Mitä suurperheen äiti haluaa?

Kun suurperheen äiti huomaa puolisonsa puuhailevan askareittensa äärellä, lasten nukkuvan jo kello kahdeksan, saa hän samalla hetkellä taivaallisen mahdollisuuden ja helvetillisen ahdistuksen.

Mitä tehdä, kun ei muista haaveitaan?

Nyt on minun hetkeni, myhäilee rouva Jokinen onnitellen itseään loistavasta tilaisuudesta toteuttaa kymmeniä pikkuruisia suunnitelmia, joista hän viikon varrella on luopunut suurempien ja tärkeämpien asioiden vuoksi.

Aikani on kulunut talvihaalareiden paikkauksessa, eväiden tekemisessä, lupalapun kirjoittamisessa, läksyjen kuulustelussa, kirjainten opettelussa, kadonneiden sukkien metsästyksessä, värityskirjan värittämisessä.

Olen kiitänyt kaupassa maitohyllyltä leipätiskille, paistanut lihapullia, keittänyt kananmunia, voidellut paahtoleipiä, höylännyt juustoviipaleita ja järjestänyt leivänpäällykset ohjeiden mukaan, kuskannut yökyöpeleitä ja kipittäen kiertänyt kirppiksen, etsinyt sillä silmällä ja löytänyt lastenvaatteita, alennusmyynnistä kalsareita ja kauluspaitoja.

Nyt on minun hetkeni ja voin tehdä, mitä haluan, jubileeraan iloisena vain huomatakseni, etten tiedä. Mitä minä haluan?

Äiti on ohjelmoitu huomioimaan muiden tarpeet

Olen ohjelmoitunut kuuntelemaan päiväntapahtumia, iloitsemaan onnistumisesta, kannustamaan koulutielle. Annan lihapalani nälkäisimmälle, peittoni palelevalle, vaikka paitani ja kolikot taskun pohjalta. Kampaan hiuksia, niistän pikkunenän, levitän rasvaa pakkasesta punoittavalle iholle.

Hiljentyneessä keittiössä, astianpesukoneen tasaisessa hyrinässä tiedostan tyhjyyden. Katseeni harhailee seinällä nakuttavassa kellossa, toimettomissa käsissä, jouluvalot vilkkuvat pihamaalla ja yritän muistuttaa mieleeni edes yhtä asiaa, jota niin olin toivonut voivani tehdä rauhassa.

Yksin ja yhtäkkiä rauha on ärsyttävää. Turhauttavaa seistä eksyneenä kodissansa, hermostuttavaa, ettei osaa käyttää tilaisuutta tehokkaasti, toteuttaa haaveitaan hetken tullen ja miksi mieheni keksii aina kivaa tekemistä.

Kun jokainen hetki on kallisarvoinen

Puristan itsestäni päätöksiä, en lakkaa kynsiä, sen voin tehdä valvoessani lasten touhuja, ompelukoneen käynnistys herättäisi nukkuvat, pistän kirjan hyllylle, en kerta kaikkiaan halua katsella, en kuunnella ääniä tai jutella puhelimessa, tekstata siskolle tai päivittää kuulumisia, ei huvita tarttua haastavaan, liian helppo ei kiinnosta, lopultakaan en keksi mitään, mitä haluaisin tehdä. Mökötän hetken miehelleni, jolla tuntuu olevan omissa touhuissaan mukavaa.

Puoli yhdeksän tiedän, mitä haluan. Kymmeneltä olen jo höyhensaarella.