Katso lista voittajista

Hän murtaisi sinetin, oih, tuijottaisi tyytyväisenä näkemäänsä, katsoisi kostunein silmin yleisöä, tietoisena kauneudestaan, helmet kaulavaltimon lämmittäminä, heilauttaisi kutrejaan, räpsyttelisi kimaltelevia ripsiviuhkojaan, hellästi kuin kissanpentua, vastasyntynyttä vasaa tuijottaisi ja lempeimmällä äänellä julistaisi juhlauutisen.

And the winner is…

Jos rouva Jokinen saisi ojentaa pystin, kipsutettuaan korkeilla koroilla pitkässä leningissä, valopallojen tanssiessa, paperisilpun leijaillessa, ihmisten noustessa tuoleistaan, silkkimekoissa, tummat puvut moitteettomina, timantit valossa välkehtien, ympärillään kuiskauksia, odotusta, hiuslakkaa, parfyymiä ja partavettä.

- Ja… rouva Jokinen hidastaisi henkäistäkseen itsekin yllättyneenä: - Voittaja on lapsi!

Lapsonen, joka maanantaiaamuna lähtee kouluun tietäen, ettei siellä ole ystävää, ei mitään mielenkiintoista, ei kaveria, joka ilahtuisi jälleennäkemisestä, ei yhteisiä juttuja, ei tuttuja kasvoja.

Lapsi, jonka silmät ei näe ilman laseja, peppu ei pysy tuolilla, jalat vatkaavat, ajatukset karkailevat, sormi naputtaa pulpettia, kirjaimet tekevät kepposia, puhe takeltelee tai tekstiä tulee tauotta, univelka on tehnyt haluttomaksi ja nälkä pahantuuliseksi.

Lapsi, joka päivittäin palaa koulusta kotiin odottamaan iltaa ja väsyneitä vanhempia. Koululainen, jonka opettaja on sekä epäreilu että julma, mutta ainoa aikuinen luokassa.

Lapsi, joka ei muista kertotaulua, pilkkusääntöjä tai maanosia. Natiainen, joka raakkuu laulutunnilla, sotkee sormensa vahaliiduista, pukee jumppatrikoot haisevassa pukukopissa, kiipeää puomille arvioitavaksi.

Palkinnon ansaitsee muksu, joka on tottunut elämään sairautensa kanssa niin kuin se olisi ihan tavallista, että on lääkkeitä ja lääkärikäyntejä, että pienen elämään kuuluu kontrollit ja aikuisten mutinat, kolikko pysäköintimittariin ja odottaminen huoneessa, jossa kirjat ovat kuluneita ja lelut oudolta ajalta ennen BR-lelukauppaa,  3DS-konsolia, Cicciobellon todentuntuista itkua tai Legon Hero-sotureita.

Kaikkien aikojen parhain sivuosa on nyt nimetty

Pystin pokkaa jälkikasvu, joka viime viikolla asui toisen vanhemman luona ja nyt ilon ja kaipauksen tunnelmissa pukee eteisessä takkia ylleen, etsien pipoa, suoristaen mytyksi kuivuneita lapasiaan miettien, mitä isä sanoi ja kuinka äiti haluaa ja viikon ensimmäisenä arkiaamuna avioerolapsi kaivelee reppuansa huomatakseen lempilelunsa unohtuneen kotiin.

Ja sivuosastaan parhaimmaksi julistaisin perheen pienimmät, jotka öisin kuuntelevat vanhempiensa riitelyä, ihmettelivät isänsä outoa käytöstä, äitinsä nyyhkimistä suljetun oven takana. Lapset, jotka lohduttavat aikuisia, siivoavat sotkut, etsivät laastaria lääkekaapista. Autossa nukkuville, tuntemattomien luona majaileville, outojen tarinoiden ympäröimille lapsille, antaisin tunnustusta.

Ojentaisin palkinnon, musiikki pauhaisi, ihmiset taputtaisivat hurmioituneina, hymy tulisi sydämestä, ilo voitosta yllätyksenä, salamavalot välkkyisivät, toimittajat kisaisivat yksinoikeudesta ja nettilehtien lööpit kiirehtisivät kertomaan: Pysti pääsi kotiin!

Kuvissa hymyilisi iloinen vesseli, selviytyjä ja tsemppari, ainutlaatuinen lapsitähti.