Loppu ennen alkua

KAAPIT TÄYNNÄ RUOKAA, EIKÄ MINULLA OLE SYÖTÄVÄÄ

Minulla on nälkä! Ihan vain tiedoksenne, että keittiöstä ei löytynyt aamulla mitään Uuteen Elämään sopivaa. Paahtoleipää, makeaa hilloa, munavoita, luumutorttuja! Kuka näitä herkkuja on pakannut kaapit täyteen. Mustaa marsipaania, punaista, pinkkiä, keltaista, valkoista. Euroshopperin suklaalevitettä ja Nutellaa. Suklaata! Pipareita, perunasalaattia, pekonia. Muovipussissa muutama äidin leipoma korvapuusti.

Olin kaljupäinen tytöntyllerö mummini liotellessa pullanmurut korvattomaan kahvikuppiin. Pullamössöstä tuli Puppelaa ja minä olin mummin Pupupupula, isovanhempieni ainoa lapsenlapsi. Pupupupulalle leivottiin voisilmiä ja hillopullia, letitettiin pitkot ja täytettiin mansikkakakut, pyöräytettiin tiikerikakkuja ja lettusia, hannatädinkakkuja ja ässäpipareita.

Ässäpipareita, kanelissa ja sokerissa kieputettuja venhnätaikinasta väkellettyjä jouluherkkuja, olisiko niin väärin syödä muutama sellainen heti aamusta. Rakkaat lukijat, ajattelin teidän ilmeitä, kohoavia kulmakarvoja ja merkitseviä nyökytyksiä. - Jaksoiko se edes yhtä vuorokautta?

ONNELLINEN LOPPU 

SAADAAN ILMAN ALKUA

Aloittaminen on haasteellista. Ja koska aloittaminen on haasteellista, on siinä riittävä syy olla aloittamatta. Kun ei aloita, ei tarvitse lopettaa. Olematon alku ohittaa lopun. Aloittamatta oleva hallitsee kaunokirjoituksen salat, raapustaen mieleistä tarinaa, ennaltaehkäisee pettymyksen.

Mihin sitä voisi pettyä? Tietenkin ihmisyyteensä, siihen, että hiki haisee, ruoka maistuu ja silmät katselevat kiellettyjä, suu hamuaa sellaista, mitä ei saisi maistella ja miten ihanalle tuntuu lipoa suklaata, kuorruttaa itsensä kermavaahtoon.

Pysyminen vaatii sitoutumista. Oleminen on osallistumista. Panostaminen on uhkapeliä, enkä tiedä lopputulosta, mutta kertoimet ovat korkeat. Panoksena minä itse.

 Entä jos en laihdu? Päänsisäinen paini häpeän ja pettymyksen kanssa on sietämätön. Mitä ihmiset ajattelevat? Onko sillä väliä. Mitä minä ajattelen?

Pinterestin seinällä oli ajatus, joka jäi vaivaamaan minua. Se kalvoi mieltäni pohtiessani blogia. Meinasin jo luovuttaa, sillä en keksinyt sopivaa nimeä, en osannut päättää haluanko kirjoitta omalla nimelläni, en osannut suunnitella blogin ulkonäköä, enkä tiennyt pystyisinkö kirjoittamaan tietäessäni tuntemattomien lukevan tekstejäni tai jos kirjoittaisin, jaksaisiko kukaan lukea ja kehitellessäni lisää uhkakuvia ja entistä parempia syitä lopettaa ennen alkua huomasin eläväni pelkojeni ohjaamana ja niinpä, rakkaat lukijat, päätin elää kuten unelmoin.