maaliin?

Miksi osa minusta vyöryy ja pakkautuu?

Löysää tursuaa rintsikoiden yli, heiluu purjeina nostaessani kädet, litistyy painaessani leukaa lähelle kaulaa. Höllyvä vilahtaa paidanhelman alla. Vaikka minulla olisi kuuma, tuo tuntuu viileälle. Kylmä iho valuu lantion päälle. Näyttää aivan siltä kuin rouva Jokisen jalat olisi kaksi tikkua tökättynä pullataikinaan. Mitä on tuo aine, jota on pakkautunut sisäelimieni ympärille?

Kaikki muuttuu, pidänkö siitä. Pidän, nyökytän ja samalla emmin. Ehkä haluaisin säilyttää jotain. Ihan pikkuruisesti pitää kiinni oikeudestani syödä roskaruokaa, käyttää kohtuuttomasti suolaa ja lohduttaa itseäni Nutella-purkin äärellä.

Mutta mitä ihminen tekee kuivatuilla kukilla, kolhiintuneilla simpukoilla ja rypistyneillä paperipalloilla? Itse asiassa en pidä tästä mukista, lentokentältä ostetusta matkamuistosta, ruskeasta perintövaasista. Miksi olen säästänyt neljä öljylamppua ja yhden lampunjalan, jossa ei ole asiallista sähkötöpseliä?

On helpompi kulkea kevein kantamuksin, juttelen itselleni. Ukkikin sanoi, että lintu kantaa omat höyhenensä, miksi minä rahtaan niin paljon mukanani.

Rouva Jokinen kertaa itselleen, mikä on oikeasti tärkeää.

Jos haluan tuntea ruohon kulkiessani, en voi käyttää kenkiä. Posket hehkuvat metsäretkellä ja hymyilen touhutessani kanssasi. Vesi vie janon ja hyvä seura tuo ruokahalun. En pidä lilasta, turkoosista tai harmaasta, en sillipurkista valuvasta liemestä, en keskeytyneestä ajatuksesta, en postimerkkikokoelmastani. Miksi säilytän vanhoja postikortteja kenkälaatikossa vaatekomeron ylähyllyllä?

Siivotessa on luovuttava. En voi säästää jokaista namipaperia, peltirasiaa ja kynänpätkää. Jos lapseni lukisivat tämän, he nauraisivat. Katselen anopin Belgiasta rahtaamia rasioita, sitä punaista piparipurkkia, jonka löysin kirpparilta ja pientä klommoista, jonka otin talteen kesämökiltä.

- Vaikeinta on pitää saavutettu paino, totesi ystävä, joka tsemppasi alkumetreillä ja nyt ihmetellessäni, miksi keskivartalon rasva ei sula, muistutti suomalaisesta tutkimuksesta.

- Jos haluat vyötärön, toimi ohjeiden mukaan. Huikeita tuloksia saat jo kuudessa viikossa.

Rouva Jokinen pohtii, pystyisikö tsemppaamaan joulukuuhun asti ja arvelee, että tämä matka olisi hauskempi kaverin kanssa. Miten on, ottaisitko haasteen vastaan, jos mahdollisuutena olisi saada kahdeksan senttiä pois vyötäröltä kuudessa viikossa?